Sosiaalityöntekijät ja lastentarhanopettajat osallistuivat vuonna 1984 akavalaiseen kuntapuolen lakkoon, mutta laihoin tuloksin. Pitkäksi venyneen lakon kestävin seuraus oli järjestön voimistuminen. Kuva: Talentian arkisto
Katsaus neuvottelutoiminnan historiaan auttaa ymmärtämään ympäristöä, jossa työehtosopimusneuvotteluja käydään.
Työnantajat myönsivät vasta ns. tammikuun kihlauksessa 1940 ay-liikkeen olemassaolon oikeutuksen ja hyväksyivät SAK:n sopimusosapuoleksi. Työnantajia ajoi neuvottelupöytään sota-ajan epävarmuus ja tarve vakaaseen talouspolitiikkaan.
Tulopolitiikan kausi alkoi vuonna 1968. Tulopolitiikalla haluttiin edistää taloudellista kasvua ja vakautta. Palkkojen ja työehtojen lisäksi työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan kesken sovittiin veroista, maataloustuotteiden hinnoista ja sosiaalipoliittisista uudistuksista.
Työnantaja ei saanut sopimuksilla työrauhaa, sillä varsinkin laittomat ns. korpilakot olivat 1940- ja 50-luvuilla yleisiä. Vuonna 1956 koettiin myös yleislakko. Vielä 70- ja 80-luvuilla lakot olivat usein käytettyjä painostuskeinoja.
Toimihenkilöiden asema on muuttunut
Toimihenkilöitä on aina määrittänyt ammatti-identiteetti ja kouluttautuminen.
– Toimihenkilöitä pidettiin työnantajan luottohenkilöinä ja työntekijöiden työnjohtajina. He itsekin katsoivat olevansa lähempänä työnantajia kuin työntekijöitä, kertoo toimihenkilökeskusjärjestöjen neuvotteluhistoriaa tutkinut Helsingin yliopiston dosentti, historioitsija Ilkka Levä.
Toimihenkilökeskusjärjestöt syntyivät myöhemmin kuin työntekijöiden SAK, Henkisen Työn Keskusliitto 1944 (nimeksi TVK 1956), STTK 1946 ja viimeisenä Akava 1950. Ensimmäiset työnantajan ja toimihenkilöiden keskusjärjestöjen työehtosopimuksiksi tulkittavat runkosopimukset syntyivät 50-luvun lopulla STTK:n kanssa.
– 1960-luvulla toimihenkilöiden palkat nousivat suhteessa enemmän kuin työntekijöiden palkat. Syynä oli työnantajien halu pitää toimihenkilöt tyytyväisinä ja jarruttaa näiden järjestäytymistä, Levä toteaa.
Tupojen myötä toimihenkilöt tunsivat jäävänsä palkkakehityksessä jälkeen ja aktivoituivat. Aktivoituminen johti myös lakkoiluun.
– Lakkoa ei pidetty toimihenkilön asemassa oleville sopivana, ja moraalinen tuomio oli mediassa vahva, kuvaa Levä.
Tehyn lakko keväällä 1983 oli menestyksellinen. Akavan kunta-alan lakko vuotta myöhemmin ei onnistunut yhtä hyvin kaikkien lakkoon osallistuneiden osalta. Lakko venyi lastentarhanopettajien ja sosiaalityöntekijöiden kohdalla seitsemäksi viikoksi.
– Voidaan jopa spekuloida sillä, että naisvaltaisia liittoja haluttiin rankaista ja antaa opetus lakkoilun vaarallisuudesta, Levä toteaa.
2000-luvulla toimihenkilöiden asema on muuttunut. Yleinen koulutustaso on noussut, työ on yksilöllistynyt.
– Työmarkkinat ovat polarisoituneet: korkeapalkkaiset ja matalapalkkaiset työt ovat lisääntyneet, keskiluokka pienentynyt. Alustatalous ja prekaarit työsuhteet ovat yleistyneet myös toimihenkilöiden kohdalla, ja suuri joukko keskiluokkaa pelkää asemiensa puolesta, luonnehtii Ilkka Levä.
