Sosiaalityöntekijä Johanna Hankomäen kanssa Kirgisiassa CIF-vaihdossa oli osallistujia Yhdysvalloista, Intiasta, Ruotsista, Saksasta, Hollannista ja Iso-Britanniasta. Kuva: Johanna Hankomäen kotialbumi.
Tutustuminen vieraan maan sosiaalityöhön voi auttaa laittamaan asioita ihan uuteen perspektiiviin.
Vastaus kysymykseen, mikä oli kansainvälisessä sosiaalityön vaihto-ohjelmassa Kirgisiassa vaikeinta, tulee Johanna Hankomäeltä nopeasti.
– Hevosenlihan syönti, hän nauraa.
Hankomäki vietti toukokuun kaksi viimeistä viikkoa Kirgisiassa, missä hevosenliha on yleinen juhlaruoka. Vaihto-ohjelman järjesti CIF in Finland -järjestö, joka on kansainvälisen Council of International Fellowship -järjestön jäsenjärjestö.
Vaihto-ohjelmat on tarkoitettu sosiaalialan ammattilaisille ja vastaavien ihmissuhdealojen ammattilaisille.
– Meitä kohdeltiin Kirgisiassa tärkeinä juhlavieraina, joille haluttiin tarjota parasta. Mitään arkiruokaa hevosenliha ei ole. Viikon jälkeen pyysimme, että meidän ei tarvitsisi enää syödä sitä.
Kirgisiaan esihenkilönä nuorten aikuisten sosiaalityössä Vantaa-Keravan hyvinvointialueella työskentelevä Hankomäki päätyi osittain sattumalta. Hän oli tutustunut kirgisialaisiin CIFin jäseniin heidän Suomen vierailujensa aikana.
– Viime vuonna CIFin konferenssissa Hannoverissa Kirgisian CIFin presidentti kertoi, että he suunnittelevat ensimmäistä kertaa oman ohjelman järjestämistä. Jo silloin ajattelin, että haen siihen mukaan.
Aikaisemmin Hankomäki on ollut CIFin vaihto-ohjelmassa Skotlannissa. Aktiivisena CIF-järjestössä Hankomäki on ollut jo vuodesta 2017, ja hallituksessa vuodesta 2018.
Erilaista sosiaalityötä
Kirgisiassa Hankomäkeä kiinnosti erityisesti maan sosiaalipoliittinen tilanne ja sen kehittyminen. Kirgisia on entinen Neuvostotasavallan osavaltio Keski-Aasiassa, joka itsenäistyi 1990-luvun alussa Neuvostoliiton hajotessa. Itsenäistymisen jälkeisiä vuosia ovat varjostanut poliittiset levottomuudet ja maan demokratia on hauras.
Ohjelmassa oli Hankomäen lisäksi osallistujia Yhdysvalloista, Intiasta, Ruotsista, Saksasta, Hollannista ja Iso-Britanniasta.
Ohjelma maan pääkaupungissa Biškekissä koostui vierailuista eduskuntaan, yliopistoon ja kehitysvammaisia hoitaviin yksiköihin ja muutamaan päiväkotiin sekä maan ensimmäiseen naisten turvakotiin.
Palkka riitti noin puolen kuun elämiseen.
– Erityisesti eduskunnassa käymissämme keskusteluissa keskityttiin hyvin paljon vammaisasioihin, sillä maassa oli Suomea huomattavasti enemmän kehitysvammaisia, Hankomäki kertoo.
Seitsemän miljoonan asukkaan maassa on reilut 900 sosiaalityöntekijän koulutuksen saanutta. Yliopistotasoinen koulutus alkoi heti itsenäistymisen jälkeen. Maassa, jossa ei ole olemassa juuri minkäänlaista sosiaalipalvelujärjestelmää, oli sosiaalityöntekijöiden työ hyvin erilaista kuin Suomessa.
– Alemman sosiaalialan korkeakoulutuksen suorittaneiden työ näytti painottuvan enemmän kotihoidolliseen työhön. Maisteritutkinnon suorittaneet työskentelivät kaikki pääosin yliopistossa, Hankomäki kertoo.
Sosiaalityöntekijöiden palkka oli maassa 100–150 euroa, maan koko keskipalkan ollessa 200–400 euroa.
