- Kun tulen tänne, vastassa on vain hymyjä. Ihmiset tarvitsevat minua ja ovat iloisia, kun tulen paikalle, sanoo Nina Ullven.
Kuva: Liisa Takala
Riuttarannan vastaanottokeskuksessa Vihdissä vapaaehtoiset hoitavat vaaterumbaa, jakavat ruokaa ja touhuavat lasten kanssa.
Kun turvapaikanhakijat menevät syömään Riuttarannan vastaanottokeskuksessa Vihdissä, Nina Ullven käy hakemassa auton ja peruuttaa sen Basaarin eteen.
Basaari on iso sininen kontti, jossa säilytetään turvapaikanhakijoille lahjoitettuja vaatteita. Ne on lajiteltu valmiiksi Vihdin seurakuntakeskuksessa. Hän nostaa vaatepinot kasseista ja pujauttaa niitä oikeisiin hyllyihin.
– Näitä tarvitaan lisää, hän näyttää miesten verkkahousuja. Saamme paljon farkkuja, mutta asukkaat pitävät täällä mieluiten oleskeluasuja.
Ullven on yksi keskuksen paristakymmenestä vapaaehtoisesta. Hän kuuli, että seurakunta avaa vastaanottokeskuksen ja mietti, voisiko auttaa siellä. Hän otti yhteyttä seura kuntaan Facebookin kautta. Heti samana päivänä tuli vastaus Vilma Arvolalta, joka vastaa vapaaehtoisten toiminnasta Riuttarannassa. Tuletko heti huomenna, Arvola kysyi. Tulen, Ullven vastasi.
Hän oli kultakimpale Riuttarannalle. Hän on kielitaitoinen, sosiaalinen tekstiiliopettaja, joka tulee juttuun lasten kanssa. Hän on asunut ulkomailla monessa maassa ja tottunut kansainväliseen menoon.
Hyvä vapaaehtoinen on avoin, joustava, suvaitsevainen, sosiaalinen, puolueeton.
Ullven on nyt paiskinut töitä Riuttarannassa lähes päivittäin parin viikon ajan. Hän on hoitanut vaatteiden jakelua ja opettanut kieltä. Jos tarvitaan, hän menee jakamaan ruokaa.
Välillä hän istahtaa alas ja kuuntelee, mitä asiaa lähelle pyrkivällä lapsella on. Yhteistä kieltä ei löydy, mutta Ullven nostaa lapsen syliin ja tutkii lapsen kanssa leikkiautoa. Kohta syliin kapsahtaa tyttö, jonka kanssa hän opettelee kirjasta värejä.
Nyt hän vastaa koko vaatehuollosta. Hän saa Basaarin järjestelyt pitkälle, kun pieni perhe lähestyy vaatekonttia. Isä kantaa lasta, jolta puuttuvat kengät.
Ullven astuu pari askelta vastaan ja näyttää kolmea sormea. Nuori isä ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Basaari avautuu perjantaina kolmelta, eikä kukaan saa vaatteita aukioloaikojen ulkopuolella.
– Se on tärkeää tasapuolisuuden vuoksi. Asukkaat ovat tarkkoja siitä, että kaikki saavat saman kohtelun, Ullven kertoo.
Facebookin kautta perehdytykseen
Riuttaranta avasi ovensa turvapaikanhakijoille syyskuun lopulla 2015. Sitä vetää Vihdin seurakunta. Keskukseen on palkattu johtaja, seitsemän ohjaajaa, keittiöhenkilökunta ja terveydenhoitaja. Paikalla on henkilökuntaa ja kaksi vartijaa läpi vuorokauden. Silti myös vapaaehtoisia tarvitaan.
– He ovat meille kaikki kaikessa, keskuksen johtaja Päivi Tapaninen kuvaa.
Ensimmäisinä päivinä vuoteita petaamassa ja turvapaikanhakijoita vastaanottamassa oli rautaisia vapaaehtoistyön veteraaneja. He ovat kouliintuneet kirkon ja eri järjestöjen kautta.
– Meillä oli keittiössä marttojakin, Tapaninen naurahtaa.
Nyt kun arki on asettumassa uomiinsa, vapaaehtoisia tarvitaan apukäsiksi ja lisäsyleiksi, nikkaroimaan, kielenopetukseen, vaatehuoltoon, kerhojen vetäjiksi, seuraksi kauppamatkoille ja vapaa-ajanvieton järjestelyyn. Palkatut ohjaajat organisoivat toimintaa, vapaa ehtoiset auttavat.
