Julia Lahtinen tutki gradussaan sosiaalityöntekijöiden hiljaista pukukoodia ja yllättyi, kuinka paljon erilaisia vaatimuksia alan ammattilaisten ulkonäköön kohdistuu.
Kun sosiaalityöntekijä Julia Lahtinen valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi Itä-Suomen yliopistosta, hän juhli vaaleanpunaisessa jakkupuvussa.
– Tykkään käyttää korkokenkiä ja jakkupukuja. Ne molemmat ovat punaisia vaatteita sosiaalityön kentällä, enkä koe ulkonäköni puolesta kuuluvani sinne, Lahtinen sanoo.
Hänen pro gradu ‑työnsä käsitteli sosiaalityöntekijöiden hiljaista pukukoodia. Aihe löytyi omakohtaisten kokemusten myötä.
– Vaatteiden perusteella tehdään ihan liikaa päätelmiä niiden kantajasta, Lahtinen sanoo ja kertoo Kuopiossa järjestetystä opiskelijatapahtumasta, johon hän osallistui.
Tapahtumassa nuori mies tiedusteli Lahtiselta, mitä hän opiskelee, ja Lahtinen pyysi miestä arvaamaan.
– Kun kerroin, että opiskelen sosiaalityötä, hän totesi, että et näytä yhtään sossulta. Nainen, joka tykkää laittautua nähdään usein pinnallisena ja mielletään tyhmäksi.
Työharjoittelussa Kuopion kaupungin sijaishuollossa Lahtisen mielikuva vain vahvistui entisestään: sosiaalityöntekijä ei saa koreilla vaatteilla.
– Kun korolliset kenkäni kopsuivat töissä, minulle tuli olo, että ne eivät sovi sinne. Yleinen linja on, että sosiaalityöntekijän pitää olla huomaamaton eikä hän saa erottautua näyttävällä pukeutumisella.
Aineisto yllätti laajuudellaan
Gradun aiheeksi Lahtisen havainnot muovautuivat lopulta aamupalakeskustelussa sosiaalityötä opiskelevan ystävän kanssa.
– Puhuimme työpukeutumisesta ja sanoin hänelle, että vitsi, kun joku tekisi tästä aiheesta gradun.
Pro gradu ‑työ vei Julia Lahtisen täysin mukanaan. Tutkielma valmistui runsaassa neljässä kuukaudessa töiden ja muiden opintojen ohella.
– Olen aina kokenut tutkimuksen itselleni vieraaksi, mutta kun löytyi kiinnostava aihe, niin se oli todella mieluisaa.
Suomalainen sosiaalityöntekijä pukeutuu hillitysti.
Aineistonsa Lahtinen keräsi Facebookista. Hän kysyi Sosiaalityön uraverkosto ‑ryhmän jäseniltä, miten he pukeutuvat töihin, pyrkivätkö he viestimään pukeutumisellaan jotain ja jos, niin mitä. Yhteensä 137 sosiaalityöntekijää vastasi. Heistä 124 eli lähes 95 prosenttia oli naisia.
– Aineisto yllätti minut laajuudellaan ja runsaudellaan. Kysymykseni herättivät ryhmässä runsaasti keskustelua.
Suomessa on tutkittu opettajien vaateparsia, mutta sosiaalityöntekijöiden pukeutumiseen kukaan ei ole aikaisemmin juuri perehtynyt, Lahtinen kertoo.
Lopputulos sai hänet jopa hieman surulliseksi.
– En uutena ja nuorena sosiaalityöntekijänä osannut odottaa, että meidän ulkonäköömme kohdistuu niin paljon erilaisia vaatimuksia.
Villasukat ei pelota
Suomalainen sosiaalityöntekijä pukeutuu hillitysti, Lahtinen sanoo.
– Se on päälinja. Sosiaalityöntekijät haluavat häivyttää omaa persoonaansa, jotta huomio ei kiinnity heihin vaan asiakkaaseen.
Lahtisen mukaan valtaosa sosiaalityöntekijöistä liittää pukeutumiseensa sellaisia arvoja, kuten tasa-arvoisuus, horisontaalisuus ja helposti lähestyttävyys.
Villasukkia käyttävä sosiaalityöntekijä ei voi olla pelottava, toteaa yksi sosiaalialan ammattilainen Lahtisen gradun aineistossa.
Korkokengät ja jakkupuvut puolestaan koettiin luotaantyöntävinä, Lahtinen kertoo.
– Eräs sosiaalityöntekijä kommentoi, että jos hän käyttäisi jakkupukuja, hän ei olisi lastensuojelussa töissä, ja toinen sanoi, että korkokenkien kopina on pahaenteistä.
Helposti lähestyttävyyteen liittyy Lahtisen mukaan myös varallisuuden häivyttämistä.
– Silti sosiaalityöntekijät käyttävät usein kalliita merkkivaatteita, kuten Marimekkoa, Noshia ja Uhanaa, mutta se ei haittaa, koska asiakkaat eivät tunnista niitä.
Sen sijaan Michael Korsin laukku ei sovi töihin, koska asiakas tietää sen kalliiksi, Lahtinen kertoo gradunsa tuloksista. Niinpä sosiaalityöntekijä valitseekin kotikäynnille mieluummin kangaskassin tai repun.
– Siinä hän mielestäni asettuu asiakkaansa yläpuolelle ja päättää tämän puolesta, että tälle tulee paha mieli, jos hänellä merkkilaukku tai perusosan hintainen paita.