Poliittiset voimasuhteet vaikuttavat
Vuonna 2008 Elinkeinoelämän keskusliitto EK ilmoitti, ettei se tee enää tupoja. Silti neuvoteltiin vielä kolme keskitettyä sopimusta, joista tosin ei saanut käyttää tulopoliittisen sopimuksen nimeä: raamisopimus 2011, työllisyys- ja kasvusopimus 2013 ja kiky-sopimus vuonna 2015. Jotta sopiminen ei voisi jatkua, teki EK 2015 sääntömuutoksen, jonka perusteella se ei voi olla sopimusosapuoli työehtosopimuksissa.
– Työnantajajärjestöjen päätöstä ei voi pitää yllättävänä. Ne pitivät alun alkaenkin tupoja kriisiajan poikkeusratkaisuna ja yrittivät pyristellä niistä irti. Mutta kun talouden epävakaisuus vain jatkui, jatkui myös keskitetty sopiminen, sanoo työnantajaleirin sopimustoimintaa tutkinut historiantutkija Maiju Wuokko.
Poliittiset voimasuhteet ovat aina vaikuttaneet työnantajien työmarkkinapolitiikkaan: kommunismin pelko 40- ja 50-luvuilla, vasemmistoradikalismin pelko 60- ja 70-luvuilla, sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion laajeneminen 80-luvulla. Työnantajat ostivat yhteiskuntarauhaa sopimalla.
Neuvostoliiton romahtamisen myötä tapahtui suuri poliittinen käänne kansainvälisesti ja Suomessa.
– Kyse ei ollut yksittäisten puolueiden voimasuhteista, vaan laajemmasta virrasta vasemmalta oikealle. Hyvinvointivaltioista tehtiin kilpailukykyvaltioita, joita markkinavoimat kilpailuttavat, luonnehtii Maiju Wuokko.
Poliittinen muutos yhdistettynä syvään lamaan rohkaisi työnantajapuolen julkaisemaan vuonna 1991 laajan tavoiteohjelman, jonka työntekijäpuoli nimitti saatanallisiksi säkeiksi. Tavoitteena oli palkkojen jäädyttäminen, mahdollisuus sopia sopimusta pienemmistä palkoista paikallisesti, työnantajan sosiaaliturvamaksujen vähentäminen työntekijöiden ja valtion kustannuksella.
Puheet kovenevat
Keväällä 2021 työnantajan puheet kovenivat. Tähtäimessä on heikentää ay-liikettä, viedä vuoden 1991 ohjelma loppuun. Esiin nostettiin ay-jäsenmaksujen työnantajaperinnästä ja verovapaudesta luopuminen, yleissitovuuden purkaminen ja paikallinen sopiminen.
Onko keskitettyjen sopimusten aika todella ohi?
– Tämän ja viime vuoden kehityskulut tuntuvat peruuttamattomammilta askelilta pois keskitetystä sopimisesta. Irtiotot ovat määrätietoisempia kuin koskaan aikaisemmin, mutta jos tulee taloudellisesti paha paikka, saattaa olla, että keskitetty linja kaivetaan naftaliinista. Ei kuitenkaan lähivuosina, uskoo historiantutkija Maiju Wuokko.
Jukon toiminnanjohtaja Maria Löfgren pitää työnantajaleirin viimekeväisiä ulostuloja ylimielisinä.
– Vaikuttaa siltä, että elinkeinoelämän järjestöissä ei osattu odottaa näin nopeaa talouskasvua ja työvoimapulaa. Monella yrityksellä menee niin hyvin, että paikalliset neuvottelut eivät ensisijaisena vaihtoehtona kiinnosta. Moni työnantajaliitto haluaa valtakunnallisen sopimuksen ja saattaa olla, että pian toivotaan keskitetyn sopimuksen raameja palkankorotusvaateille, Löfgren uumoilee.
Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja oli Sosiaalityöntekijäin liiton puheenjohtaja lakon aikaan. Kuva: Talentian arkisto
Julkinen sektori solmi kesällä sote-sopimuksen, josta on tulossa laaja-alainen sosiaali- ja terveydenhuoltoalan sopimus.
