Työttömyys ja köyhyys ajavat naisia hylkäämään lapsiaan Etelä-Afrikassa 

Koronapandemia kärjisti ongelmaa, kun resurssien puute on repinyt köyhimpiä yhteisöjä. 

Joka vuosi satoja, todennäköisesti tuhansia vauvoja ja lapsia hylätään puistojen penkeille, julkisiin vessoihin tai jopa roskakoreihin Etelä-Afrikassa.  

Joskus lapsen löytää ohikulkija, joskus viranomainen. Valitettavasti osa pienimmistä lapsista menehtyy ennen kuin hänet löydetään; jopa puolet hylätyistä vauvoista löydetään kuolleena. 

The National Adoption Coalition of South Africa -järjestö arvioi, että vuonna 2010 ainakin 3 500 lasta jätettiin heitteille Etelä-Afrikassa. Todennäköisesti hylättyjä lapsia on huomattavasti enemmän, tuoreempia tilastoja ei juuri ole. 

Lastensuojelujärjestöt, kuten Abba Specialist Adoption and Social Services, auttavat hylättyjä ja heikossa asemassa olevia lapsia. Abba keskittyy lakisääteisten lastensuojelupalveluiden tarjoamiseen ja pysyvyyden suunnitteluun hylätyille, orvoille ja pienille lapsille, jotka ovat vaarassa ja ilman pysyvää vaihtoehtoista hoitoa. 

Heitteillejätön olosuhteet tutkitaan tarkkaan

Usein lapsi viedään poliisin pakeille tai sairaalaan. Sieltä viranomaiset laittavat lapsen turvakotiin. Abba työskentelee läheisesti Door of Hope -lasten ja nuorten turvakodin kanssa. Door of Hope on virallinen CYCC (Child and Youth Care Center), eli lasten ja nuorten turvakoti, joka viranomaisten avustamana ilmoittaa esimerkiksi Abba-järjestölle hylätystä lapsesta.  

Kun järjestö saa tiedon hylätystä lapsesta, he menevät lapsen kanssa oikeuteen, jossa tehdään ilmoitus lapsen heitteillejätöstä ja pyydetään virallista lupaa lapselle olla turvakodissa. Kun lapsi on sijoitettu turvakotiin, oikeus myöntää luvan tutkia lapsen heitteillejätön olosuhteet.  

Seuraava askel on luoda ilmoitus paikallismediaan. Paikallismediassa kuvaillaan lapsen löytymisaika ja -paikka, miltä lapsi näyttää ja mitä lapsella oli yllään.  

Osa vauvoista menehtyy ennen kuin heidät löydetään.

Ilmoituksen tarkoitus on rohkaista lapsen hylännyttä vanhempaa ilmoittautumaan taikka löytää lapsen mahdollisia sukulaisia, jotka tunnistaisivat lapsen tuntomerkkien perusteella.  

Ilmoitusta pidetään paikallislehden sivuilla kuukauden ajan, jotta lapsen tunnistavat henkilöt ottaisivat yhteyttä lastensuojelujärjestöön, kertoo Abban sosiaalityöntekijänä työskentelevä Thabitha Maphalle. 

Mikäli lapsen perheenjäsen ilmoittautuu, sosiaalityöntekijät tekevät kartoituksen yhdessä oikeuden kanssa. Maphallen mukaan sosiaalityöntekijät suosittelevat oikeudelle DNA-testin tekoa sukulaisuussuhteen vahvistamiseksi. Lisäksi sosiaalityöntekijät vierailevat perheen kotona.  

Jos ilmoitukseen vastannut henkilö osoittautuu sukulaiseksi, kuten tädiksi, Abba aloittaa perheenyhdistämisprosessin. Sosiaalityöntekijät laativat perheelle vanhemmuussuunnitelman, jota seurataan kuukausittaisilla vierailuilla. Ennen perheenyhdistämisen toteutusta, perheenjäsenet vierailevat lapsen luona turvakodissa. Näin lapsi on perheenjäsenille tuttu, kun yhdistyminen tapahtuu. 

