Koulukuraattori Ulla Jutila nauttii lasten ja nuorten kanssa työskentelystä. Halu kohdata ihmisiä kasvokkain oli hänelle tärkein syy lähteä sosiaalialalle. Kuva: Marja Seppälä
Oppilashuoltotyössä kaikki koulun työntekijät pitävät huolen, että oppilailla olisi hyvä olla koulussa.
”Päädyin koulukuraattoriksi sattumalta. Valmistuttuani sosionomiksi vuonna 2004, tein aluksi pätkätöitä lastensuojelun sosiaalityöntekijänä Kouvolassa parin vuoden ajan.
Vuonna 2005 aukesi koulukuraattorin vakituinen paikka ja kuraattoreiden esihenkilö kehotti minua hakemaan sitä. Sillä kertaa en saanut paikkaa, mutta seuraavana vuonna tärppäsi.
Kun aloitin koulukuraattorina, minulla ei ollut tarkkaa käsitystä työtehtävistäni. Tuntui kuin minut olisi heitetty uimataidottomana veteen ja minun piti löytää oma tapani tehdä kuraattorin työtä.
Opin työtä pikkuhiljaa seuraamalla ja kuuntelemalla muita työntekijöitä. Haastetta uuteen työhön toi myös se, että kouluilla oli erilaisia vaatimuksia kuraattoria kohtaan. Alkuaikoina haksahdin joskus tekemään sellaista, mitä työnkuvaani ei kuulunut.
Kouvola oli tuolloin pieni, 30 000 asukkaan kaupunki ja meitä kuraattoreita oli kaksi. Vastuullani oli kuusi koulua ja 1500 oppilasta. Ehdin käydä säännöllisesti vain kolmessa koulussa. Muissa kouluissa kävin tarpeen mukaan.
Nyt työskentelen kolmena päivänä Eskolanmäen yhtenäiskoulussa, jossa on viitisen sataa oppilasta eskareista yläkoululaisiin.
Kahtena päivänä viikossa olen Kouvolan yhteislyseossa, jossa minulla on asiakkainani noin 150 lukiolaista.
Oppilasmääräni jää lainmukaisesti juuri 670 oppilaan mittoihin. Kouvolasta tuli vuoden 2009 kuntaliitosten kautta iso kaupunki, joten meitä kuraattoreita on nyt 19. Koko Kymenlaakson hyvinvointialueella kuraattoreita on reilut 30.
Työstäni leijonanosa sisältää oppilaiden tapaamisia kahden kesken. Lisäksi teen yhdessä muiden ammattilaisten kanssa luokkamuotoista työtä: pidämme esimerkiksi tokaluokkalaisille oppitunteja tunne- ja kaveritaidoista, annamme turvakasvatusta kolmosille ja päihdetietoutta kuutosille.
Minulla on usein työparinani esimerkiksi terveydenhoitaja, hyvinvointituutori tai opettaja. Vedämme tarvittaessa omia ryhmiä esimerkiksi jännittäjille sekä kaveritaitoja kaipaaville.
Uusille seiskaluokkalaisille pidämme ryhmäytystunnin, jotta he oppisivat tuntemaan toisiaan.
Teen paljon yhteistyötä myös perheiden, lastensuojelun, sosiaalityön sekä esimerkiksi nuorten matalan kynnyksen mielenterveyden tuen kanssa.
Oppilashuoltotyössä kaikki koulun työntekijät pitävät huolen, että oppilailla olisi hyvä olla koulussa.
Lasten ongelmat vaihtelevat. Pienimmät saattavat surra lemmikin menehtymistä tai kavereiden kanssa voi olla eripuraa. Yläkoululaisilla voi olla seurusteluun liittyviä pulmia.
Rankimmasta päästä ovat kodin päihde- tai mielenterveysongelmat. Joskus ahdistunut tai masentunut nuori tulee luokseni kaverinsa saattamana. Kaveri on sanonut, että nyt sun pitää mennä juttelemaan.
On hienoa, että nuoret pitävät huolta toisistaan. Joillekin oppilaille riittää pari tapaamista kanssani. Osa tarvitsee useampia tapaamisia.
Suuri ongelma ovat koulua käymättömät nuoret. Oppilaalle saattaa kertyä lukuvuoden aikana jopa 200–300 poissaolotuntia, eli useita kuukausia.
