Suostumukseen perustuva huostaanotto on suomalaisen lastensuojelun erityispiirre. Tampereen yliopiston hanke tutki suostumukseen ja vastustamiseen liittyviä teemoja.
Suostumus ja tahdonvastaisuus lastensuojelun päätöksenteossa ‑hankkeen tavoitteena oli löytää suuntaviivoja sille, kuinka hyviä ja oikeudenmukaisia päätöksiä voi tehdä vaikeissakin asioissa.
Suomalainen yhteiskunta on tehnyt kansainvälisesti poikkeuksellisen päätöksen, että yksilölle merkittäviä huostaanottopäätöksiä tehdään eri tavalla riippuen siitä, suostuvatko asianosaiset vai ei. Siksi aihetta oli tärkeää tutkia, hankkeen vastuullinen tutkija Tarja Pösö sanoo.
Projektissa oli mukana yhteensä seitsemän tutkijaa sosiaalityön, oikeustieteen, viestinnän ja historian aloilta.
Tutkimusta tehtiin yhteistyössä kolmen suomalaisen kunnan kanssa.
– Kuntien toiveita yhdistettiin muuhun tutkimuskiinnostukseen hankkeen alkuvaiheessa. Kolmesta kunnasta kerättyä empiiristä aineistoa tutkittiin laadullisin menetelmin, Pösö kertoo.
Erilaisia näkemyksiä
Aineisto sisälsi muun muassa asiakirjoja, haastatteluja sekä materiaalia kuulemistilaisuuksista. Lisäksi hankkeeseen kuului ryhmäkeskusteluja kokemusasiantuntijoiden kesken. Keskusteluihin osallistui vanhempia, joiden lapsi oli ollut otettuna huostaan ja nuoria, jotka olivat itse käyneet läpi huostaanoton. Suostumuksesta ja vastustamisesta keskusteltiin yleisellä tasolla.
Kyseiset asianosaisnäkemykset korostivat riittävän tiedon tarvetta. Tukihenkilöiden ja vertaistuen merkitys koettiin suureksi. Lisäksi kriisin ja siihen liittyvien tunnereaktioiden huomioonottamista toivottiin.
Kun puhuttiin sosiaalityöntekijään liittyvistä odotuksista, vanhempien ja nuorten näkemykset erosivat huomattavasti toisistaan.
– Vanhemmat puhuivat sen puolesta, että päätöksenteon on oltava objektiivista. Silloin hallinto-oikeus voi olla toivotun etäinen taho sosiaalityöntekijään verrattuna, Tarja Pösö kertoo.
Nuorten ryhmissä objektiivisuus ei sen sijaan korostunut lainkaan. Heille oli tärkeää, että päätöksentekijä oli tuttu.
Suostumusta tutkittu vähän
Suomessa lastensuojelua on tutkittu oikeudellisesta näkökulmasta hyvin vähän. Sen vuoksi hankkeeseen pyydettiin mukaan sosiaalioikeudellisiin kysymyksiin erikoistunut tutkija Raija Huhtanen. Oikeudelliseen tarkasteluun sisältyi asiakirjojen lisäksi perinteistä oikeudellista aineistoa.
– Lastensuojelulaissa ei puhuta suostumisesta vaan vastustamisesta. Lain edessä kyse on siitä, kuka voi vastustaa tai olla vastustamatta, Huhtanen sanoo.
Monet vanhemmat ymmärtävät huostaanoton tarpeen, mutta sydän ei anna lupaa suostumukselle.
Huostaanottoa voi vastustaa huoltaja tai 12 vuotta täyttänyt lapsi. Suostuminen on kuitenkin yleistä Suomessa. Noin 74 prosenttia huostaanotoista perustuu suostumukseen. Loput 26 on tahdonvastaisia. Vuosittaisia eroja ei juuri ole.
Huostaanotolla on kiinteä suhde perus- ja ihmisoikeuksiin. Oikeuden ajattelu on, että näitä oikeuksia voi rajoittaa vain tietyin edellytyksin.
– Vanhemman ja lapsen suhde kuuluu perhe-elämän suojan piiriin, ja kun siihen puututaan, rajoitetaan vanhemman oikeuksia aina. Lapsen kohdalla asia on tapauskohtaisempi. Ikä ja huostaanoton syy vaikuttavat oikeuksien rajaamiseen, Huhtanen kertoo.
Suostumusta on aiemmin tutkittu Suomessa lähinnä terveydenhuollon puolella, jossa on luotu käsite tietoon perustuvasta suostumuksesta. Huhtasen mukaan malli vaikuttaisi olevan sovellettavissa myös sosiaalityöhön.
– Vapaaehtoisuus on yksi pätevän suostumuksen edellytyksistä. Päätökseen ei saa liittyä uhkaa tai pakottamista, hän sanoo.
Myös tiedonsaanti tulee turvata. Pieneltä lapselta puuttuu tähän tarvittava kompetenssi, ja siksi mielipiteen ilmaisuun vaaditaan kahdentoista vuoden ikä. Laissa ei kuitenkaan ole määritelty, mitkä muut yksilön ominaisuudet voivat rajoittaa ymmärrystä. Tällaisia voivat Raija Huhtasen mukaan olla esimerkiksi vakava sairaus tai vamma.
