Heidi Pekkarinen on ammattijärjestö Talentian eritysasiantuntija, joka pohtii tasa-arvo- ja yhdenvertaisuus- sekä työhyvinvointiasioita. Kuva: Veikko Somerpuro
Läheishoivan ja työn yhdistäminen tuo mukanaan konkreettisia haasteita.
Viime heinäkuussa päättyi 15 vuoden jakso äitini läheishoivaajana. Matka oli täynnä rakkautta, mutta myös yksinäisyyttä, jatkuvaa huolta ja uupumusta.
Tunsin usein itseni ulkopuoliseksi, kun kamppailin nuorena naisena äitini puolesta, ja käsittelin tunteita, jotka toisinaan tuntuivat musertavilta. Työelämässä koin jatkuvaa ristiriitaa, yrittäen tasapainottaa vaativaa rooliani työntekijänä ja läheishoivaajana.
Tämä tarina ei ole vain minun. Se on niiden tuhansien ihmisten tarina, jotka yrittävät tasapainottaa työnsä ja läheishoivan. Suomessa heitä on yli 700 000, suurin osa naisia.
Läheishoivan ja työn yhdistäminen tuo mukanaan konkreettisia haasteita. Aamuisin kiirehdit työpaikalle ja mielessä pyörii huoli siitä, saako vanhempi lääkkeensä oikein.
Työpäivän aikana keskittyminen on vaikeaa: tiedät, että iltapäivällä on vietävä läheinen lääkäriin tai hoidettava hänen kauppaostoksensa. Palaverissa puhelin värisee taukoamatta – läheinen soittaa jatkuvasti kysyäkseen neuvoa, kertoakseen olonsa heikentyneen tai vain saadakseen varmistuksen, että kaikki on hoidossa.
Päivät täyttyvät huolista. Monelle meistä läheishoivaajista on tullut tutuksi tunne, että pitäisi pystyä antamaan enemmän, vaikka jo nyt tekee parhaansa.
Jatkuva tasapainottelu arjen vastuiden ja läheishoivan välillä uuvuttaa. Oma jaksaminen on usein koetuksella vaativien roolien ristipaineessa.
”Läheishoivan sukupuolittuneisuus vaikuttaa naisten uramahdollisuuksiin.
Läheishoiva vaatii usein sen, että joudumme tekemään työelämässä myönnytyksiä – joskus jopa luopumaan työstä kokonaan. Tämä on merkittävä kysymys naisten työuran kannalta, sillä läheishoivan sukupuolittuneisuus vaikuttaa suoraan naisten uramahdollisuuksiin ja kasvattaa entisestään tuloeroja sukupuolten välillä.
Kun yhteiskunta siirtää hoivavastuuta yhä enemmän omaisille säästösyistä, asettaa se erityisesti naiset tulevaisuudessa entistä suurempiin haasteisiin työelämässä. Tämä kehitys kuormittaa myös sosiaalialan työntekijöitä, joiden työn psykososiaalinen kuormitus on jo nyt merkittävä.
On kaikkien etu, että läheishoivaajia tuetaan ja heidän kokonaiskuormaansa kevennetään. Yhteiskuntamme ei voi menettää näitä naisia, joilla on valtava määrä osaamista ja kokemusta – ei vain työstään, vaan myös siitä, mitä tarkoittaa hoivata läheistään pyyteettömästi.
On löydettävä ratkaisuja työelämään, jotka mahdollistavat läheishoivan ja työelämän yhteensovittamisen niin, että jokainen voi säilyttää työkykynsä ja hyvinvointinsa. Työ on kuitenkin monelle läheishoivaajalle tärkeä henkireikä.
Läheishoivan matkani muutti minua pysyvästi, opettaen kärsivällisyyttä, ymmärrystä ja myötätuntoa – taitoja, joista ammennan työssä ja elämässä.
Se vahvisti minua ihmisenä ja työntekijänä. Ja vaikka yksi läheishoivan matkani on nyt päättynyt, on tilalle tullut jo uusia erilaisia läheishoivan matkoja.
Siksi kuljen eteenpäin vaikuttaen omalta osaltani siihen, että työpaikat tunnistavat meidät läheishoivaajat paremmin, ja yhteiskuntamme löytää uusia tapoja tukea meidän matkaamme, aivan kuten me tuemme läheisiämme.
