Ruandan sosiaalityöntekijöiden järjestön puheenjohtaja Alexandre Hakizamungu on yksi Ruandan ensimmäisistä sosiaalityöntekijöistä. Hän tapaa asiakkaitaan usein keskellä heidän arkisia askareitaan. Kuva: Aino Haavio
Ruandalaisessa sosiaalityössä yksilö nähdään ensisijaisesti yhteisönsä jäsenenä. Lähestymistapaa selittävät paikallinen kulttuuri ja talouden reunaehdot mutta myös maan historia. Sosiaalityö sai Ruandassa alkunsa vuoden 1994 kansanmurhan raunioilta.
Keskiafrikkalainen Ruanda muistetaan maailmalla edelleen ennen kaikkea vuoden 1994 kansanmurhasta.
Ainakin 800 000 tutsia ja ”maltillista hutua” menetti henkensä hirvittävässä etnisessä konfliktissa, jota muu maailma tyytyi seuraamaan sivusta.
Kansanmurha jätti jälkeensä tuhotun maan. Suuri osa väestöstä traumatisoitui. Sosiaaliset siteet murtuivat.
Vajaat 30 vuotta myöhemmin ulkomainen vierailija häkeltyy. Ruanda vaikuttaa pikemminkin rauhalliselta ja järjestyneeltä maalta.
Pääkaupungissa Kigalissa tuntuu kuin joka korttelissa korjattaisiin ja rakennettaisiin. Pienyritysten mainoskyltit kertovat taloudellisesta toimeliaisuudesta. Kaduilla ei näy kodittomia eikä orpolapsia. Ani harva kerjää rahaa.
Alexandre Hakizamungu, ruandalainen sosiaalityöntekijä, sosiaalityön yliopistonopettaja ja Ruandan sosiaalityöntekijöiden järjestön puheenjohtaja, vakuuttaa, ettei ensivaikutelma ole silmänlumetta. Kansanmurhan jälkeen monia asioita on tehty Ruandassa oikein.
Maa ei syyttä komeile useiden kehitysvertailujen kärjessä. Esimerkiksi hyvä hallinto, vähäinen korruptio, ripeä talouskasvu, naisten aseman koheneminen ja kattava julkinen sairausvakuutus keräävät kansainvälistä kiitosta.
Yhteisöllisyys kantaa
Hakizamungun mielestä ruandalaisen yhteiskunnan valtteihin kuuluu vuoden 1994 tapahtumista huolimatta myös ”afrikkalainen” yhteisöllisyys. Ruandalainen voi kohdata merkittäviäkin ongelmia järkkymättä henkisesti, sillä hänellä on tukenaan perhe ja suku, usein myös laajempi kyläyhteisö.
Hakizamungu opettaa sosiaalityön perusteita Ruandan valtiollisessa yliopistossa sekä kahdessa yksityisessä yliopistossa. Myös näissä opinnoissa yhteisöjen merkitys ja vastuu korostuu.
Työntekijät jalkautuvat yhteisöjen pariin.
– Kehitämme sosiaalityötä afrikkalaisesta ja ruandalaisesta kulttuurista käsin.
Länsimaisissa individualistisissa yhteiskunnissa ihmiset jätetään Hakizamungun mielestä ongelmineen liian usein yksin. Euroopan maista hän on tutustunut etenkin Ruotsiin. Vuonna 2013 hän suoritti Göteborgin yliopistossa maisterintutkinnon ja tekee parhaillaan samassa yliopistossa väitöskirjaa.
Ruotsissa hän huomasi esimerkiksi, että asunnottomia tukevat lähinnä viranomaiset, jotka ohjaavat heitä tyypillisesti yömajoihin.
– Ruandassa lähtökohta on se, että tavalliset ihmiset auttavat toisiaan. Ketään ei jätetä kadulle. Ajatellaan, että ihminen tarvitsee oikean kodin, ei vain fyysistä suojaa.
Yhteisöllisen lähestymistavan mukaisesti ruandalainen sosiaalityöntekijä ei juuri koskaan tapaa yksittäisiä asiakkaita kahden kesken – etenkään toimisto-olosuhteissa. Sen sijaan työntekijä jalkautuu yhteisöjen ja perheiden pariin.
