Työtä perheväkivaltaa kokeneiden tai sitä todistaneiden lasten parissa

Vielä 1970-luvulla lasta ei nähty perheväkivallan erillisenä kokijana, vaan aikuisten jatkeena. Kun perheväkivaltaa kokeneita lapsia koskeva tutkimus laajeni 1980−1990-luvuilla, alkoivat asenteet muuttua.

Edelleen perheväkivallan vaikutuksia lapseen tarkasteltiin kuitenkin haastattelemalla äitejä ja lasten kanssa työskenteleviä työntekijöitä. Lapset jätettiin auttamiskäytäntöjen ja perheväkivaltatyön ulkopuolelle.

Ensi- ja turvakotien liitto toteutti vuosina 1997−2001 RAY:n rahoittamana Lapsen aika ‑projektin, jossa kehitettiin perheväkivaltaa kokeneiden ja todistaneiden lasten kanssa tehtävää työtä ja nostettiin lapsi tasavertaiseksi asiakkaaksi aikuisen rinnalle.

Perhekulma Puhurin lapsityöntekijät Anne Tiainen ja Tia Forsman osallistuivat projektin aikana toteutettuun lapsityön koulutukseen. Heidän mukaansa lasten kanssa tehtävä työ on muuttunut merkittävästi parin viime vuosikymmenen aikana muun muassa siten, että se on lapselle turvallisempaa ja lapsilähtöisempää.

− Lapsilähtöisyys tarkoittaa sitä, että työskennellään lapsen tahdin mukaan. Ei niin, että aikuiset saavat haluamiaan vastauksia. Aikaisemmin esimerkiksi alettiin heti kysellä lapselta, mitä kotona on tapahtunut. Näin ei enää toimita. Kyseleminen aloitetaan ihan muista asioista, ja vastaukseksi hyväksytään kaikki, mitä lapsi vastaa, sanoo Anne Tiainen.

− Olemme tulleet tässä viisaammiksi. Puhumme vakauttavasta työotteesta, jonka tarkoitus on lisätä lapsen turvallisuutta, Tiainen kertoo.

Tärkeintä on lapsen näkeminen ja kuuleminen. Joskus on parempi olla hiljaa ja enemmän läsnä. Kaikki tapahtuu sen kautta, kuinka paljon lapsi haluaa puhua.

Lapselle annetaan lupa kertoa perheen asioista

Tia Forsman painottaa, että työntekijöillä ei ole ennakko-odotusta siitä, kuinka tapaamisen pitäisi mennä.

− Lapsen tehtävä ei ole tuoda tietoa perheestä, vaan hänelle annetaan mahdollisuus käsitellä tapahtuneita asioita omassa tahdissaan, jotta hän pystyisi jättämään ne taakseen.

Puhurin asiakkaat ovat 0−17-vuotiaita. Yli 3‑vuotiailla on viisi 45 minuutin mittaista yksilötapaamista kerran viikossa. Alle 3‑vuotiailla on kahdeksan tapaamiskertaa, ja mukana työskentelyssä on toinen tai molemmat vanhemmat. Tapaamisjakson jälkeen pidetään neuvottelu, jossa vanhempien ja sosiaalityöntekijän kanssa päätetään yhteisesti, jatketaanko työskentelyä Puhurissa vai siirtyykö lapsi muun palvelun piiriin.

Asiakkaat tulevat pääasiassa sosiaalityöntekijän tai perhepalveluiden ohjaajien kautta. Myös ensi- ja turvakoti on läheinen yhteistyökumppani.

− Vanhemmat voivat soittaa meille myös suoraan, jos heillä on huolta perheen tai lasten tilanteesta, Tiainen lisää.

Tia Forsman kävi vuonna 1997 alkaneen Ensi- ja turvakotien liiton järjestämän Lapsen Aika ‑projektin viisi vuotta kestäneen lapsityön koulutuksen, joka antoi paljon työvälineitä perheväkivaltaa kokeneiden lasten kanssa työskentelyyn. Kuva: Laura Vesa

Tutustumiskäynti pyritään järjestämään kahden viikon sisällä yhteydenotosta. Siihen osallistuvat vanhemmat ja lapset sekä yleensä myös heidät Puhuriin ohjanneet työntekijät.

− Tutustumiskäynti on lapselle tärkeä, koska siinä hän kuulee vanhemmilta, että hänellä on täällä lupa kertoa asioista, joita on tapahtunut kotona, Tiainen kertoo.

Puhurissa kartoitetaan ensimmäisenä lapsen tilanne, ja vanhempia motivoidaan omaan työskentelyyn. Ensimmäisellä tapaamiskerralla lapsi saa tehdä perhekuvan joko piirtämällä, erilaisilla korteilla tai iästä riippuen nukeilla tai eläinhahmoilla.

Tia Forsmanin mukaan lapsi ei pysty aina ensimmäisellä kerralla tekemään perhekuvaa tai kertomaan perheestään mitään.

− Me toimimme lapsen tahdon mukaan ja voimme rakentaa perhekuvaa pikku hiljaa lisää jokaisella käyntikerralla. Lapsen omaa tahtia on tärkeä kunnioittaa.

