Väitöskirjatutkija Susanna Hoikkala syventyi suomalaisen lastensuojelulaitoksen rajoittamis- ja kurinpitokäytäntöihin, joiden ympärillä käydään jatkuvasti vilkasta keskustelua.
Aihe oli luonteva. Gradussaan lastensuojelulaitoksessa esiintyvää väkivaltaa käsitellyt Susanna Hoikkala alkoi kypsytellä jatko-opintosuunnitelmaansa samaan aikaan, kun lastensuojelulain merkittävää uudistusta valmisteltiin. Muutettu laki tuli voimaan marraskuussa 2006.
– Se oli iso motivaatiotekijä. Vuosia lastensuojelulaitoksissa töitä tehneenä pohdin, miten rajoittamiskäytäntöjä koskevan lainsäädännön muutokset vaikuttaisivat ruohonjuuritason toimintaan. Olin havainnut kentällä luutuneita käytäntöjä ja pohdin, miten oikeussääntelyn muutokset voisivat niihin vaikuttaa, Hoikkala kertoo.
Hoikkalan väitöskirjassa on monta eri aineistotasoa. Merkittävin osa aineistosta koostuu tutkimuksessa Tapauslaitokseksi kutsutun lastensuojelulaitoksen ammatillisiin tarkoituksiin laadituista aikalaisteksteistä. Tekstien joukossa on rangaistuspäiväkirjoja ja rajoituspäätöksiä. Lapsikohtaisten aineistojen lisäksi mukana on henkilökunnan kokousaineistoja.
– Historiatutkimuksen tuoma orientaatio oli itselleni tärkeä. Lopullisen tutkimusraporttini aineistot ulottuvat 1950-luvulta vuosituhannen vaihteeseen, Hoikkala kertoo.
Rankaisemisesta huolenpitoon
Hoikkala etsi käytäntöjä, jotka poikkesivat tavanomaisena pidetystä hoito- ja kasvatustyöstä ja rajasivat lapsen arkipäiväisiä osallistumis- ja liikkumismahdollisuuksia.
Hoikkalan soveltaa rajoittamiskäytäntöjen jaottelussa sosiaalityön professori Tarja Pösön koulukotitutkimusta. Siinä rajoittaminen jaetaan käsitteellisesti psykologiseksi, tilalliseksi, sosiaaliseksi ja ammatilliskäytännölliseksi. Käytännössä jaottelu sisältää laajan skaalan toimenpiteitä, joita ovat muun muassa lapsen eristäminen, kiinnipitäminen ja tavaroiden tarkastaminen. Yksi keskeinen käytäntö on lapsen sosiaalisten suhteiden kontrollointi.
Rajoittamis- ja kurinpitokäytäntöjä on Hoikkalan mukaan käytetty Suomen lastensuojelulaitoksissa todennäköisesti aina. Toisen maailmansodan jälkeen käytännöt muuttuivat vähitellen toiminnaksi, jolla pyritään katkaisemaan lapsen itseensä kohdistuva haitallinen käytös.
1950-luvulla puhuttiin selkeästi rangaistuksista, joita seurasi mm. normirikkomuksista. Tänä päivänä perusteluissa korostuu huolenpidollinen orientaatio.
Myös yksittäiset toimenpiteet ovat muuttaneet muotoaan. Tutkimuksen Tapauslaitoksessa ruumiillinen kuritus ja tukanleikkuu rangaistuksena kiellettiin jo 1950-luvulla. Kehitystä on edesauttanut yleinen ammatillistuminen, demokratisoituminen sekä oikeudellistuminen.
Rajoituksia ei voi toteuttaa elleivät lain edellytykset täyty
Oikeudellistuminen konkretisoituu lakiuudistuksissa. Vuoden 1937 ensimmäinen lastensuojelulaki sisälsi niukasti laitoskäytäntöjen sääntelyä, toinen lastensuojelulaki vuodelta 1983 korvasi ohjesäännöt rajoittamiskäytäntöjen sääntelyperustana. Vuoden 2006 lastensuojelulain muutosten tarkoituksena oli varmistaa, että YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen ja perusoikeusuudistuksen mukaiset lapsen perus- ja ihmisoikeudet toteutuvat myös rajoittamiskäytäntöjä koskevissa tilanteissa.
Nykyinen lastensuojelulaki on vuodelta 2008. Siihen on tehty lukuisia muutoksia, viimeksi tämän vuoden alussa. Viimeisimmät uudistukset koskevat myös tutkimiani käytäntöjä.
Tämän hetkisessä keskustelussa on mukana monia erilaisia juonteita.
Tapauslaitoksessa lapsen ruumiillisesta kurittamisesta luovuttiin yli 30 vuotta aiemmin kuin se kiellettiin kotioloissa.
– Sekä virkamiehenä että tutkijana ajattelen, että on välttämätöntä tuoda epäkohtia esille. Sijaishuoltotyö on yksi yhteiskunnan vaativimmista tehtävistä, koska siinä yhteiskunta ottaa vastuulleen sijoitettujen lasten suojelutehtävän. Silloin tuleekin edellyttää, että sijaishuoltotyö kunnioittaa lapsen perus- ja ihmisoikeuksia.
Toisaalta Susanna Hoikkala kuulee kentältä kantautuvia huolia siitä, että nykyinen lainsäädäntö ei tarjoaisi tarpeeksi välineitä lasten kanssa toimimiseen.
– Lainsäädäntö mahdollistaa paljonkin, mutta perusoikeuksiin kajoavia rajoituksia ei voida toteuttaa ilman lain edellytysten täyttymistä. Ne on pystyttävä aina perustelemaan, erityisesti lapselle itselleen, hän sanoo.
Hyvän kohtelun suunnitelmasta työväline
Susanna Hoikkala oli asiantuntijasihteerinä työryhmässä, joka antoi syyskuussa loppuraporttinsa vaativan sijaishuollon uudistamisesta. Työryhmä muun muassa esittää, että vaativasta sijaishuollosta säädetään erikseen lailla.
Hoikkala kannustaa keskusteluun, jossa lapselle, työntekijöille ja lapsen läheisille syntyy yhteisymmärrys siitä, mitä erilaisilla lastensuojelulaitoksen käytännöillä tarkoitetaan ja mihin ne perustuvat.
– Hyvän kohtelun suunnitelma on työväline, jonka avulla laitokseen sijoitetut lapset ja työntekijät yhdessä pohtivat, mitä lapsen hyvä kohtelu kussakin yksikössä tarkoittaa, Hoikkala kertoo.
Hoikkalan mukaan ammatillisen peruskoulutuksen ohella rajoittamiskäytännöistä on tärkeää keskustella ammattilaisten kesken ammattitaitoa ylläpitäen ja yhteistä linjaa luoden.
Vuosi sitten päivitetyt lastensuojelun laatusuositukset sisältävät ensi kertaa sijaishuollon laatukriteerit.
– Lapsen oikeuksia kunnioittavan sijaishuollon suositukset löytyvät ministeriön nettisivuilta. Nämä laatusuositukset toimivat hyvänä pohjana keskustelulle, Hoikkala vinkkaa.
Ella Rantanen
Valtiotieteiden maisteri Susanna Hoikkala väitteli 12.6.2020 Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa aiheesta Historiallinen tapaustutkimus lastensuojelulaitoksen rajoittamis- ja kurinpitokäytännöistä 1950–2000. Hoikkala työskentelee neuvottelevana virkamiehenä sosiaali- ja terveysministeriön Lapset ja nuoret ‑yksikössä.