Viritteillä on lisäksi yhteistyötä paikallisten seurojan kanssa. Niin halutaan asukkaille järjestää tekemistä vapaa-ajalle. Naisille on luvassa omia tapaamisia. Lisäksi asukkaille aiotaan etsiä ystäväperheitä. Riuttarannassa asuu vain lapsiperheitä.
Vapaaehtoiset voivat ehdottaa itsekin, mitä ohjelmaa he haluaisivat asukkaille vetää.
Vapaaehtoiset löytävät tiensä Riuttarantaan Facebooksivujen kautta. Vilma Arvola kutsuu heidät perehdytykseen. Siinä käydään läpi vapaehtoisten velvollisuuksia ja oikeudet sekä keskuksen pelisäännöt.
Ohjauksessa korostetaan arvoja, joita kaikilta keskuksessa vaaditaan. Niitä ovat muun muassa puolueettomuus ja tasapuolisuus. Sen käytyään vapaaehtoiset allekirjoittavat vielä vaitiolosopimukset. Vapaaehtoisia on perehdytetty nyt 40.
– Meillä on pilvipalvelussa listat, joihin merkitsemme ajat ja tarjolla olevat työt. Halukkaat ilmoittautuvat tehtäviin. Tänne tullaan täsmätöihin, ei niin että paikalle voi tulla kuka vaan milloin haluaa. Haluamme tietää, keitä täällä liikkuu.
Kaikki tulijat rekisteröidään, Vilma kertoo. Vapaaehtoisilta pyydetään ote rikosrekisteristä. Muuten heidän taustojaan ei tutkita. Kokemusta vapaaehtoistyöstä ei tarvita, mutta monikulttuuriseen työhön sopivaa asennetta kuitenkin.
Riuttarannassa on tällä haavaa asukkaita seitsemästä maasta Afrikasta Keski-Aasiaan.
Hyvä vapaaehtoinen on avoin, joustava, suvaitsevainen, sosiaalinen, puolueeton.
Häneltä vaaditaan epävarmuuden sietokykyä. Näin aluksi meillä ei ole edes yhteistä kieltä. On vaikea tietää, menikö asia perille, Päivi Tapaninen kuvaa.
Osa asukkaista puhuu muutaman sanan englantia. Suomen opiskelu on vasta alussa. Monien äidinkieli on arabia, jota yksi vapaaehtoinen ja yksi ohjaaja puhuvat. Se on auttanut suuresti.
Asukkaissa on myös ihmisiä, joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä lainkaan. Virallisissa yhteyksissä auttavat tulkit. Vapaaehtoisilla ja työntekijöillä pitää olla rohkeutta selittää ilmeillä, piirroksilla ja eleillä. Nina Ullven näyttää mallia. Keskuksen viitisenkymmentä lasta ei vielä käy koulua, joten käytävillä on vilske. Pari lasta istuu isossa muovilaatikossa, jota toiset lapset työntävät vauhdilla alas kävelyluiskaa.
Ullven puskee päätä vastapäiseen seinään, pitelee päätä käsillään ja voivottelee. Viesti menee perille. Jos on liian kova vauhti, ”auto” törmää seinään ja sitten sattuu.
Pelkkä hyvä tahto ei vie pitkälle
Riuttarannan vapaaehtoiset eivät saa palkkaa. Sen sijaan työ antaa mielekästä tekemistä ja vähintään hyvän mielen, vapaaehtoisista vastaava Vilma Arvola kertoo.
– He voivat antaa taitonsa ja osaamisensa muiden käyttöön, oppivat itse uutta ja tutustuvat uusiin ihmisiin ja kulttuureihin. Emme voi vaatia heiltä ammatillista osaamista tai sitä, että he osaisivat vastata esimerkiksi kysymyksiin vastaanottoprosessista. Pyydämme heitä ohjaamaan kyselijät työntekijöiden luo.
Vapaaehtoistyöhön tulijoita Arvolalla on pitkä lista. Sinne valikoituu hyviä tyyppejä, joilla on jo kokemusta ulkomaalaisista ja muista kulttuureista, hän kuvaa. Se on hyvä, Päivi Tapaninen sanoo, sillä sinisilmäisyys ja hyvä tahto eivät riitä.