– Jukolle laaja-alaisuus oli kynnyskysymys, samoin se, että myös esihenkilöiden työehdot taataan sopimuksella, vaikka he muutoin olisivat palkkahinnoittelun ulkopuolellakin. Kolmas Jukolle tärkeä seikka on saada sosiaalityön erityisosaaminen näkyviin, Löfgren kertoo.
Nyt sopimuksen piirissä on hoito- ja hoivahenkilöstö, sosiaalialan henkilöstö, toiminta- ja puheterapeutit, fysioterapeutit, sairaaloiden tutkimus- ja farmasian henkilöstö. Joiltakin osin sopimusalue on vielä avoin.
Maria Löfgren uskoo, että sote-sopimuksessa on helpompi ratkaista erikoistuneen sote-henkilöstön erityiskysymyksiä kuin KVTESin puitteissa.
Pelkkä sopimusmallin muutos ei kuitenkaan takaa, että saadaan suuret palkankorotukset, Löfgren toppuuttaa. Paljon riippuu siitä, miten hyvinvointialueiden rahoitus ratkaistaan. Tiukan talouskurin politiikka ei tue jukolaisten palkkakehitystä.
Maria Löfgren korostaa, että on poliittinen kysymys, kuinka laajana julkinen sektori halutaan pitää.
– Meidän kannattaisi tutkimushankkeiden kautta selvittää, mikä on julkisen sektorin palveluiden vaikutus talouteen ja kilpailukykyyn, lähtien neuvolasta ja varhaiskasvatuksesta päätyen lupamenettelyihin, hän ehdottaa.
– Työnantajien puheissa julkinen sektori on kuluerä, eikä koskaan ole sopiva aika julkisen sektorin palkankorotuksiin. Meidän intressissä on huolehtia, että hyvinvointialueet saavat riittävästi henkilöstöä ja riittävät palkkaresurssit, jotta ala voidaan pitää vetovoimaisena, vakuuttaa Löfgren.
Palkkaharmonisoinnin toteutus haastavaa
Miesten ja naisten palkkaero on pysynyt vuosikymmeniä varsin samanlaisena. Palkkasäännöstelyn oloissa 1945 määriteltiin naisten palkka noin 80 prosentiksi miesten palkoista. Nyt naisen euro on 84 senttiä.
Löfgreniä huolettaa palkansaajien keskinäinen tilanne neuvottelukierroksella. Palkkasuhteiden pitäisi muuttua, mutta yksikään ryhmä ei halua luopua omasta palkkakehityksestään.
Juko esittää useampivuotista palkkaohjelmaa, jolla korjataan vinoutuneita rakenteita.
– On selvää, ettei yhdellä tai kahdella sopimuskierroksella saada kaikkia alan ansiotason mataluuteen liittyviä epäkohtia korjatuksi.
Oma erityiskysymyksensä on hyvinvointialueiden palkkaharmonisointi. On arvioitu, että harmonisointi tulee maksamaan jotakin 70 miljoonan ja miljardin euron välillä.
Harmonisoinnin toteutus on haasteellinen. Kaikki kuntien ja kuntayhtymien tehtävät eivät ole suoraan verrattavissa ja vaatii paljon käsityötä selvittää palkkaeroja.
– Olisi tärkeää sopia ajoissa yhteisistä periaatteista, miten palkkaharmonisointi toteutetaan. Toistaiseksi KT on lakaissut ongelman maton alle, Löfgren pahoittelee.
Löfgren toteaa, että harmonisointikustannuksiin tullaan tarvitsemaan valtiolta erillisrahoitus, mutta tästä ei näy mainintoja sotea koskevissa hallituksen selvityksissä ja eduskunnan päätöksissä.
Artikkelissa on käytetty aineistona Maiju Wuokko, Niklas Jensen-Eriksen, Henrik Tala, Elina Kuorelahti ja Aaro Sahari, Loputtomat kihlajaiset. Yritykset ja kolmikantakorporatismi Suomessa 1940–2020 ‚Siltala 2020 ja Ilkka Levä: Toimihenkilöt neuvottelupöydässä. Järjestöt työmarkkinoiden taitekohdissa 1945–2015, Gaudeamus 2021.
