Työuupumuksesta voi selvitä

Miia Markkanen-Romon paraneminen lähti liikkeelle runoista ja sienimetsästä, Minna Vehviläistä auttoi rajojen asettaminen.

Suomessa on arvioitu joka neljännen työssä käyvän kokevan uupumisoireita. Vakavammin uupuneet saavat useimmiten masennusdiagnoosin. Mielenterveys on tänä päivänä suurin sairauspoissaolon syy, entisten tuki- ja liikuntaelinsairauksien sijaan.

Jyväskyläläisen Miia Markkanen-Romon tie nousi pystyyn puoli vuotta sen jälkeen, kun hän oli saanut ensimmäisen vakituisen työpaikkansa tammikuussa 2017. Pienessä maalaiskunnassa sosiaaliohjaajan virassa aloittanut Markkanen-Romo oli työpaikasta innoissaan.

– Työnkuvaani kuului työllisyyden palveluohjaus ja aikuissosiaalityö. Minun oli tarkoitus työskennellä sosiaalityöntekijän työparina, hän muistelee.

Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että työnkuva oli laajempi. Sosiaalityöntekijän virka oli täyttämättä, ja Markkanen-Romon työpöydälle kertyi niin lastensuojelun kuin päihde- ja mielenterveystyön tehtäviä.

– Työkenttä oli todella laaja vauvasta vaariin. Perehdytystä ei ollut ja työparit vaihtuivat. Työpäiväni täyttyivät lastensuojelutarpeen arvioinneista. Työaika ei riittänyt.

Koin syyllisyyttä, että olin pettänyt asiakkaani ja työkaverini.

Työt kasaantuivat varsinkin sen jälkeen, kun Markkanen- Romon vastuulle laitettiin kunnan myöhässä olleen hyvinvointikertomuksen laatiminen ja toimiston laskutuksesta huolehtiminen kesälomien ajaksi. Samaan aikaan hän viimeisteli yhteisöpedagogin opintojaan ammattikorkeakoulussa.

Hälytysmerkeille tulee sokeaksi

Markkanen-romo alkoi olla hyvin kuormittunut: unettomuus vaivasi ja pinna oli kireällä. Väsynyt kroppa huusi nopeaa energiaa herkuista. Kotona perheenäiti ei jaksanut tehdä mitään.

– Olisi pitänyt ymmärtää hälytysmerkit. Mutta niille tulee sokeaksi. Olen aina ollut hyvin tunnollinen. Halusin tehdä työni hyvin ja auttaa ihmisiä.

Lopulta Markkanen-Romon puoliso patisti hänet lääkäriin. Sairaslomaa annettiin ensi viikko, ja sitten kuukausia.

– Sairastuin työuupumukseen pahimpaan mahdolliseen aikaan, keskellä kesää. Sain ensimmäisen ajan työpsykologille vasta elokuussa. Olin puolitoista kuukautta ihan yksin, enkä ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.

Häpeä ja syyllisyys oli valtava.

– Inhosin itseäni. Koin syyllisyyttä, että olin pettänyt asiakkaani ja työkaverini.

Edes sairasloma ei alkuun helpottanut.

– Unettomuus jatkui. En pystynyt rauhoittumaan, Markkanen-Romo kertoo.

Ensimmäinen työpsykologin käynti elokuussa meni itkien. Saatu masennusdiagnoosi järkytti.

– Epäonnistumisen kokemuksesta oli vaikea päästä irti.

Runot ja sienet auttoivat

Toipuminen lähti käyntiin metsässä.

– Sienestäminen oli parasta terapiaa. Sienten löytämisestä aiheutunut ilo on mahtavaa pään nollaamista.

Markkanen-Romo sai apua myös runojen kirjoittamisesta ja kirjoitti pahaa oloaan ulos.

Vanhoihin työtehtäviin hän palasi syksyllä puolikkaalla työajalla, mutta irtisanoutui työtehtävien kasautuessa uudelleen.

Paikkakunnan ja työpaikan vaihdos auttoivat. Uusissa työtehtävissä työvoimatoimistossa ja nuorisopalveluissa omista rajoista oli helpompi pitää kiinni.

– Työpäivät saattoivat olla kuormittavia mutta työasiat jäivät työpaikoille.

Katsoessaan nyt taaksepäin Markkanen-Romo tunnistaa vauhtisokeuden. Liian iso työmäärä yhdistettynä opintoihin ja suuritöiseen lopputyöhön oli mahdoton yhtälö.

– Taustalla on varmasti paljon opittua tunnollisuutta, ja suorituskeskeisyyttä. Ja kiltin tytön ‑syndroomaa. Ylimääräisistä, minulle kuulumattomista töistä, olisi pitänyt osata kieltäytyä.

Tänä päivänä Romo-Markkanen työskentelee Nuotti-valmentajana Kelan ammatillisen kuntoutuksen parissa.

– Kuuntelen itseäni koko ajan herkällä korvalla, jotta osaan tarvittaessa reagoida tarpeeksi ajoissa, hän kertoo.

Minna Vehviläinen ei enää pohdi alan vaihtoa. Hän nauttii työstään ja tietää olevansa omalla alalla. Hän muistuttaa, että työpäivän jälkeen pitäisi miettiä mitä on saanut aikaiseksi, eikä sitä mitä on jäänyt tekemättä. Kuva: Matias Honkamaa

Epäonnistumisen tunne vaivasi

Varkaudessa työskentelevä sosiaalityöntekijä Minna Vehviläinen oli opintojensa loppuvaiheessa ensimmäisessä työpaikassa lapsiperheiden palveluissa, kun työkaveri huomasi, että kaikki ei ole ok.