Epätasa-arvoinen viestintäsuhde
Institutionaalista vuorovaikutusta hankkeessa tarkasteli viestinnän tutkija Tuula-Riitta Välikoski. Tavoitteena oli tarkastella kuulemistilanteita pikemminkin viestintänä kuin sosiaalityönä.
– Suostumusta lähestyttiin sosiokulttuurisella näkemyksellä. Tutkijana olin kiinnostunut siitä, millaisia todellisuuksia samassa viestintätilanteessa olevat henkilöt loivat, ja millaisia merkityksiä asioille annettiin, Välikoski kertoo.
Hän tutki kuuttatoista kuulemistilaisuutta, joista neljätoista päättyi suostumukseen. Tutkimuksessa nämä tilaisuudet kestivät 20 minuutista puoleentoista tuntiin. Siinä ajassa tapahtui isoja asioita. Kysymys suostumuksesta leijui ilmassa, vaikka siitä puhuttiin ääneen vasta aivan lopussa.
Vaikka tilaisuuksille ei ole asetettu säädöspohjaista menetelmää, niiden raamit olivat käytännössä hyvin samanlaiset eri kunnissa.
– Käytännössä tilaisuuksissa luetaan, kuunnellaan ja keskustellaan yhdessä. Tilanne päättyy ruksien laittamiseen, Välikoski kertaa.
Tilaisuuksissa on sekä formaaleja että epävirallisia piirteitä.
– Kyseessä on äärimmäisen erätasa-arvoinen viestintäsuhde. Toisella puolella vaikuttaa instituutio, toisella puolella yksilö ja hänen kaikista henkilökohtaisimmat asiansa.
Monet vanhemmat ymmärtävät huostaanoton tarpeen, mutta sydän ei anna lupaa suostumukselle. Vanhempi voi myös pelätä, mitä lapsi ajattelee vuosien päästä kuullessaan vanhemman antamasta suostumuksesta.
– Rationaalisuus ja emotionaalisuus kulkevat tilaisuuksissa käsi kädessä. Kuultavan emootioiden ja ammattilaisten kovan asiantuntijuuden välillä tasapainottelee sosiaalityöntekijä, Välikoski sanoo.
Sosiaalityöntekijät lisäsivät tasa-arvoisuutta fasilitoimalla keskustelua, tukemalla kuultavaa ja jakamalla yhteisiä havaintoja. Luottamus vaatii lähelle tulemista, ja asymmetrisesta viestintäsuhteesta löytyikin paljon läheisen viestintäsuhteen piirteitä.
– Kun ollaan lähellä, voidaan tulla johdatelluksi. Tällaista ei kuitenkaan tapahtunut aineistossamme, ja myös vastustus oli mahdollista ilmaista kasvojaan menettämättä, Välikoski sanoo ja jatkaa:
– Tutkimuksellisesti pääsimme todistamaan, mitkä osiot päätöksenteossa toimivat. Meidän aineistossamme sosiaalityöntekijät onnistuivat luomaan ilmapiirin, joka varmisti kuultavan osallistumisen.
Suostumus voi kertoa onnistumisesta
Suostumuksen ja vastustuksen raja on häilyvä ja monimutkainen asia. Jo sen ääneen sanominen on iso tutkimustulos, hankkeessa sosiaalityön käytäntöjä tarkastellut tutkija Johanna Korpinen kertoo.
Sosiaalityöntekijä tasapainottelee kuultavan emootioiden ja ammattilaisten kovan asiantuntijuuden välillä.
Tyypillisesti huostaanottoa valmistellessa asiakkuus on kestänyt jo pitkään. Vaikka juridisten seikkojen voisi kuvitella korostuvan päätöksenteossa, todellisuudessa suhdepainotteinen työskentely korostui enemmän.
– Sosiaalityöntekijämme puhuivat paljon yhteistyöstä ja yhteisymmärryksen löytämisestä. On tärkeä osata puhua aiheesta ja olla läheisessä kontaktissa, Korpinen sanoo.
Puhetta tulisi olla erityisesti lapsen ja vanhemman kanssa, mutta myös kollegojen ja yhteistyökumppaneiden kanssa näkemyksiä vaihtaen.
Suostumus voi jossain tapauksissa kertoa onnistuneesta yhteistyösuhteesta, mutta ei aina. Oikeusturvan kannalta on tärkeää, että saa myös vastustaa.
– Voi olla hyvä asia vastustaa. Joissain tilanteissa asianosaisella ei esimerkiksi ole riittävää ymmärrystä siitä, mistä huostaanotossa on kysymys, Korpinen kertoo.
Syksyllä 2017 alkanut Suostumus ja tahdonvastaisuus lastensuojelun päätöksenteossa: sosiolegaalinen tarkastelu ‑hanke päättyi viime vuodenvaihteessa. Hanketta rahoitti Suomen Akatemia. Hankkeen tulokset on julkaistu artikkelimuodossa. Tuloksia on jo välitetty hankkeen sidosryhmille, ja yhteenveto niistä on suunnitteilla.
Ella Rantanen
