Mirja Köngäs ei kiirehtinyt väitöskirjan kirjoittamista, vaan teki sitä äitiyden ehdoilla.
– Tajusin, että voin kirjoittaa vaikka tuhat kirjaa, mutta lapsuusaikaa ei saa takaisin. Koin, että parasta, mitä voin tehdä tunneälyn edistämiseksi maailmassa, oli olla ensisijaisesti äiti ja opettaa tunnetaitoja lapsilleni, hän sanoo. Kuva: Veikko Somerpuro
Tunneälyä voi harjoitella kuten muitakin taitoja. Sen kehittäminen on erityisen tärkeää varhaiskasvattajille.
Mirja Köngäs on kahden lapsen äiti. Kun hän odotti esikoistaan, mielessä leijuivat ihanat mielikuvat sylissä uinuvasta vauvasta ja tuoreiden vanhempien auvoisista hymyistä.
– Totuus oli vähän toisenlainen. Kolmen valvotun yön jälkeen, kun mies aamulla huikkasi ovelta lähtevänsä töihin ja herätti oven pamautuksellaan vauvan, pinna oli kovalla koetuksella.
Rovaniemeltä kotoisin oleva Köngäs kertoo olleensa aluksi oikea ”lappilainen raivopää”.
– Menin oma ego edellä tilanteisiin ja häpesin sitten jälkeenpäin, että tämmöinen vihainen ja stressaantunut ihminenkö minä olenkin.
Rakkaus, kiintymys, pelko, väsymys, kiukku, viha… tuoreella vanhemmalla tunnemyllerrys on melkoinen. Parisuhteessa ikäviä tunnetiloja voi vielä paeta ovet paukkuen pois, mutta lapsia ei pääse karkuun. On kohdattava itsensä ja tunteensa rehellisesti, jos haluaa muuttua.
Köngäs halusi tulla paremmaksi kasvattajaksi. Onnekseen hän oli tutustunut kasvatustieteiden gradussaan tunneälyn käsitteeseen ja tiesi, että tunneälyä kehittämällä reaktioitaan voi oppia paremmin säätelemään.
Tunneäly kiinnosti lopulta Köngästä niin, että myöhemmin hän väitteli aiheesta filosofian tohtoriksi. Väitöksessään hän tutki päiväkoti-ikäisten lasten tunneälyä ja etsi keinoja, joilla kasvattajat voivat tukea lasten ja oman tunneälynsä kehittymistä.
Tunteiden sanoittaminen ja käsittely kehittää tunneälyä
Aivokuvantamisissa on löydetty kaikille ihmisille yhteiset reitit ja verkostot, missä tunteet syntyvät ja kulkevat. Tätä verkostoa kutsutaan neurologiassa tunneälyksi. Köngäs vertaa tunneälyä matemaattiseen tai kielelliseen älykkyyteen.
– Jokainen meistä oppii puhumaan ja laskemaan, ja toiset kehittävät osaamisensa näissä taidoissa huippuunsa asti. Tunneälyssä voimme kehittyä samoin.
Kasvattajat ovat kehittymisprosessissa avainosassa. Me emme opi puhumaan, laskemaan tai tunnistamaan tunteitamme, ellei joku näitä taitoja meille opeta.
– Varhaiskasvattajat ovat vanhempien lisäksi erityisen merkittävässä roolissa tunneälyn suhteen, sillä alle kouluikäisten aivot omaksuvat kaikkein pysyvimpiä malleja myös tunteiden käsittelyssä.
On tärkeää sanoittaa lapselle, miksi hän toimii kuten toimii.
Yalen yliopistossa kehitetyssä mallissa tunneäly jaetaan viiteen osa-alueeseen. Kasvattaja voi kehittää itseään ja lapsia havaitsemaan omia ja toisten tunnetiloja, ymmärtämään tunteiden merkitys tekojen takana, sanoittamaan tunteita, ilmaisemaan tunteita ja lopulta säätelemään niitä.
Varhaiskasvatuksessa hyvin tärkeää on ensinnäkin havaita ja tulkita lasten tunteet oikein. Se ei aina ole aikuiselle helppoa: Kun lapset riehuvat, kiljuvat ja juoksevat, väsynyt aikuinen huutaa heitä lopettamaan häiriköinnin. Lapsille kyse kuitenkin voi olla riemukkaasta, iloisesta tunnetilasta.
Sanotaan, että Sakke juoksee riehakkaasti ja iloisena päiväkodissa ja kaataa Heidin rakentaman tornin. Miten toimia? Heidin surua ymmärretään tietenkin ääneen. Saken suhteen varotaan soimaamasta häntä heti teostaan.
– Jos Sakelle ollaan ensin vihaisia, hän ei voi ymmärtää, miksi hänen iloinen olonsa sai aikaan aikuisissa vihaa. Saken tunteet täytyy sanoittaa hänelle itselleen: ”Sinä juoksit ja olit iloinen, ja ilo on mahtava tunne! Mutta nyt kävi vahinko, Heidin torni kaatui.”.
Jos Sakke ymmärtää tekonsa seurauksena Heidissä syntyneen tunteen, hänen on helppo pyytää anteeksi vahinkoaan.
