– Lapselle määrättävät edunvalvojat eivät saa systemaattista koulutusta tehtäväänsä, eikä edunvalvontaa valvo tai koordinoi kukaan. Se on tällä hetkellä liian villi kenttä lapsen oikeusturvan kannalta, sanoo Virve-Maria Toivonen. Kuva: Liisa Takala
Lapsen etu on lapsioikeuden ja lastensuojelun tärkein periaate. Se ei kuitenkaan sellaisenaan tarkoita mitään. Vasta tulkinta antaa käsitteelle sisällön. Lastensuojelussa tehtäviä päätöksiä perustellaan usein ylimalkaisilla toteamuksilla lapsen edusta, mikä ei täytä oikeusturvavaatimuksia.
Lapsen ja hänen perheensä on voitava ymmärtää saamastaan päätöksestä myös ratkaisun perustelu, toteaa lapsen oikeuksista ja niiden turvaamisesta huostaanottoasioiden hallinto-oikeuskäsittelyssä väitellyt oikeustieteen tohtori Virve-Maria Toivonen.
Avoin ja harkinnanvarainen sääntely on lapsioikeudellisissa asioissa tyypillistä. Sillä tavoitellaan lapsen edun mukaista lopputulosta. Vaikutukset saattavat kuitenkin olla päinvastaiset. Lasta koskeva päätöksenteko ei ole läpinäkyvää.
– Lainsäädäntöön päätöksentekijälle jätetty harkinnanvara mahdollistaa myös sen, että se vara jätetään kokonaan käyttämättä. Mennään siitä, mistä aita on matalin.
Tuloksena on kaavamaisia päätöksiä, jotka eivät heijasta kohteena olevan lapsen tilannetta ja tarpeita. Toivonen esittääkin, että lasta koskevan sääntelyn tulisi olla mahdollisimman täsmällistä ja velvoittavaa.
Lastensuojelulaissa on lapsen edun epämääräisyyden ongelmaan pyritty puuttumaan määrittämällä sen oikeudellinen tulkintasisältö. Lain 4 § 2 momentissa on listattu seikkoja, joita edun arvioinnissa tulee ottaa huomioon.
”Lastensuojelulaki tai sen esityöt eivät kuitenkaan sano mitään siitä, miten lapsen edun eri elementtejä tulee arvioida ja punnita esimerkiksi keskenään tai suhteessa muihin huomioon otettaviin seikkoihin ja muiden asianosaisten intresseihin”, Toivonen kirjoittaa tutkimuksessaan.
Harkinnanvaraisuus mahdollistaa täsmällisempää sääntelyä helpommin myös päätöksentekijän omien subjektiivisten arvostusten ja tuntemusten vaikutuksen päätöksentekoon. Tuomarit, asianajajat tai sosiaalityöntekijät toki tietävät, ettei heidän tulisi ylittää ammatillisia rajoja.
Lastensuojelulaissa on lapsen edun epämääräisyyden ongelmaan pyritty puuttumaan määrittämällä sen oikeudellinen tulkintasisältö.
– Mutta lapseen liittyvät asiat koskettavat kaikkia heidän parissaan työskenteleviä syvästi. Ne ovat niitä perimmäisiä arvojamme, jotka ovat jossain tuolla selkäytimessä, Toivonen muistuttaa.
– Kokemukset omasta lapsuudesta tai omien lasten kanssa toimimisesta ovat hyvin erilaisia kuin lastensuojeluperheissä. Tärkeätä onkin tiedostaa ja tunnistaa tämä asia, jotta voi kontrolloida, ettei oma arvomaailma pääse vaikuttamaan.
Lastensuojelulain esityöt tärkeitä
Toivonen työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa. Hän on lapsioikeuden johtavia asiantuntijoita Suomessa. Toivonen on kouluttanut useita vuosia sekä tuomareita että sosiaalityöntekijöitä lapsen oikeuksista. Hänellä on myös käytännön kokemusta tuomarintyöstä.
– Helsingin käräjäoikeuden tuomarina vuosituhannen alussa tulivat lasten huoltoriidat tutuiksi. Itä-Suomen hallinto-oikeudessa toimin hallintotuomarina nimenomaan lastensuojeluasioiden parissa.
Toivonen on pyydettäessä tarjonnut ammatillista koulutusta jo työssä toimiville sosiaalityöntekijöille. He joutuvat työssään pohtimaan oikeudellisia asioita. Toivosen kokemuksen mukaan työyhteisöjen valmiudet huomioida lapsen oikeuksia vaihtelevat.
– Porukka voi olla hyvin innostunutta ja pohtinut kysymyksiä jo aiemmin. Mutta sitten olen törmännyt myös sellaiseen toimintakulttuuriin, joka ei ota oikeussääntelyä riittävästi huomioon, Toivonen kertoo.
– Joskus yksittäiset työntekijät ottavat koulutuksen jälkeen yhteyttä ja purkavat sydäntään johdon kielteisestä asenteesta lapsen oikeuksien kunnioittamista kohtaan.
Toivosen huhtikuussa tarkastetussa väitöstutkimuksessa selvitetään lainsäädännön asettamia vaatimuksia lapsen edulle, osallisuudelle ja oikeusturvalle lastensuojeluasioissa. Samalla tarkastellaan sitä, miten sääntelyssä otetaan huomioon perus- ja ihmisoikeudet.
– Lastensuojelulakimme on lapsen oikeuksien näkökulmasta toimiva. Erityisesti lain esityöt on todella hyvin kirjoitettu.
– Korostan aina sosiaalityöntekijöille, että lain soveltamista käytännössä helpottaa, kun tutustuu esitöihin. Sieltä näkee, mitä niillä pykälillä on tavoiteltu.