– Itkeskelin töissä ja kotona sulkeuduin työpäivän jälkeen suoraan makuuhuoneeseen, Vehviläinen muistelee vuoden 2017 tapahtumia.

Hän myös valvoi kaikki yöt, ja mietti työasioita.

– Etsin tietoa netistä pitkin öitä ja mietin pääni puhki, miten pystyisin auttamaan asiakkaitani.

Etsin tietoa netistä pitkin öitä ja mietin pääni puhki, miten pystyisin auttamaan asiakkaitani.

Esihenkilö passitti Vehviläisen lääkärille ja hän sai kuukauden sairaslomaa sekä masennuslääkityksen.

Sairaslomalle jäänti ei ollut helppoa. Vehviläinen mietti, että ei ehkä olekaan sovelias työskentelemään sosiaalialla.

– Koin, että olin epäonnistunut, kun en ehtinyt tehdä palvelutarpeen arvioita määräajassa. Pohdin myös valtavasti olinko tehnyt oikeita toimeentulotukipäätöksiä.

Uupuminen ei ollut oma vika

Työterveyspsykologin kanssa juttelu auttoi Vehviläistä ymmärtämään, että uupuminen ei ollut hänen vikansa eikä hän ollut huono työntekijä. Töitä oli yksinkertaisesti liikaa.

– Jokaisella sosiaalityöntekijällä oli 80–90 asiakasperhettä, joskus jopa enemmän. Teimme myös palvelutarpeen arvioinnin melkein jokaisesta lastensuojeluilmoituksesta. Meillä sama työntekijä hoitaa perheen kaikki asiat, oli sitten kyse aktivointisuunnitelmasta, toimeentulotuesta tai kuntouttavasta työtoiminnasta.

Ero opintoihin oli iso.

– Ristiriita siitä mitä sosiaalityön oli ajatellut olevan ja mitä se käytännössä olikin, oli suuri.

Kun uupumisoireet palasivat työhön paluun jälkeen, mietti Vehviläinen jopa alan vaihtoa. Työntekijöiden vaihtuminen verotti jaksamista.

Hyvä työyhteisö, esihenkilöiden tuki ja toimiva työnohjaus on kuitenkin pitänyt Vehviläistä pinnalla. Jaksamista auttoi myös puolentoista vuoden työrupeama aikuissosiaalityön puolella

– Nyt osaan pitää itsestäni huolta. Olen myös kasvanut ammatillisesti. Osaan asettaa rajat, ja olen yhteydessä esihenkilööni, jos työkuorma kasvaa liian suureksi. Tiedän, että olen tehnyt parhaani, eikä se ole minun vikani, jos aikarajat ylittyvät.

Ihmisen kokoinen työtaakka

Uupumisessa on kyse kuormituksen ja palautumisen pitkäaikaisesta epätasapainosta, kertoo työterveyspsykologi, psykoterapeutti Liisa Uusitalo-Arola.
– Se on ikään kuin ihmisen venymiskyvyn riistoviljelyä. Kavalinta siinä on, että ihmisen elimistö sopeutuu jatkuvasti kasvavaan ja pitkään kestävään ylikuormitukseen. Se alkaa pitää yhä kovempaa kuormituksen tasoa normaalina.
Uusitalo-Arola on kirjoittanut kirjan uupumisen mekanismeista ja siitä toipumisesta ja järjestää aiheesta valmennuksia. Yksi uupumukselle erityisen alttiista ryhmistä on sosiaalialalla työskentelevät.
– Empatiakyky ja ihmisen luontainen halu kantaa vastuuta heikoimmista lisää riskiä ylittää omia voimavaroja.
Uupumisesta toipumisessa tärkeää on levon lisäksi kuntoutus.
Ongelmalliseksi asian tekee, että uupumusta ei Suomessa katsota lääketieteellisessä mielessä sairaudeksi. Käytännössä tämä tarkoittaa, että uupuneet saavat esimerkiksi masennus- tai ahdistuneisuushäiriödiagnoosin.
– Tästä seuraa, että meillä ei ole myöskään yhtenäisiä hoito- ja kuntoutusmalleja eikä käypä hoito ‑suositusta.
Uusitalo-Arola kannattaa Ruotsin mallia, missä uupumus on otettu tautiluokituksiin, eikä sitä ole sidottu työhön.
– Kun ihminen on oikein uupunut, vaikuttaa siihen moni asia. Työperäisyyttä on vaikea seuloa esiin.
Myös sairausloman pituudessa on eroja.
– Ruotsissa suositus on suoraan puoli vuotta. Jos kognitiivisia oireita tämän jälkeen vielä on, lomaa jatketaan. Suomessa sairauslomaa annetaan usein muutaman viikkojen pätkissä, mikä voi hankaloittaa toipumista, Uusitalo-Arola kertoo.

Työyhteisöllä iso rooli

Vaikka ihmisen omaksumat toimintatavat, mallit ja arvot vaikuttavat uupumisherkkyyteen, tärkeä rooli on työyhteisöllä ja sen vaatimuksilla.
Uusitalo-Arolan mielestä työelämän vaatimukset ovat tänä päivänä usein liian suuria.
– Me ihmiset olemme yhtä keskivertoja kuin ennenkin. Hyvin monelle hyvällekin työntekijälle vaatimukset ovat ihan yläkanttiin koko ajan. Työ pitäisi mitoittaa ihmisen mukaan, hän painottaa.
Suuri merkitys on työyhteisöllä.
– Jos työssä on rakenteet kunnossa ja työyhteisössä arvot ja kunnioitus kohdallaan, siellä harvemmin uuvutaan. Tässä on esihenkilöillä iso rooli.

Hanna-Mari Järvinen