Luokanvalvoja pyytää minua tuolloin kartoittamaan mistä poissaolot johtuvat. Joskus vanhemmat kertovat minulle, etteivät saa lasta lähtemään kouluun.
Syynä poissaoloihin saattaa olla kiusaaminen tai ahdistus- ja masennusoireet. Apua mietitään sitten ongelman mukaan eri ammattilaisten kanssa.
Opinnot pystytään onneksi useimmiten hoitamaan loppuun poissaoloista huolimatta. Voimme tehdä esimerkiksi vuosiluokkiin sitoutumattoman sopimuksen opinnoista tai nuori voi suorittaa ysiluokan päättymisen jälkeen puuttuvat kurssit.
Minua jää kuitenkin huolettamaan se, kykeneekö kyseinen nuori kiinnittymään jatko-opintoihin. Siitä emme yleensä saa tietoa.
On hienoa, että nuoret pitävät huolta toisistaan.
Ahdistuksesta kärsivät lapset ja nuoret täyttävät kanssani Cool kids -työkirjaa. Sen avulla pohdimme, mistä ahdistus johtuu ja millaisissa tilanteissa se ilmenee.
Joskus riittää oppilaan oman ajattelun muuttaminen: hänellä saattaa esimerkiksi olla suhteettomia pelkoja selvitä jostakin tilanteesta. Juttelemme siitä, voisiko hän ajatella, että kyseessä on hieman hankala tilanne, mutta kyllä siitä selvitään.
On myös tärkeää altistaa itseään pelottaviin tai haastaviin tilanteisiin. Tapaamisia on noin 10 ja työskentelyssä ovat usein mukana myös vanhemmat. Jotkut heistä saattavat kauhistella lapsen ahdistusta ja kehottaa häntä jäämään kotiin.
Neuvon vanhempia sen sijaan sanomaan lapselle: ”ymmärrän että sua jännittää, mutta kyllä sä pärjäät, oot ennenkin pärjännyt”. Siten voi puskea lasta hellästi eteenpäin.
Paras muistoni työuraltani on eräs nuori, joka kävi luonani muutaman kerran. Välillä hän jutteli, mutta useimmiten vain mökötti eikä sanonut mitään.
Mietin, että saakohan hän mitään meidän tapaamisistamme. Vuosi sen jälkeen, kun nuori oli päättänyt koulun, sain erikoisen puhelinsoiton. Hänen ystävänsä soitti ja kertoi olevansa huolissaan ystävästään.
Nuori oli antanut ystävälleen minun nimeni, joten olin siis jäänyt kuitenkin hänen mieleensä. Tapasimme hänen kanssaan vielä kerran, ja juttelimme hänen elämäntilanteestaan.
Olen huolissani siitä, että nykyisin monessa perheessä jokainen touhuaa omiaan. Kaikilla on omat harrastuksensa ja kotona ollaan useimmiten nenä kiinni omissa laitteissa.
Kun kysyn nuorilta, syöttekö yhdessä, moni heistä vastaa, että kaikki syövät milloin sattuu tai omassa huoneessaan. Tässä on tapahtunut selkeä muutos 20 vuodessa; enää ei ole yhteisiä hetkiä.
Somemaailmasta taas tulee lasten ja nuorten silmille paljon suodattamatonta asiaa, mikä ei ole hyväksi heille.
Lapset ja nuoret voisivat paremmin, jos vanhemmat järjestäisivät enemmän yhteistä aikaa koko perheelle. Jos keskusteluyhteys luodaan jo alakouluiässä, se säilyy paremmin lapsen murrosikään saakka.
Kehotan usein alakoululaisten vanhempia juttelemaan lapsensa kanssa kouluasioista, ja tutustumaan lapsen maailmaan.
Hienoin hetki työssäni on silloin, kun tunnen, että ymmärrämme lapsen tai nuoren kanssa toisiamme ja pystyn jelppaamaan häntä.
Se on syy, miksi alun perin halusin työskentelemään sosiaalialalle: halu kohdata ihminen kasvokkain.
On myös ihanaa nähdä osa entisistä, tutuista eskarilapsista jo nuorina aikuisina Kouvolan yhteislyseossa.”