– Palkan kerrottiin riittävän noin puolen kuun elämiseen.
Varsinainen professiokeskustelu jäi Hankomäen mukaan matkalla kuitenkin vähäiseksi.
– Ehkä se johtui kulttuurisista ja osin poliittisista syistä. Vapaaseen ja avoimeen reflektioon ei oikein ollut mahdollisuutta.
Tavallinen perhearki tutuksi
Hankomäki asui Kirgisiassa olonsa ajan paikallisessa neljän lapsen perheessä.
– Pääsin tutustumaan ihan tavallisen perheen arkeen. Se oli hienoa.
Vapaa-aikaa Hankomäki vietti sekä isäntäperheensä kanssa, että muiden CIF-ohjelmaan osallistuneiden kanssa.
– Perheeni kanssa kävimme tivolissa ja kerran pääsin mukaan sukujuhliin. Ciffiläisten kanssa kävimme viikonloppuna läheisessä kansallispuistossa ja tutustuimme silkkitien vanhaan raunioalueeseen.
Koko matka oli Hankomäelle hyvin ajatuksia herättävä reissu.
– Kirgisiassa suvulla ja perheellä on tärkeä rooli toistensa auttamisessa. Kaikki yrittivät tulla toimeen omillaan. Ja he olivat ylpeitä siitä. Tiiviit perhesuhteet näyttivät tekevän ihmiset onnellisiksi.
Hankomäki on pohtinut, että olemmeko me Suomessa menneet jo toiseen ääripäähän.
– Totta kai ihmiset tarvitsevat apua ja palveluita. Mutta onko meillä Suomessa jo vähän liian isot odotukset viranomaisia kohtaan? Olemmeko jo kohtuuttomia? Meillä on kuitenkin monet asiat todella hyvin.
Antoisia keskusteluita
Myös Virva Maliselle CIF-ohjelmaan osallistuminen antoi paljon. Hän vietti ohjelman puitteissa Nepalin pääkaupungissa Katmandussa kolme viikkoa vajaa vuosi sitten.
– Nepal on yksi maailman köyhimmistä maista. Minua kiinnosti miten asiat toimivat sellaisessa maassa, missä sosiaalialan palveluita ei juuri ole, Malinen kertoo.
Monet järjestöt, jossa Malinen ryhmänsä muiden jäsenten kanssa vieraili, pyöri kansainvälisen rahoituksen turvin. He vierailivat esimerkiksi yksikössä, missä hoidettiin seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuneita alaikäisiä tyttöjä.
– Siellä he saivat muun muassa terapiaa. He tekivät myös yhteistyötä nuorten vanhempien kanssa, ja valmistautuivat kotiin paluun.
Olosuhteet Punarjeewan sairaalassa Nepalin pääkaupungissa Kathmandussa olivat karut. – Kuin sata vuotta sitten Suomessa, kertoo Virva Malinen. Kuva: Virva Malinen
Vierailujen lisäksi Malinen pääsi seuraamaan työskentelyä CMC-Nepal-järjestössä. Järjestö on keskittynyt mielenterveystyöhön ja tarjoaa psykososiaalista tukea.
– Järjestö tekee uraauurtavaa työtä lisätäkseen tietoisuutta mielenterveysasioista ja vähentääkseen niihin liittyviä stigmoja. Nepalissa mielenterveyteen liittyvät asiat ovat edelleen aika iso tabu.
Suomessa Malinen työskentelee terveyssosiaalityöntekijänä aikuispsykiatrisella osastolla ja neuropsykiatrian konsultaatiopoliklinikalla Seinäjoen keskussairaalassa. CMC-järjestössä Malisen työ oli samannäköistä poliklinikkatyötä kuin Suomessakin.
– Se sisälsi osittain terapiaa, tutkimuksia ja esimerkiksi lääkitysasioita. Nepsy-tutkimuksia oli paljon.
Keskustelut työyhteisön kanssa olivat mielenkiintoisia.
– Pystyin viemään suomalaisen neuropsykiatrian konsultaatiopoliklinikan työtiimini tietotaitoa heille. Pyysin kollegoitani lähettämään minulle englanninkielistä materiaalia, mitä meillä oli. Jaoin heille esimerkiksi seulontalomakkeita.