Mikäli kukaan ei tunnista lasta kuukauden kuluessa, sosiaalityöntekijä hakee oikeudesta luvan hakea lapselle syntymätodistusta sekä sijoituskohdetta. Syntymätodistuksen myöntää maan sisäministeriö.  

– Tämä vaihe on yksi hitaimmista. Käsittelyjonot ovat pitkiä, joskus ministeriön virkamiehet hukkaavat hakemuspaperit, asiaa käsittelevä virkamies on poissa tai lomalla. Minun on jatkuvasti palattava takaisin virastoon tarkistamaan hakemuksen tilanne, Maphalle kertoo.  

Kun lapsi viimein saa syntymätodistuksen, hänelle tehdään terveystarkastus. Tämän jälkeen lapsi on valmis adoptiota varten.  

– Tässä vaiheessa meidän täytyy etsiä lapselle perhe. Lapsi asuu lasten ja nuorten turvakodissa, kunnes sopiva perhe löytyy, Maphalle sanoo. 

Adoptio on pitkä prosessi

Adoptioperheen löytäminen vaatii runsaasti taustatyötä ja selvitystä. Adoptoivat perheet määrittävät usein toivomansa lapsen iän, sukupuolen sekä muita mahdollisia piirteitä.  

Adoptiosta huolehtivat sosiaalityöntekijät työskentelevät yhdistääkseen lapsen parhaalle mahdolliselle perheelle.  

Bianca Mechnig–Allan työskentelee Abban esimiehenä Kapkaupungissa. Mechnig–Allanin rooliin kuuluu muun muassa valvoa prosessia, jossa lapselle etsitään sopivaa adoptioperhettä lapsen odottaessa turvakodissa sekä lapsen kehityksen ja edistymisen seuraamista sen jälkeen, kun adoptio on toteutettu. 

Kun perhe viimein löytyy, sosiaalityöntekijät hakevat oikeudesta luvan adoption toteutukselle. Mechnig–Allanin mukaan Abba avustaa adoptioperheitä, jos lapsi taikka perheet kohtaavat haasteita tai jos perheet haluavat tukea lapsen kanssa.  

Etelä-Afrikka kuuluu kansainvälisiä adoptioita koskevaan Haagin yleissopimukseen. Etelä-Afrikan viranomaiset valvovat kansainvälisiä adoptioita, ja lastensuojelujärjestöt suosivat ensisijaisesti kotimaassa toteutettavia adoptioita.  

Valitettavasti kotimaiset adoptiot laahaavat toivottua matalammissa luvuissa, joten Abba toteuttaakin sekä kansallisia että kansainvälisiä adoptioita muutamien pohjoismaiden, Saksan ja Hollannin kanssa; maiden joukossa on myös Suomi. 

Taustalla köyhyyttä ja raiskauksia

Vaikka lasten heitteillejättö on Etelä-Afrikassa kriminalisoitu, sitä tapahtuu usein. Lasten ja vauvojen hylkäämisen suurin taustasyy on köyhyys ja siitä kumpuava resurssien puute sekä raskaaksi tuleminen raiskauksen seurauksena.  

Lisäksi monilla naisilla ei ole kunnollista turvaverkostoa.  

– Mikäli nainen kykenee hädin tuskin huolehtimaan itsestään, ei hän välttämättä kykene huolehtimaan lapsesta. Monien perherakenne on rikki, ja nainen saattaa tulla raskaaksi esimerkiksi neljättä kertaa. Tällöin nainen saattaa luopua lapsesta ja antaa lapsen adoptoitavaksi, Maphalle sanoo.  

Naisilla ei ole kunnollista tukiverkkoa.

Etelä-Afrikassa on runsaasti paperittomia maahanmuuttajia. Sekä Maphalle että Mechnig–Allan vahvistavat, että lasten hylkääminen on yleisempää maassa laittomasti olevien maahanmuuttajien keskuudessa.  