Vanhemmat kuulevat lapsensa kokemuksen

Tärkein tavoite ei ole Forsmanin mukaan se, että lapsi puhuu rankoista kokemuksistaan. Tapahtuneiden asioiden sanoittaminen voi olla pienille lapsille vaikeaa. Tärkeää lapsen kanssa työskennellessä on kehon kielen ja muiden reaktioiden havainnointi eri tilanteissa, sillä sitä kautta lapsen ääni tulee kuuluviin.

Alle 3‑vuotiaiden kanssa leikitään paljon. Forsman kertoo, että pupuilla tai nukeilla leikkiessään lapsi voi käydä kotona tapahtuneet asiat läpi. Sama leikki voi jatkua myös seuraavissa tapaamisissa. Jos asia on käsitelty, siirrytään muihin leikkeihin.

Anne Tiainen on työskennellyt ensi- ja turvakodissa 30 vuotta, josta 15 vuotta lapsityössä. Hän on kirjoittanut yhdessä Reetta Hokkasen kanssa vuonna 2010 julkaistun raportin Elävä päiväkirja Tampereen ensi- ja turvakoti ry:n lapsityöstä. Kuva: Laura Vesa

Pienten ja kouluikäisten kanssa muun muassa ongitaan kaloja, joissa on jokin kysymys. Se voi koskea lempiväriä tai ‑ruokaa, mutta myös sitä, onko joskus pelottanut ja miltä se on tuntunut. Pienemmätkin lapset osaavat kertoa, miltä tuntuu, kun vanhemmat riitelevät. Mukana olevat vanhemmat kuulevat siten suoraan lapsen oman kokemuksen.

− Jos lapsi ei vastaa kysymykseen, sen annetaan mennä ohi.

Forsmanin mukaan lapselle on ihana kokemus se, että hän on hetken aikaa päähenkilö ja siinä puhutaan vain hänen kokemuksestaan.

− Se on arvokas myös siksi, jos vanhemmatkin tavoittavat lapsen kokemuksen.

Anne Tiainen kertoo, että lapsityössä käytetään lasten kanssa muun muassa elämän labyrinttia. Siihen merkitään kaikki kaverit, sukulaiset ja muut läheiset, joita lapsella on. Lisäksi merkitään ikävät ja kivat asiat, mutta tärkeimmät ovat haaveet, toiveet ja unelmat.

− On lapsia, joilla viimeiseen kohtaan ”haaveet, toiveet, unelmat” ei tule yhtään mitään.

Lapsityötä tulkin kanssa

Tiainen korostaa, että lapsen kanssa työskennellessä väline ei ole pääasia, vaan se, että lapsi pystyy jollakin keinoin jäsentämään ja käsittelemään kokemaansa. Vaikka lapsen kanssa työskentelyn pohjana voi olla vanhempien tai sosiaalityöntekijän kertomus, se työnnetään tietoisesti syrjään, kun lapsen kanssa aletaan työskennellä. Lapsi voi nimittäin kertoa ihan eri tavalla, mitä hän on nähnyt ja kokenut ja miltä hänestä on tuntunut.

− Ja sitä lapsen kokemusta ja tarinaahan me nimenomaan haemme, Tiainen painottaa.

Anne Tiainen kertoo, että tärkeää on kartoittaa, onko lapsen arjessa turvallisia ihmisiä lähellä. Työntekijä toimii neuvotteluissa lapsen äänenä ja saattaa vanhempien tietoon, kuinka haavoittavaa lapselle on, jos hän joutuu koko ajan olemaan varpaillaan siitä, mitä perheessä tapahtuu.

− Meidän on mietittävä, kuinka me ilmaisemme asiat vanhemmille, että emme aseta lasta vaaraan siitä, mitä hän on kertonut meille, Tiainen lisää.

Anne Tiainen ja Tia Forsman ovat huolissaan maahanmuuttaja-asiakkaiden määrän nopeasta lisääntymisestä sekä turvakodeissa että perheväkivaltatyössä. Heidän auttamisensa on valtava haaste jo kielen ja kulttuurin vuoksi. Lapsityötä on vaikea tehdä tulkin avulla, ja vanhemmilla on usein hyvin vakavia traumaattisia sotakokemuksia pitkältä ajalta.

Yksi Puhurin työn tärkeimmistä tavoitteista on katkaista perheväkivallan ylisukupolvisuus, joka on niin maahanmuuttajataustaisten kuin kantasuomalaisten asiakkaiden parissa yleistä. Lapsen turvallisuuden kokemista voi lisätä jo se, että hän tulee näkyväksi niille aikuisille, jotka voivat viedä häntä turvallisesti eteenpäin.

− Ja kyllähän me kaikki tarvitsemme sitä, että meidät nähdään, Anne Tiainen huomauttaa.

Iita Kettunen

Lähde:

Elävä päiväkirja. Anne Tiaisen ja Reetta Hokkasen vuonna 2010 kirjoittama raportti Tampereen ensi- ja turvakoti ry:n lapsityöstä vuodesta 1997 lähtien. Luettavissa internetissä osoitteessa urly.fi/ZOK.