– Ihmisille täytyy järjestyä toimeentulo ja katto pään päälle, mutta sosiaalityö on luonteeltaan etuuksien jakoa syvällisempää. Se on toisen ihmisen näkemistä ihmisenä, tasavertaisena ja yhteiskunnassa arvokkaana yksilönä, Kati Palsanen näkee. Kuva: Veikko Somerpuro
SOS-Lapsikylän kehitysjohtaja Kati Palsanen omaksui isoäidiltään arvokseen kaikkein heikoimpien auttamisen.
Kati Palsanen oli koko lapsuutensa ahkera partiolainen. Siellä hän myös sai kokea yhteiskunnallisen heräämisen.
– Joskus 10–11-vuotiaina meidät laitettiin kirjoittamaan ylös lasten oikeuksien artikloja, Kati Palsanen muistelee.
– Olin niistä aivan tohkeissani! Oivalsin, että kaikilla lapsilla pitäisi olla yhdenmukaiset oikeudet ja että tällaisen tavoitteen eteen voi taistella.
Tasa-arvoa ja auttamishalua Palsanen omaksui myös isoäidiltään Eila Palsaselta. Tämä korkeasti koulutettu nainen päätti käyttää eläkepäivänsä lähetystyössä ja lähti kiertämään maailmaa auttaakseen heikoimmassa asemassa olevia.
Nuori Kati sai kokea mummon ilon, kun jossakin Etiopiassa tämän tuttavaperheen tyttö oli päässyt kouluun. Hän koki myös mummon surun, kun tuttu nuori afganistanilainen yksinhuoltajanainen, joka oli saanut yksin lapsen, kivitettiin sen vuoksi kuoliaaksi.
Partiosta nuoriso-ohjaajaksi
Lukion jälkeen Palsanen kouluttautui nuoriso-ohjaajaksi. Partiossa hän jo oli huomannut tulevansa juttuun itseään nuorempien kanssa ja saanut itsevarmuutta ohjaajan kyvyistään.
Liian usein nuoria pidetään jo menetettyinä tapauksina.
– Partio on siitä loistava harrastus, että siellä annetaan vähän liikaa vastuuta vähän liian nuorena, Palsanen sanoo.
– Minäkin johdin 14-vuotiaana kymmenvuotiaita sähköttömällä metsäkämpällä, ilman juoksevaa vettä ja puuhellan varassa. Opin luottamaan kykyihini selviytyä ja johtaa.
Muutaman nuoriso-ohjaajavuoden jälkeen Palsanen halusi syventää alan osaamistaan yliopistolla. Nuorisotutkimusta ei kuitenkaan voinut lukea pääaineena, ja Palsanen päätyi sosiaalityön opiskelijaksi Helsinkiin.
– En aluksi tarkkaan tiennyt, mitä sosiaalityö on. Halusin vain saada lisää tietoa nuorten kanssa työskentelystä. Kun sitten löysin lastensuojelun, innostuin siitä niin, että suuntauduin siihen kaikissa harjoitteluissani ja opiskelutehtävissäni.
Lastensuojelun kehittäjäksi
Sosiaalityöntekijänä Palsanen aloitti Länsi-Helsingin lastensuojelussa vuonna 2007. Pari vuotta myöhemmin hän pääsi asiakastyön lisäksi vetämään erityissosiaalityöntekijänä lastensuojelun kehittämistyötä.
– Kiinnitin huomiota ammattilaisten turhautumiseen siitä, että lastensuojelu oli hyvin huostaanottokeskeistä. Heidän mielestään apu tuli liian myöhään.
Moni työntekijä näki nuorissa potentiaalia, mutta liian usein nuoria tavattiin pitää jo menetettyinä tapauksina.
Palsanen uskoi, ettei vika ei ollut vain nuorissa. Myös sosiaalityön tekemisen tavoista saattoi löytyä korjattavaa.
– Normitapauksessa sosiaalityöntekijä antoi nuorelle ajan, oletti tämän tulevan paikalle ja totesi sitten, että ei se tullut. Annettiin uusi aika ja katsottiin, tuleeko se nyt.