Tarkoituksena on, että perheet ja yhteisöt löytävät ongelmiinsa ratkaisut pääasiassa omassa piirissään. Sosiaalityöntekijä auttaa lähinnä ongelmien juurisyiden hahmottamisessa. Ratkaisujen avaimet ovat yhteisöillä itsellään.
Vastikkeettomia etuuksia vain harvoille
Kyse on myös julkisten resurssien määrästä. Ruandassa työikäiset ja -kykyiset kantavat vastuun paitsi omasta ja lastensa toimeentulosta myös suvun vanhuksista, sairaista ja vammaisista ihmisistä.
Julkisen sosiaaliturvajärjestelmän tarjoamat taloudelliset etuudet ovat valtaosin lainamuotoisia ja kohdistuvat ennen kaikkea työn ja elinkeinotoiminnan tukemiseen.
Tarvittaessa sosiaalityöntekijä ohjaa työkykyisiä työttömiä myös valtion tukitöihin, esimerkiksi katuja lakaisemaan. Vastikkeettomia etuuksia myönnetään harvalle.
– Vähävaraiselle perheelle saatetaan antaa lehmä, joka tuottaa perheen viljelmille lannoitetta ja lapsille maitoa, Hakizamungu kertoo.
Kansaneläkettä taas saavat ainoastaan ne, joilla ei ole vähäistäkään työkykyä eikä sukulaisia tukena.
Vaikka julkinen sairausvakuutus on Ruandassa afrikkalaisittain poikkeuksellisen kattava – sen piirissä on 80 prosenttia väestöstä – sekin perustuu kaikille pakolliseen, vuosittain etukäteen maksettavaan sairausvakuutusmaksuun. Vain kaikkein köyhimpien maksut katetaan julkisin ja kehitysapuvaroin.
Ruandassa ajatellaan, että toimeliaisuus ja ponnistelu ovat ihmiselle hyväksi ja että työkykyisillä on moraalinen velvollisuus elättää ja auttaa läheisiään.
Köyhyydessä arvoin kyse rahan puutteesta
Pääsen mukaan Hakizamungun kenttätyömatkalle Länsi-Ruandaan. Matka Rutsiron piirikuntaan, kukkuloiden hallitsemalle maaseudulle lähelle Kongon demokraattisen tasavallan rajaa taittuu ensin jeepillä, lopuksi jyrkillä rinteillä jalan. Matka suuntautuu sinne, missä seudun ihmiset elantonsa hankkivat – pengerviljelmille.
Perillä sosiaalityöntekijä liittyy luontevasti viljelijöiden seuraan ja ryhtyy istuttamaan heidän kanssaan siemeniä ruukkuihin. Samalla hän kyselee heidän tilanteestaan.
Viljelijät kuuluuvat paikalliseen maatalousosuuskuntaan, joka valmistautuu tuottamaan keltapoutapuun hedelmistä mehua myyntiin. Suunnitelmat ilahduttavat sosiaalityöntekijää: omavaraistaloudesta oltiin siirtymässä yrittäjyyteen.
Hakizamungun mielestä köyhyydessä on harvoin kyse vain rahan tai omaisuuden puutteesta. Kehitettävää on pikemminkin taidoissa ja tiedoissa. Ruandassa sosiaalityötekijät opettavat ihmisiä käyttämään niukkoja varojaan viisaammin ja tekemään yhteistyötä.
Toisaalta työntekijät pyrkivät tarkastelemaan ihmisten elämäntilanteita kokonaisvaltaisesti. Ongelmien kasautuminen on yleistä. Pahimmillaan taloudellinen köyhyys lietsoo esimerkiksi perheväkivaltaa ja väkivalta talousvaikeuksia.
– Vanhempia valmentamalla asioissa päästään kuitenkin eteenpäin.
Perheisiin viety sosiaalityö täydentyy vapaaehtoistoiminnalla, jolla on Ruandassa merkittävä asema. Eri puolilla Ruandaa järjestetään säännöllisesti esimerkiksi ”vanhempien iltafoorumeita”, tapaamisia, joissa koulutetut vapaaehtoiset tarjoavat tukea perhe-elämän ongelmiin.