Lahtisesta tulotason piilottelu on turhaa.
– Asiakkaat eivät ole tyhmiä. He tietävät, että sosiaalityöntekijä on käynyt yliopiston, tekee päivätöitä ja tienaa kohtuullisesti.
Koreilu ei sovi arvomaailmaan
Yhdenmukaisuus korostuu Lahtisen mukaan sosiaalityöntekijöiden pukeutumisessa siinä määrin, että he vitsailevat siitä itsekin.
– Sosiaalityöntekijän univormuun kuuluu virkaviitta eli pitkä neuletakki, raita- tai pallopaita, sandaalit tai maiharit, kaulahuivi, puuhelmet ja neliön mallinen reppu.
Hillityllä pukeutumisella sosiaalityöntekijät pyrkivät häivyttämään valta-asemaansa, Lahtinen sanoo.
– Vaatteilla ja laukuilla koreilu ei sovi sosiaalityöntekijöiden arvomaailmaan. Monet kokevat, että se vaikeuttaa asiakkaan kohtaamista ja korostaa eriarvoisuutta.
Lahtisen mukaan sosiaalityöntekijöiden pukeutumisessa heijastuu myös viranomaisroolin kunnioitus.
– Pukeutumisen täytyy olla siistiä ja huoliteltua. Kun näkee vaivaa sen eteen, miltä näyttää, se korostaa asiantuntijuutta ja osaamista, sosiaalityötekijät sanovat.
Hiuksiaan sosiaalityöntekijät eivät Lahtisen mukaan juuri laita.
– Suurin osa sanoi, etteivät he tee hiuksilleen mitään muuta kuin harjaa. Ne vain kasvavat päässä, ja kampaajalla käydään tasaamassa latvoja.
Ulkonäköön kohdistuu paljon vaatimuksia.
Sen sijaan monet kokevat, että ilman meikkiä ei sovi mennä töihin.
– Tutkimusten mukaan meikkiä ei saa kuitenkaan olla liikaa, sillä vahvasti meikatut naiset nähdään epäluotettavina. Naisilla on todella paljon rajoituksia, Lahtinen sanoo.
Miehillä oli hänen tutkielmansa mukaan helpompaa. He eivät kohdanneet samanlaisia ulkonäköpaineita työssään kuin naiset, Lahtinen kertoo.
Osa naisista poikkesi kuitenkin valtavirrasta ja toi oman persoonaansa vahvasti esiin.
– Ne, joilla oli tatuointeja tai isoja koruja, antoivat niiden pääsääntöisesti näkyä, koska ne toimivat jäänmurtajina. Niillä saa jöröimmänkin jukan ottamaan hupun pois päästä.
Joku saattoi pukeutua niitteihin ja nahkaan, ja toinen käytti hiuksissaan shokkivärejä, kolmas laittoi huulipunaa töihin joka päivä.
– He kokivat, että kun he ilmentävät omaa persoonaa, antavat he samalla asiakkaalle luvan olla oma itsenä.
Vaatteilla kompensoidaan ikää
Viime vuoden lokakuusta lähtien Lahtinen on työskennellyt Kanta-Hämeen sosiaali- ja kriisipäivystyksessä. Sitä ennen hän toimi lastensuojelun sijaishuollossa Tampereella.
– Asiakkaideni vanhemmat olivat omien vanhempieni ikäisiä. Olin vain muutaman vuoden vanhempi kuin heidän 17-vuotiaat lapsensa. Olihan se absurdi ajatus.
Lahtinen, 24, kokee, että hän joutuu töissä kompensoimaan vaatteilla ikäänsä.
– Olen lyhyt ja pyöreät poskeni vain korostavat nuoruuttani. Kun ei ole iän ja osaamisen mukanaan tuomaa varmuutta, sitä miettii vaatevalintoja eri tavalla.
Samaa kertovat muutkin sosiaalityöntekijät hänen gradussaan. He ovat värjänneet nuorena hiuksensa tummiksi tai pukeutuneensa tätimäisemmin kuin tavallisesti.
– Nuoret pyrkivät näyttämään vanhemmilta, pätevimmiltä ja kokeneemmilta.
Alalle juuri tulleet pukeutuvat helposti paitapuseroon. Nuorten kanssa työskentelevät kokeneet sosiaalityöntekijät puolestaan sonnustautuvat usein revittyihin farkkuihin ja tennareihin päästäkseen nuorten kanssa samalle tasolle, Lahtinen kertoo.
Lyhyet ihmiset taas hakevat Lahtisen mukaan varmuutta korkokengistä, koska pituus on yhdistetty valtaan ja auktoriteettiasemaan.
– Korkokengät konkretisoivat sen, miten vaativaa tämä työ on, kun sosiaalityöntekijän pitää miettiä, että pituus tuo valtaa.
Ilmiö on tuttu myös Julia Lahtiselle itselleen. Hänelläkin on kaapissa voimakengät, jotka hän laittaa jalkaan haastavaan asiakastapaamiseen.
Lahtinen on aikeissa jatkaa aiheen parissa, sillä ”gradu jätti nälän”. Väitöskirjassa hän haluaisi tutkia sosiaalityöntekijöiden pukeutumista asiakkaiden näkökulmaa.
– Haluaisin selvittää, onko sillä asiakkaalle merkitystä, kopisevatko korot ja minkälainen paita sosiaalityöntekijällä on.
Meeri Ylä-Tuuhonen