– Missään vaiheessa nuorelta ei välttämättä kysytty, miksi et tullut, missä sinä haluaisit tavata tai miten tätä työtä pitäisi tehdä, jotta tämä hyödyttäisi sinua.
Nuoret kehittäjät
Palsasesta alkoi tuntua, että lastensuojelu oli kadottanut jotain juuristaan: paikan päällä ihmisen auttamisesta ja tämän elämään tutustumisesta.
– On totta kai erinomaista, ettei sosiaalityö ole mitään puoskarointia vaan perustuu tutkimukseen ja vaatii yliopistokoulutuksen. Silti jotain hyvääkin on ehkä pudonnut matkan varrella pois profession ottaessa mallia vääränlaisesta virastoitumisesta.
Palsanen alkoi miettiä, ketä varten oikein sosiaalityötä tehdään. Hän halusi kuulla enemmän asiakasnuoria itseään.
– Nuoret olivat terveen epäluuloisia, mutta lopulta saimme hyvän porukan kasaan tutustumaan meihin ja kehittämään kanssamme lastensuojelua.
Tästä Nuoret kehittäjät ‑ryhmästä tuli menestys. Heitä halusivat kuulla kaikki presidentistä, peruspalveluministeristä ja kaupungin johdosta alkaen.
Nuorten mielestä hyvä sosiaalityöntekijä haluaa tutustua, osaa kuunnella ja pyrkii ymmärtämään.
– Oli upeaa, että asiamme kiinnosti. Erityisen upeaa oli huomata, miten nuorten itsetunto koheni viikko viikolta. He huomasivat olevansa arvokkaita ihmisiä tasavertaisessa ryhmässämme. Heillä oli kokemustietoa, meillä ammattilaisilla ammattilaisten tietoa ja me tarvitsimme toisiamme.
Yksi ryhmän suosikkiaihe oli miettiä, millainen on hyvä sosiaalityöntekijä.
– Nuorista hän oli sellainen, joka ei muodosta ennakkoluuloja tai käsityksiä asiakkaastaan etukäteen, vaan haluaa tutustua, osaa aidosti kuunnella ja pyrkii ymmärtämään, ennen kuin esittää tilanteesta oman arvionsa nuorelle.
SOS-Lapsikylään
Palsanen ei sittemmin ole päästänyt irti kehittämis- ja tutkimustyön imusta.
– Huomasin olevani hyvä tällaisessa työssä ja nautin sunnattomasti asioiden yhdessä ideoimisesta.
Heikki Waris ‑instituutissa vietetyn reilun kahden tutkimus- ja kehittämistyövuoden jälkeen Palsanen haki ja pääsi SOS-Lapsikylä ‑säätiön kehittämispäälliköksi vuonna 2014. Tätä nykyä hän toimii säätiön kehitysjohtajana.
SOS-Lapsikylässä Palsanen on tutkinut koko sosiaalipalvelujen kenttää.
– Tavoitteeni on ollut katsoa palvelujen kokonaisuutta asiakkaiden näkökulmasta ja etsiä keinoja ohjata sosiaalityötä korjaavista toimista ennalta ehkäisevään suuntaan.
Nykyjärjestelmän keskeisimmäksi ongelmaksi hän näkee siiloutumisen.
– Jokainen ammattiryhmä katsoo lasta ja perhettä liiaksi vain omasta näkökulmastaan, Palsanen aloittaa.
– Asiakasperhe saattaa olla mukana kymmenessä eri palvelussa siinä vaiheessa, kun he ovat heikoimmillaan ja heillä on vähiten voimavaroja. Tuossa tilanteessa heidän siis pitäisi kyetä mielettömään projektinjohtamisen taitoon eri palvelujen kanssa.
– Äidin palvelut, isän palvelut, lasten palvelut… samalla pitäisi käydä koulua ja on hirveät paineet työllistyä. Moinen hengästyttäisi normaaleilla voimavaroillakin varustettua ihmistä.
Palsanen uskoo monien palveluiden yhtäaikaisen käytön venyttävän asiakkuuksia. Päällekkäisistä avuista ei myöskään saada täyttä hyötyä irti.
– Yksikään ihminen ei pysty kertaheitolla omaksumaan ja ottamaan vastaan monenlaista tukea.