Huostaanotto on merkittävimpiä ja pitkäkestoisimpia lapsen ja perheen elämään vaikuttavista oikeudellisista päätöksistä. Sillä puututaan sekä lapsen että vanhempien perus- ja ihmisoikeutena turvattuun perhe-elämän suojaan.
Hallinto-oikeudet ovat vuodesta 2007 lähtien, lastensuojelulain uudistuksen jälkeen, tehneet tahdonvastaisissa huostaanotoissa ensiasteen päätöksen. Uuden päätöksentekojärjestelmän myötä huostaanottoja on hylätty hallinto-oikeuksissa aiempaa enemmän.
Lastensuojelulakimme on lapsen oikeuksien näkökulmasta toimiva.
Muutosta on selitetty sillä, että hakemuksen tekemisen kynnys on sosiaalitoimessa alhaisempi kuin huostaanottopäätöksen. Sosiaalitoimi voi myös siirtää ”hankalat” tai ”rajatapaukset” tuomioistuimen ratkaistaviksi.
– Hallintotuomarit ovat itse sanoneet, että kynnys puuttua huostaanottopäätökseen oli aiemmin osin korkeampi. Ratkaisuhan oli tehty sosiaalitoimessa ja aikaa kulunut. Nyt ensiasteen päätöstä tehdessä asia ratkaistaan ”puhtaalta pöydältä”, mikä on myönteistä asianosaisten oikeusturvan kannalta.
Yksinkertaiset ja kiperät tapaukset
Viime vuosina huostaanottoperusteet ovat monimutkaistuneet. Huostaanottoon eivät enää välttämättä johda ne ”yksinkertaiset tapaukset” kuten vanhempien vakavat päihde- ja mielenterveysongelmat. Kyseeseen voivat tulla paljon epämääräisemmät syyt.
– Elämänhallintaan liittyvien vaikeuksien kaltaisten ”kiperien tapausten” kohdalla ei ole ihan selvää, mikä on niiden vaikutus lapsen hoivaan ja huolenpitoon. Nämä ovat sosiaalityöntekijöille haastavia perustella ja kirjallisesti avata, Toivonen selittää.
Kun vältetään todellisen ongelman ja sen syiden kertomista, päädytään usein epämääräiseen huolipuheeseen. Puutteellisten perustelujen varassa on vaikea selvittää, kuinka lapsen etua on arvioitu.
– Nuorten psyykkinen oireilu on lisääntynyt huostaanottoperusteena. Kukaan näistä nuorista ei lähtökohtaisesti kuulu hoitoon lastensuojelun vaan terveydenhuollon puolelle. Mutta kun tämä väylä on erityisesti nuorisopsykiatrian osalta tukossa, tapaukset tulevat lastensuojeluun.
Lapsen oikeuksien komitea on korostanut lapsen edun toteutumisen olevan oikeudenkäynnissä tuomioistuimen vastuulla. Tuomioistuin vastaa myös lapsen kuulemisesta ja asianmukaisen painoarvon antamisesta lapsen näkemyksille.
– Tuomioistuimella on velvollisuus varmistaa, että lapsi on saanut osallistumisen kannalta riittävästi tietoa käsiteltävästä asiasta ja menettelystä, Toivonen mainitsee.
Hänen väitöskirjassaan arvostellaan tiukasti lastensuojelulaissa lapsen puhevallan käytölle ja tuomioistuinosallisuudelle säädettyä 12 vuoden ikärajaa. Se sulkee useimmiten ikärajan alittavien lasten mahdollisuuden osallisuuteen hallintotuomioistuimissa. Ikäraja estää kokonaan alle 12-vuotiaita lapsia saattamasta itse heidän huostaanottoaan koskevaa asiaa tuomioistuimeen.
Meillä on tavattu ajatella, että oikeudenkäynnit ovat vahingollisia lapsille. Ajatus ei perustu tutkittuun tietoon, vaan aikuisten omiin asenteisiin.
– Meillä on tavattu ajatella, että oikeudenkäynnit ovat vahingollisia lapsille. Se ei ole perustunut tutkittuun tietoon vaan meidän aikuisten omiin asenteisiin, Toivonen huomauttaa.
Tutkimuksissa sen sijaan todetaan, että paljon on tehtävissä lapsen osallistumisen helpottamiseksi. Lapsiystävällisien käytäntöjen kehittämisen voi aloittaa sosiaalitoimen tuomioistuimille luovuttamien kirjelmien muokkaamisesta ymmärrettävämpään muotoon.
– Sama koskee tuomioistuimen päätöksiä. Sitä suunnittelemaan voisi ottaa viestinnän ammattilaiset mukaan, Toivonen ehdottaa.
Alle 12-vuotiaiden kuuleminen oikeudessa on toistaiseksi ollut harvinaista. Heidän kuulemisekseen sosiaalityöntekijät selvittävät lasten mielipiteen. Se ei näytä kaikilta osin toteutuvan lainsäädännön edellyttämällä tavalla. Kirjaamiskäytännöissäkin on puutteita.
– Lasta on informoitava riittävästi, jotta lapsi voi muodostaa asiassa perustellun mielipiteen. Kaikki on dokumentoitava mahdollisimman tarkasti. Miten lasta on kuultu, ketkä ovat olleet läsnä ja mitä lapsi on tarkalleen sanonut.
– Lapsen kertomuksen tulee olla mahdollisimman autenttinen. Kirjattuun mielipiteeseen ei saa sisältyä aikuisen tulkintaa siitä, mitä lapsi on sanonut, Toivonen neuvoo.