– Ennen vanhaan koko kylä kasvatti lapsia. Ajan kuluessa tämä kulttuuri jossain määrin rapautui. Vanhemmuusfoorumien ansiosta yhteisvastuullisuutta on pystytty jälleen elvyttämään, Hakizamungu kertoo.
Sosiaalityöllä tärkeä rooli
Mutta kehittyykö ruandalainen yhteiskunta lopulta kestävällä pohjalla? Eikö etnisiin kysymyksiin liittyvä kauna kyde yhteisöissä pinnan alla?
Vain 29 vuotta sitten kansanmurhan sysimustina kuukausina hutuenemmistön hallitsemilla radioasemilla hutuja kehotettiin eliminoimaan tutsit ”torakoina” ja ”käärmeinä”. Hurjistuneet joukot etenivät talosta taloon ja teloittivat ihmisiä, usein naapureitaan ja entisiä koulutovereitaan, viidakkoveitsillä, nuijilla tai elävältä haudaten.
Aiemmin Belgian siirtomaavalta oli syventänyt juopaa ruandalaisten välillä kirjaamalla henkilökortteihin ihmisten ulkonaisten piirteiden perusteella, mihin etniseen ryhmään kukin kuului, ja suosimalla vuoroin hutuja, vuoroin tutseja.
Kansanmurhan jälkeen valta on ollut Ruandassa keskeytyksettä tutsivähemmistöä edustavalla RPF-puolueella (Rwandan Patriotic Front) ja sen johtajalla, vuodesta 2000 presidenttinä toimineella Paul Kagamella. Sananvapautta ja opposition toimintaa on rajoitettu voimakkaasti.
Kyteekö etnisiin kysymyksiin liittyvä kauna pinnan alla?
Onko väkivaltaisuuksien uusi puhkeaminen Ruandassa vain ajan kysymys? Varmoja vastauksia ei ole. Nyky-Ruandassa etnisistä ryhmistä puhuminen on kiellettyä, ja ihmiset varovat sanojaan. Asiantuntija-arviotkin hajaantuvat.
Mikäli etnisyyteen liittyvät ongelmat kuitenkin vaikuttavat väestössä edelleen, yhteisölähtöisen sosiaalityön ja vapaaehtoistoiminnan merkitys voi olla ajateltuakin suurempi.
Jo historiallisesti sosiaalityöllä on ollut tärkeä rooli Ruandan toipumisessa kansanmurhan raunioista toimivaksi yhteiskunnaksi. Sosiaalityön yliopisto-opetus alkoi Ruandassa 1990-luvun lopulla tilanteessa, jossa maa tarvitsi kipeästi ammatti-ihmisiä hoitamaan traumatisoituneen väestön moninaisia psykososiaalisia ongelmia.
Sosiaalityö myös rauhantyötä
Alexandre Hakizamungu oli ensimmäisiä ruandalaisesta yliopistosta valmistuneita sosiaalityöntekijöitä.
– Valmistuttuani työskentelin muun muassa hankkeessa, jossa autettiin entisiä armeijan ja miliisijoukkojen sotilaita palaamaan kotikyliinsä ja sopeutumaan yhteisöjensä jäseniksi.
Asiakkaiden joukossa oli sekä RPF:n riveissä sotineita tutseja että hutuja, jotka olivat tavalla tai toisella päätyneet kansanmurhan jälkeen Ruandan asevoimien palvelukseen.
– Kylissä nämä ihmiset herättivät pelkoa.
Hakizamungu järjesti tarvitseville kuntoutus-, terveys- ja koulutuspalveluita sekä toimi sovittelijana entisten sotilaiden ja kyläyhteisöjen välillä.
Kun Hakizamungu nyt vuosien jälkeen puhuu ruandalaisen sosiaalityön arvoista, kuten ihmisoikeuksien kunnioittamisesta ja yhteisöllisyydestä, kerronnassa kuuluu historian paino. Sosiaalityö on ollut ja on edelleen myös rauhantyötä.