Nykymallista puuttuu etenkin kokonaisjohtaminen ja ‑arviointi siitä, mikä kullekin perheelle olisi parasta apua juuri heidän tilanteessaan.
– Kun kuntien kaikkea nykyistä osaamista ja resursseja opitaan johtamaan fiksummin, päästään jo paljon eteenpäin. Uusi perhekeskusmalli ja eri ammattiryhmien hallinnollinen lähentyminen toivottavasti helpottaa tilannetta.
Kunnat maksavat vain tuloksista
Säätiössä havaittiin, että monet perheet haluaisivat rinnalleen yhden ja saman luotettavan ammattilaisen, joka koordinoisi koko tukitoimintaa.
Tähän tarpeeseen SOS-Lapsikylä kehitti perhekumppanipalvelun.
– Perhekumppani kulkee arjessa mukana ja toimii yhteyshenkilönä joka palveluun. Hän myös näkee parhaiten, mikä perheessä pohjimmiltaan aiheuttaa tuen tarvetta ja osaa priorisoida tuen tarpeita.
Kuntien on mahdollista hankkia perhekumppaneita joko suoraan säätiöltä tai liittymällä Lapset SIB ‑hankkeeseen. Tässä hankkeessa palvelun maksaa ensin FIM-sijoitusyhtiö ja kunta maksaa heille vasta, jos palvelu tuottaa vaikuttavaa tulosta.
– Tästä vaikuttavuuteen perustuvasta rahoitusmallista olen erityisen iloinen ja ylpeä, Palsanen iloitsee.
– Olen pitkään peräänkuuluttanut lastensuojelutyössä sen vaikuttavuuden huomioimista. Meidän pitää pystyä nykyistä täsmällisemmin osoittamaan, mitä lastensuojelulla aidosti saadaan aikaan.
Perhekumppanimallin tuloksekkuus on todistettu runsaaseen kerättyyn dataan pohjautuneissa ulkopuolisissa arvioissa.
Korona toi Apuu-chatin
Koronakeväänä turvakodit täyttyivät ja poliisien kotihälytykset kasvoivat. SOS-Lapsikylässäkin mietittiin, miten auttaa lapsia tilanteessa, jossa lapset olivat aikuisten armoilla kotona, eikä sinne kukaan ulkopuolinen nähnyt.
Syntyi 7–12-vuotiaille kohdistettu Apuu-chat ikään kuin Sekasin-chatin pikkusisarukseksi.
Pienikin lapsi pystyy toimimaan omissa asioissaan.
– Olen aina uskonut, että pienikin lapsi pystyy toimimaan omissa asioissaan. Jo ennen koronaa pidin palvelujärjestelmässämme vikana sitä, ettei lapsi voi itse hakea apua, vaan jonkun aikuisen täytyy toimia.
Apuu-chat tuli jäädäkseen. Ensimmäisten neljän viikon aikana palvelussa käytiin 1800 keskustelua ja chattiin pyrki lähes neljä tuhatta lasta.
Suurin osa lasten huolista on ollut autettavissa etänä.
– He ovat tarvinneet järkevän aikuisen, joka kuuntelee. Ykkösapuna chatissa olemme ohjanneet lapsia puhumaan asiasta omille vanhemmilleen ja miettineet heidän kanssaan yhdessä, miten ottaa vaivaava asia puheeksi.
Kiusaaminen on ollut niin iso aihe chatissa, että siitä pitäisi Palsasen mielestä julistaa kansallinen hätätila.
– Kiusaamista ei todellakaan ole saatu Suomessa hallintaan. Tähän asiaan Suomessa täytyy tarttua entistä vahvemmin.
Kenties kiusaamisen vähentämiseenkin löytyy vielä ratkaisuja Palsasen ideahatusta. Energiaa, hyväntuulisuutta ja uutteruutta häneltä tuntuu löytyvän yllin kyllin.
– Luotan siihen, että uusia ajatuksia aina tulee, ja yhdessä ideoimalla saadaan hienoja asioita aikaiseksi. Optimistina uskon, että koko ajan parempaan päin mennään ja kaikesta selvitään. Yhdessä.
