Tyhjä paperi ja kynä -työmenetelmä on dialogisuutta, osallistamista ja voimaannuttamista konkreettisimmillaan, ja se sopii monenlaiseen ohjaukseen. Kuva: iStock.com/Sorbetto
Miksi meillä sosiaalityössä on taipumus antaa valmiita vastauksia ja ratkaista asiakkaan ongelmia hänen puolestaan ottamatta häntä mukaan niiden ratkaisuun?
Tämä kysymys oli vaivannut pitkään kehittäjäsosiaalityöntekijä Sirkku Paajasta.
− Kun kuulin reipas vuosi sitten Kuntoutussäätiön tutkijan Outi Hietalan puhuvan kuntouttajasta, kuntoutettavasta ja heidän välillään vallitsevasta pystyvyysepäsuhdasta, sain ”herätyksen”, Paajanen muistelee.
Pystyvyysepäkohta tarkoittaa auktoriteettiasetelmaa, jossa asiakas tulee riippuvaiseksi auttajastaan, joka osaa ja tietää kaiken. Kun asiakkaalle itselleen ei anneta toimijan roolia, hänen oma osaamisensa vähenee.
− Vaikka Hietala puhui kuntoutumisesta, minä peilasin sen suoraan maahanmuuttajien kotoutumiseen.
Mitä haittaa auktoriteettiasetelma tuo asiakastyöhön?
Sirkku Paajanen työskentelee Tampereen kaupungin aikuissosiaalityössä maahanmuuttajien alkuvaiheen palveluissa. Hän alkoi pohtia kollegoidensa kanssa työtapojen muutosta siten, että asiakasta ei nähtäisi avuttomana autettavana, eikä hän itsekään kokisi itseään sellaiseksi.
Miksi asiakkaan kanssa ollaan aina samojen asioiden äärellä? Eikö asiakkaan kyvyissä toimia tapahdu muutosta ja eikö hänen kanssaan tehtävällä työllä ole mitään vaikuttavuutta hänen elämässään?
− Tästä ajatuksesta avautui valtavasti erilaisia polkuja. Erityisesti aloin pohtia, mitä on dialogisuus. Yksi kehittämisalue on se, kuinka ottaisimme tänne tulevat kiintiöpakolaiset vastaan subjekteina, emmekä järjestäisi kaikkea heidän puolestaan. Vaikka tulijat eivät tunne suomalaista yhteiskuntaa ja toimintatapoja, heillä on monenlaisia taitoja ja selviytymiskeinoja, kun vain osaamme nostaa niitä esille.
Oman budjetin laskeminen avaa silmät
Paajanen alkoi konkreettisesti käydä uuden tulijan kanssa läpi, mitä asioita tämän pitäisi ensimmäisenä alkaa täällä järjestellä päästäkseen uuden elämän alkuun. Asiakas sai eteensä kynän ja tyhjän paperin, johon hänen piti listata kaikki mieleensä nousevat tarpeet ja hoidettavat asiat heti kuntaan muuton alkuvaiheessa.
− Alussa voidaan lähteä liikkeelle pienemmistä asioista ja pikku hiljaa kasvattaa niitä.
Paajanen on soveltanut menetelmää myös toimeentulotuen selvittämiseen ja päätöksentekoon, koska asiakkaille joudutaan aina uudestaan ja uudestaan selittämään, mihin ne perustuvat. Nyt asiakas saa itse laskea tulonsa ja menonsa sekä toimeentulotuen perusteet.
− Joskus asian ymmärtämiseen tarvitaan useita aikoja, jos asiakkaalla ei ole luku- ja kirjoitustaitoa ja yleissivistävä koulutus puuttuu kokonaan. Hyviä kokemuksia on saatu myös ryhmämuotoisista opastustunneista.
Kun ihminen laskee omaa budjettiaan, hän joutuu oikeasti itse miettimään, mistä rahat tulevat ja mihin menevät.
Tämä on sosiaalipedagogista ja psykoedukatiivista työtä.
− Laskeminen aloittaa asiakkaan oman ajatusprosessin. Jos hän näkee, että vajetta jää tuhat euroa, on helpompi jatkaa keskustelua rahan käytöstä.
Jotkut asiakkaat ovat Paajasen mukaan innostuneet työmenetelmästä ja laskevat nykyisin budjettinsa kymmenessä minuutissa. Kaikille menetelmä ei tietenkään sovellu.
Paajanen korostaa, että työmenetelmä on dialogisuutta, osallistamista ja voimaannuttamista konkreettisimmillaan, ja se sopii monenlaiseen ohjaukseen. Vaikka se on alussa äärimmäisen hidasta, voi olla, että asiakas ei tarvitse muutaman kuukauden jälkeen ohjausta lainkaan.