– Työttömien eteläafrikkalaisten on mahdollista saada avustusta valtiolta, mutta paperittomien ei. Monet kongolaiset, malawilaiset, ruandalaiset ja zimbabwelaiset jäävät ilman minkäänlaista taloudellista tukea. Lisäksi he eivät voi virallisten dokumenttien puutteessa edes antaa lapsiaan virallisesti adoptoitavaksi, Maphalle huokaa.  

– Paperittomana maassa oleva nainen ei voi allekirjoittaa virallista dokumenttia, jossa hän luopuisi oikeudesta lapseensa. Emmekä me voi viedä häntä sisäministeriön pakeille, koska hänet karkotettaisiin, Mechnig–Allan jatkaa. 

Haasteet ovat moninaisia. Joskus lasten isä painostaa aborttiin, jota äiti ei halua, mutta resurssien puute ajaa luopumaan lapsesta. Toisinaan tilanne on päinvastainen; äiti luopuu lapsesta, eikä lapsen isä ole koskaan tiennyt raskaudesta. Usein isä on lähtenyt. Suuressa osassa eteläafrikkalaisperheitä lapset kasvavat ilman kahta vanhempaa, yleensä isää.  

Maphallen mukaan sosiaalityöntekijät yrittävät löytää molemmat vanhemmat, mutta osa äideistä ei kerro todellista tilannetta kotona tai suostu nimeämään isää.  

Sosiaalityöntekijät vahvistavat, että sukupolvesta toiseen ulottuva trauma, päihteiden käyttö ja mielenterveysongelmat vaikeuttavat naisten tilannetta ja voivat aiheuttaa lasten heitteillejätön.  

Koronapandemia kärjisti tilannetta entisestään. 

Lisää tukea naisille

Sosiaalityöntekijät kohtaavat haasteita muun muassa byrokratian ja järjestelmän hitauden vuoksi. Toisinaan hylätyt lapset päätyvät poliisin ja sairaaloiden hoteista turvakoteihin, joissa he odottavat viikkoja tai kuukausia sitä, että oikeusprosessin ensimmäinen vaihe alkaa.  

Mechnig–Allanin mukaan lapset ”unohtuvat” järjestelmään, ja päätyvät elämään turvakodeissa kohtuuttoman pitkiä aikoja.  

Lisäksi syntymätodistusten hankkimiseen voi kulua kuukausia – ja lapset odottavat prosessin keston ajan turvakodeissa.  

Mutta miten ennaltaehkäistä ja ratkoa lasten hylkäämistä ylipäätään? Maphallen mukaan ongelmaa täytyy ratkoa kattavammin hallinnon tasolla.  

– Etelä-Afrikan hallituksen täytyy luoda lisää tukirakenteita ja ohjelmia naisille, jotka kärsivät rikkinäisistä perheistä ja esimerkiksi perheväkivallasta. Työttömyys, köyhyys ja ongelmalliset kotiolosuhteet ovat usein kipinä sille, että äidit hylkäävät lapsensa, Maphalle kertoo.  

Sekä Maphalle että Mechnig–Allan toivovat lisää kampanjoita ja työtä perherakenteiden vahvistamiseksi ja tietoisuuden lisäämiseksi.  

– Jos tulet itse olosuhteista, joissa ilmenee väkivaltaa, päihteidenkäyttöä ja välinpitämättömyyttä, siitä muodostuu noidankehä, Maphalle sanoo.  

Meching-Allan sanoo, että Etelä-Afrikassa tarvitaan lisää tukirakenteita perheiden vahvistamiseksi ja tukemiseksi. 

– Tukemisen täytyy tapahtua sekä kouluissa että yhteisöissä. Heille täytyy antaa työkaluja vanhemmuuden vahvistamiseksi, koska monilla niitä ei rikkonaisen tai traumaattisen taustansa vuoksi ole. Tarvitsemme myös muun muassa nopeampaa pääsyä terapiapalvelujen pariin.

Hanne-Mari Tarvonen