Palvelut vain harvoille ja valituille
Malinen pääsi myös vierailemaan paikallisessa psykiatrisessa sairaalassa CMC:n työntekijän kanssa.
– Se oli mielenkiintoinen kokemus. Kuin olisi astunut 100 vuotta taaksepäin. Paikka oli hyvin karu. Kalterit ikkunoissa, ovissa munalukot ja piikkilanka-aita meni ympärillä. En nähnyt mitään petivaatteita, pelkät rautasängyt ja likaiset patjat.
Myös työkäytännöt poikkesivat siitä mihin Malinen oli tottunut. Suurimmat eroavaisuudet liittyivät dokumentointiin, arkistointiin ja salassapitovelvollisuuksiin.
– Työturvallisuuteen ei myöskään kiinnitetty samanlaista huomioita kuin Suomessa.
Malinen kertoo, että asiakastapaamiset myös keskeytyivät jatkuvasti.
– Vaikka asiakas oli huoneessa, sinne saattoi tulla kuka tahansa kesken kaiken. Esimerkiksi kollega, tai toinen asiakas, joka kysyi jotain asiaa. Tai useammin sairaalan kantiinin työntekijä, joka tarjoili teetä. Samalla he tietysti kuulivat, mitä asiakkaan kanssa juteltiin ja kuka asiakkaana oli.
Pystyin viemään suomalaisen työtiimini tietotaitoa heille.
Varsinaista sosiaalityötä sairaalassa tehtiin hyvin vähän.
– Suomessa minun työni asiakkaan kanssa olisi jatkunut alkuselvittelyjen jälkeen pitemmälle. Täällä esimerkiksi asumiseen ja kuntoutumiseen liittyvät asiat jäivät varmaan perheen tehtäväksi, Malinen pohtii.
Hän tiedostaa, että hänen näkemänsä palvelut oli tarkoitettu hyvin harvoille ja valituille. Sairaalapaikan hinta yöltä oli noin 21 euroa.
– Se on paljon maassa, missä kuukauden keskipalkka on noin 200 euroa.
Aika Nepalissa antoi Maliselle erityisesti perspektiiviä asioihin.
– On avartavaa, kun näkee, miten muualla toimitaan. Sen kautta näkee, kuinka hyvin meillä itse asiassa asiat ovat.
Hae mukaan!
Kansainväliseen CIF-vaihto-ohjelmaan voivat hakea tutkinnon suorittaneet sosiaalialan ammattilaiset, joilla on alan työkokemusta vähintään kolme vuotta. Ohjelmat kestävät 2–6 viikkoa.
Ohjelmaan osallistujat asuvat paikallisissa isäntäperheissä ja osallistuvat heidän arkeensa. Ohjelmat koostuvat yleensä erilaisista vierailuista ja työskentelystä oman alan työpaikassa.
Ohjelmat julkistetaan syksyisin, ja hakuajat eri maihin vaihtelevat. CIF-järjestöjä on kolmessakymmenessä maassa. Suomesta vaihto-ohjelmaan lähtee vuosittain 5–6 henkilöä.
CIF Suomen hallitus haastattelee kaikki hakijat ja kirjoittaa suosituksen. Lopullisen päätöksen ohjelmaan pääsemisestä tekee vastaanottajamaa. CIF Suomen jäseneksi ja toimintaan mukaan pääsee osallistumalla ohjelmaan. Vaihto-ohjelman jälkeen osallistujien toivotaan olevan järjestön toiminnassa aktiivisesti mukana vähintään kahden vuoden ajan.
Talentian jäsenet voivat hakea taloudellista tukea ohjelmaan osallistumiseen.
Council of International Fellowship -kattojärjestön juuret ovat 30-luvun Saksassa. Sen perusti juutalaistaustainen, Saksasta Yhdysvaltoihin paennut lakimies Henry B. Ollendorff.
Hänen filosofiansa oli, että maailmanrauhan ylläpitämiseksi tarvitaan poliitikoiden lisäksi henkilökohtaista diplomatiaa. Eri puolilta maailmaa yhteen kokoontuneet ihmiset eivät opi pelkästään kyseisestä maasta, vaan myös toisiltaan.
