Valtaosa ikääntyvistä suomalaisista jatkaa mielellään asumista omassa kodissaan. Nykyiset politiikkasuositukset tukevat tällaista päätöstä, mutta antavat vain vähän liikkumavaraa muille vaihtoehdoille.
Paikoillaan vanheneminen tarkoittaa omassa kodissa asumista koko vanhuuden läpi, jolloin kotona pärjäämistä tuetaan erilaisin lähipalveluin. Etenkin suomalaisessa kulttuurissa tällaisen politiikan nähdään kulkevan käsi kädessä hyvän vanhuuden kanssa. Kansainvälisesti käsite tunnetaan laajemmin samassa yhteisössä vanhenemisena, vaikka varsinaisen kodin sijainti hieman vaihtuisikin.
– Suomalaiset arvostavat itsenäisyyttä, omillaan toimeen tulemista ja sisukkuutta. Koti on ihmisille saavutus. Paikoillaan vanheneminen kunnioittaa näitä keskeisiä suomalaisuuden arvoja, sanoo tutkijatohtori Paula Vasara, joka väitteli ikäihmisten asumispoluista.
Vasara päätyi tutkimaan paikallaan asumiseen liittyviä kokemuksia Jyväskylän yliopiston tutkimusprojektissa ”Muuttaminen ja vanhuus”. Väitöskirja koostuu neljästä artikkelista, joita yhdistää kerronnallinen tutkimusote.
– Kertomukset ovat aina kiinnostaneet minua ja innostuin, kun kuulin narratiivisesta tutkimusmenetelmästä, Vasara sanoo.
Neljä näkökulmaa ikääntyvien asumiseen
Tutkimuksen kvalitatiiviset haastatteluaineistot koostuvat omaishoitajien ja ikäihmisten kertomuksista, jotka pohjautuvat hyvin väljään kysymysrunkoon. Kertomukset valottavat ikääntyneiden ja heidän läheistensä kokemuksia vanhuuden asumisjärjestelyistä ja palveluista sekä siitä, millaisia merkityksiä omassa kodissa vanhenemiselle annetaan.
Näkökulmia tutkimuksessa on neljä erilaista. Ensimmäinen näkökulma on elämänkulun perspektiivi, joka tarkastelee asumista tietyn paikan ja ajan kontekstissa, sekä näiden olosuhteiden tarjoamien mahdollisuuksien ja esteiden valossa.
Asumismuodon pysyvyys tai muutos ei suoraviivaisesti ole hyvän vanhuuden tae.
Koko tutkimusprojektin yhtenä lähtökohtana oli David Clapmanin asumispolkuja koskeva näkökulma. Näkemyksen mukaan erilaisia asumispolkuihin liittyviä valintoja ei voi arvottaa yksiselitteisesti, koska kyseessä ovat aina subjektiiviset merkityksenannot, jotka muuttuvat ajassa.
Näiden kahden näkökulman lisäksi Vasara käsittelee ikääntyvien asumista yksilön ja paikan muuttuvan suhteen valossa sekä kerronnallisesta näkökulmasta.
– Kerronnallisen lähestymistavan mukaan jaamme tuttuja tarinankulkuja siitä, kuinka asioiden tulisi tapahtua nyt ja tulevaisuudessa. Yhteiset kertomusmallit, skriptit, helpottavat hahmottamaan esimerkiksi sitä, mikä on todennäköinen asumistapa elämän eri vaiheissa, Vasara sanoo.
Paikallaan ikääntymisen rajat pitää nähdä
Väitöskirjan tulokset vahvistavat käsityksiä paikoillaan vanhenemisesta. Monet ikäihmiset ja heidän läheisensä olivat tyytyväisiä asumisjärjestelyihinsä ja mahdollisuuteen jatkaa elämää tutussa ympäristössä. Omassa kodissa vanheneminen myös helpottaa ikääntyvään hyvinvointiyhteiskuntaan kohdistuvaa taloudellista painetta.
– Paikoillaan vanheneminen on hyväksi todettu asumisen ja ikääntymisen politiikka, jolle on paikkansa. On kuitenkin tärkeää ymmärtää sen rajat. Kotona ei olla jatkaa hinnalla millä hyvänsä, Paula Vasara painottaa.
Hän havaitsi kertomusten pohjalta, että niin asumismuodon pysyvyys kuin muutoskaan ei suoraviivaisesti ollut hyvän vanhuuden tae.
Pitkäaikaisen kodin idea on monelle tärkeä, mutta koti ei aina sitoudu tiettyyn asuntoon. Se voidaan myös nähdä symbolisena arvona, joka saattaa kytkeytyä esimerkiksi terveenä ja toimintakykyisenä pysymiseen.
Monet haastateltavat toivoivatkin turvallisuutta takaavia palvelujärjestelmiä, jotka mahdollistavat itsenäisen elämän. Omia lapsia ei haluttu kuormittaa huolenpidolla, ja hyvinvointivaltion palveluita kohtaan oli suuri luottamus.
Koti on muutakin kuin paikka – koti on mahdollisuus olla oma itsensä ja tehdä mieluisia asioita
Vasaran mielestä olisi erikoista ajatella, että elämää ja asumista koskevat tarpeet ja toiveet eivät enää muuttuisi vanhemmalla iällä.
– Yleinen käsitys tuntuu olevan, että noin 60 ikävuoden jälkeen asuinpaikka pysyy samana koko loppuelämän. Tällainen näkemys on viime vuosina saanut kritiikkiä ja omastakin mielestä se ei ainoana politiikkasuosituksena toimi, Vasara sanoo.
Hänen mielestään yksioikoisesta ajattelutavasta tulisi päästä eroon, koska suhde fyysiseen paikkaan on aina muuttuva vuorovaikutussuhde. Käytännön sosiaalityössä ikääntyvän asiakkaan pientenkin tarpeiden kuunteleminen on tärkeää, sillä ne voivat johdattaa oikean asumisratkaisun äärelle.
Koti tarkoittaa mahdollisuutta olla oma itsensä ja tehdä itselleen mieluisia asioita, ja ikääntyminen voi herättää yksilön punnitsemaan itselleen tärkeitä arvoja.
Tällainen pohdinta on Vasaran mukaan tärkeämpää kuin yhden fyysisen kodin korostaminen ainoana oikeana vaihtoehtona.
– Esimerkiksi talvi on monelle vanhukselle vaikea vuodenaika liikkumisen suhteen. Sellaisissa tapauksissa monipaikkainen asuminen voi tarjota mahdollisuuksia jatkaa mieluisaa arkea, Vasara sanoo.
Ella Rantanen
Yhteiskuntatieteiden tohtori Paula Vasara väitteli aiheesta ”Väistämättömyyksiä ja valintoja — kertomuksia ikäihmisten asumispolulta” Jyväskylän yliopistossa 8.5.2020. Väitöskirja on osa Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön tutkimusta.