Jos taas Sakelle on kotona huudettu ainaisesta riehumisesta ja mokailusta, eikä häntä ole autettu ymmärtämään, miksi häntä soimataan, hän haluaa vain paeta tästäkin ahdistavasta tilanteesta. Sakke kieltää kaataneensa tornin ja saa niskaansa lisää negatiivisuutta: nyt häntä soimataan valehtelusta. Äsken Sakke juoksi iloisena, nyt hän on pahaa tekevä valehtelija.
– Millainen möykky käsittelemättömiä tunteita Saken sisälle onkaan muodostumassa, jos näitä tunteita ei päästä nimeämään ja käsittelemään?
– Lapsille usein sanotaan, mitä saa tehdä ja mitä ei. Yhtä tärkeää lapselle on sanoittaa sitä, miksi hän toimii kuten toimii ja mitä tunteita se mahdollisesti ympärillä oleville aiheuttaa, Köngäs painottaa.
Päiväkodissa tunteiden sanoittamisen tulisi olla rutinoitunut osa arkipäivää ja aina myönteisen kautta tapahtuva oppimishetki.
– Kun lapsen kiukku on ohi, kehutaan miten hienoa oli, että hän näytti vihan tunteensa ja sai sen ulos itsestään. Sitten voidaan alkaa puhua siitä, miten vihan tunne olisi hyvä oppia tuomaan esiin ehdottomasti mitään heittelemättä ja mieluiten myös huutamatta.
Myös henkilökunnalla on lupa tuntea ja saada tukea tunteiden käsittelyyn
Varhaiskasvattajan ei ole helppoa kasvattaa samanaikaisesti toistakymmentä lasta. Jaksamisella on rajansa ja ylilyönnit hävettävät. Voimakkaat tunnereaktiot ovat kuitenkin kaikille luonnollisia, Köngäs rauhoittaa. Aivomme ovat luodut toimimaan uhkaavissa tilanteissa pelolla tai vihalla.
– Tunnereaktiomme syntyvät syvällä matelija-aivoissa. Siinä mielessä emme eroa matelijoista, tiikereistä tai apinoista, joilla myös löytyvät nämä samat aivojen osat.
Lisäksi ovat ne aivojen osat, jotka löytyvät vain ihmisiltä.
Ammattilaisten tulee sallia itselleen inhimilliset piirteet. Aikuinenkin voi pyytää käytöstään anteeksi ja olla väärässä.
– Tunnereaktio lähtee aina ensin matelijan aivoista ja etenee siitä niin pitkälle kuin se on aivoihin ”koodattu” kokemusten ja oppien perusteella. Toisilla se pysähtyy hyökkäävään tiikeriin, mutta tunneälykäs saa ohitettua eläinten aivo-osia nopeasti ja päätyy ihmisten aivoillaan päättelemään, pohtimaan, tarkkailemaan ja ennakoimaan käytöstään.
Päiväkodin intensiiviseen työhön tunneälyn kehittäminen tuo voimavaroja ja jaksamista. Jo siksi tiimien valmiutta käsitellä omia ja lasten tunteita kannattaa kohentaa.
– Henkilökunnan kannattaa ensinnäkin ottaa tunteet puheeksi ja sopia yhteisistä toimintatavoista ylilyövien tunteiden edessä: Mitä juuri me teemme, kun näemme kollegan ahdingossa? Voimmeko mennä kysymään väsyttääkö sinua, ärsyttääkö ja haluatko apua? Miten suhtaudumme siihen, kun joku lapsi itkee, huutaa, potkii tai lyö?
Selkeillä keskusteluilla tunteet saadaan tiedostetuksi ja sallituksi osaksi arkea.
– Hyvin toimivassa tiimissä jo pieni ymmärtävä katse tai tsempin näyttäminen toiselta puolelta huonetta antaa voimia käsitellä hankalaa tilannetta rauhallisesti.
Väitöstään varten Köngäs keräsi aineistoa päiväkodeista myös videoiden avulla. Niistä hän havaitsi kaksi silmiinpistävää seikkaa: Varhaiskasvattajat eivät kertaakaan pyytäneet käytöstään lapsilta anteeksi. Lisäksi he kokivat tarvetta olla aina jaksavia, pirteitä, iloisia ja reippaita, vaikka mikä olisi.
Näistä tendensseistä ei ole lapsille eikä kasvattajille hyötyä, Köngäs näkee.
– Ammattilaisten tulee sallia itselleen inhimilliset piirteet. Aikuinenkin voi pyytää käytöstään anteeksi ja olla väärässä. Auktoriteetti ei katoa siitä mihinkään, Köngäs vakuuttaa.
Itse asiassa lasten olisi nimenomaan hyödyllistä ja vapauttavaa nähdä, että kaikkia tunteita tulee meille kaikille, eivätkä aikuisetkaan ole mitään yli-ihmisiä.
– Näin lapsi saa parhaan esikuvan tunteiden käsittelyyn. ”Ai, tunteita saa tuntea, niistä saa puhua, niistä pääsee yli, eikä kaikkea tarvitse aikuisenakaan osata täydellisesti. Mikä helpotus!”