– Jos ennakkokuvitelmat ovat kovin ruusuiset, kuvaan tulee väistämättä kolhuja. Meidän asukkaamme ovat eri kulttuureista, mutta muuten tavallisia ihmisiä hyvine ja huonoine puolineen kuten mekin.
Jos vapaaehtoinen toivoo kovasti kiitosta, voi tulla pettymyksiä, Päivi Tapaninen varoittaa.
– En ole vielä sellaista ihmistä kohdannut, joka ei haluaisi kiitosta työstään. Kun sitä ei aina tule, on pidettävä mielessä kokonaisuus. Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat tulleet kaukaa ja ovat väsyneitä pitkästä matkasta. Epävarmuus ja sopeutuminen uuteen kulttuuriin vievät voimia. Ei voi odottaa, että he ottavat kiitollisina vastaan kaiken avun, jonka tulen heille tuomaan.
Esimerkiksi lelut katoavat nopeasti lasten taskuihin ja huoneisiin, Arvola ja Tapaninen kertovat. Kun lapsilla ei ole mitään, tarve omia leluja on ymmärrettävää, he sanovat. Se voi silti tuottaa pettymyksen lelun lahjoittaneelle, joka huomaa, että lelu on kadonnut.
Vieraat tavatkin voivat harmittaa. Lapsia voidaan läpsäistä kasvatusmielessä ja roskat heitetään pihalle, kuten kotimaassa on tehty.
Kestää aikansa, että asukkaat omaksuvat suomalaiset tavat.
Työ vastaanottokeskuksessa voi olla uuvuttavaa, Vilma Arvola sanoo. Ympärillä pyörii iso meluisa lapsijoukko, ja koko ajan sattuu jotakin. Riuttarannassa yritetään siksi pitää huolta siitä, että hyvät vapaaehtoiset jaksavat.
He saavat valita, miten usein he käyvät ja mitä tekevät. Jos joku alkaa viettää paljon aikaa keskuksessa, hänen hihaansa tartutaan ja kysytään, jaksatko varmasti.
– Emme halua, että meille tärkeät vapaaehtoiset uuvuttavat itsensä. Niin käy helposti. Näin kaoottisessa paikassa olo kuormittaa. On kova meteli, ihmisiä kaikkialla, koko ajan tapahtuu jotakin, kommunikointi on vaikeaa, Tapainen kuvaa.
– Yritämme muistaa kiittää heitä joka käänteessä. Kysymme, miten voit ja pyydämme vaikka pitämään taukoa, jos siltä näyttää. Vapaaehtoisille aletaan järjestää tapaamisia kerran kuussa. Niissä he voivat purkaa ajatuksia ja kysyä kysymyksiä, jotka vaivaavat.
”Autan nyt arjen pienissä asioissa”
Nina Ullvenilla on aikaa vapaaehtoistyöhön nyt, kun lapset ovat isoja eikä hän ole tällä hetkellä työssä. Hän asuu naapurikylässä Haimoossa, josta on lyhyt matka autolla Riuttarantaan. Vastaanottokeskus sijaitsee Moksijärven rannalla kaukana kuntakeskuksesta.
Lähimmät naapurit ovat maatiloja, eikä niitäkään näy.
– Kotona minua tarvitsevat vain kissat ja koirat, hän naurahtaa. Hän sanoo, että perehdytyksessä ja sen jälkeenkin on juteltu usein jaksamisesta.
– Olen sanonut, että vastaan itse omasta jaksamisesta ja pidän huolta, etten ylitä voimiani. Siitä ei voi antaa vastuuta muille. Otan päivän kerrallaan. Niin olen ajatellut.
Hän on aiemmin tehnyt vapaaehtoistyötä MLL:ssä, joten idea on hänelle tuttu.
– Jaksamista auttaa se, että en halua tietää heidän taustoistaan liikaa. En liioin pohdi, mitä heille tapahtuu, kuka saa jäädä ja kuka joutuu lähtemään. En voi vaikuttaa siihen. Autan heitä pienissä arjen asioissa, juuri nyt ja tässä.
– Kun tulen tänne, vastassa on vain hymyjä. Ihmiset tarvitsevat minua ja ovat iloisia, kun tulen paikalle. En osaa edes kuvata, miten paljon myönteistä tästä on minulle ollut.