− Kun työntekijä on kärsivällinen ja hänellä on uskoa menetelmään, on sillä asiakkaalle laajempikin merkitys: hän saa muitakin omatoimisuuden taitoja ja vallan ymmärtää tilannettaan.
Kun asiakkailta kysyttiin kokemuksia uudesta työtavasta, he kiittelivät sitä, että heille annettiin aikaa ymmärtää ja ihmeteltiin, miksi tällaista ohjausta ei ole annettu aiemmin. He myös iloitsivat omasta osaamisestaan ja tunteesta, että sitä arvostettiin.
Paajasen mielestä suurin muutos työmenetelmässä on työntekijöiden asenne. Asennemuutoksen myötä alkaa löytyä aikaakin.
− Tämä on sosiaalipedagogista ja psykoedukatiivista työtä, joka sopii hyvin sosiaalityöhön.
Luku- ja kirjoitustaidotonkin osaa
Joonas Kiviranta työskentelee maahanmuuttajien alkuvaiheen palveluissa sosiaaliohjaajana. Kaksi päivää viikossa hän työskentelee Tampereen Hervannassa Kototorin palvelupisteessä. Kiviranta on innostunut uudesta työotteesta, joka on mullistanut hänen työskentelynsä täysin.
Kiviranta kertoo turhautuneensa siihen, että luku- ja kirjoitustaidottomiin asiakkaisiin suhtauduttiin ikään kuin heillä ei olisi mitään muutakaan toimintakykyä. Joka kuukausi heidän kanssaan käytiin läpi samat postit, jotka odottivat Kivirannan käyntiä avaamattomina. Kun hän pääsi asiakaskäynnille, oli kirjeissä ilmoitetut määräajat jo usein ohitettu.
− Mietin, mitä he itse pystyisivät tekemään sen asian eteen, ja pyysin heitä ainakin avaamaan kirjeet ennen minun tuloani.
Seuraavaksi Kiviranta tutki asiakkaan kanssa kirjeiden ja kuorien logoja, joista pääteltiin, oliko kirje Kelalta vai Tampereen kaupungilta. Jos kirje oli kaupungilta, asiakas saattoi päätellä, että kirje koski mahdollisesti varattua lääkäriaikaa.
− Sitten katsoimme, löytääkö hän kirjeestä mitään ymmärrettävää. Useinhan luku- ja kirjoitustaidottomat ymmärtävät numeroita.
Kun kirjettä tutkittiin lähemmin, alkoi asiakas löytää päivämääriä, kellonaikoja ja puhelinnumeroita, joista saatettiin päätellä, että ne merkitsivät varattua aikaa.
Alussa osallistava ohjaus voi olla hyvin hidasta ja vaatii työntekijältä kärsivällisyyttä.
Kiviranta oivalsi, että luku- ja kirjoitustaidoton asiakas ymmärtää kirjeestä kaiken oleellisen. Selviytymiskeinot ovat olemassa. Kukaan ei jää täysin avuttomaksi, kunhan annetaan aikaa löytää vaihtoehtoisia reittejä ymmärtää.
− Ei siis tarvitse edes suomen kielen taitoa ymmärtääkseen tärkeitä asioita, kun yhdessä etsitään olemassa olevaa toimintakykyä, eikä lähdetä siitä, mitä ei osata, Kiviranta painottaa.
Hän myöntää tehneensä monia asioita asiakkaiden puolesta, koska niin on ollut nopeinta ja helpointa. Kun asiakkaat pysyivät asiakkuudessa etenemättä lainkaan, hän alkoi kyseenalaistaa työmenetelmiään.
− Mietin työni vaikuttavuutta: hyötyvätkö ihmiset oikeasti tästä palvelusta, vai teenkö minä heidät riippuvaisiksi tuestani?
Alussa tällainen osallistava ohjaus voi olla hyvin hidasta ja vaatii työntekijältä kärsivällisyyttä, mutta muutaman kuukauden kuluttua asiakas ei välttämättä tarvitse enää ohjausta lainkaan. Kiviranta kertoo istuneensa kerran tunnin verran asiakkaan kanssa, kun tämä täytti toimeentulotuen jatkohakemusta. Kun se oli valmis, he totesivat asiakkaan kanssa, että tämä oli tehnyt sen kokonaan yksin. Sen koommin Kivirannan ei ole tarvinnut täyttää hänen hakemustaan.
− Ja vaikka hän ei oppisi yhdellä ohjauskerralla, hän saa siitä pystyvyyden kokemuksen. On vain annettava enemmän aikaa keskustelulle, jossa tasavertaisina mietitään ratkaisuja ja löydetään asiakkaan tapa olla toimija.
