Tutkijanäkemys: Sovittelu ei katkaise lähisuhteiden väkivaltakierrettä

Lapin yliopiston tutkijan Tiina Qvistin mielestä poliisin tietoon tulleiden väkivaltarikosten osapuolet – usein myös yhteinen lapsi – tulisi ohjata sovittelun sijaan suoraan erilaisiin palveluihin, joista he saisivat apua ongelmiinsa ja tukea toipumiseensa.

Sovittelu ei kykene katkaisemaan parisuhteen väkivaltakierrettä, mikäli väkivaltaisesti käyttäytyvän ongelmia ei tunnisteta eikä väkivallan kohteeksi joutuneen traumatisoitumista estetä.

– Rikokseen syyllistyneen osalta oikeusprosessi voisi taas kulkea omaa polkuaan irrallaan tukipalveluista, Tiina Qvist korostaa.

Qvist valmistelee parhaillaan väitöskirjaa lähisuhdeväkivallasta suomalaisten rikos- ja riita-asioiden sovittelukäsittelyn piirissa. Parisuhdevakivallan sovittelussa ei ole palveluohjauksesta olemassa vakiintunutta käytäntöä. Kerätessään aineistoa tutkija muun muassa lähetti kyselyn vuosina 2008–2009 kaikille Suomen sovittelutoimistoille ja väkivaltatyötä tekeville järjestöille. Jälkimmäisille kysely uusittiin 2013. Väkivaltatyöntekijät toivat esiin, että parisuhdevakivallan uhrit ja tekijät tulisi ensisijaisesti ohjata väkivalta‑, mielenterveys- ja päihdetyöpalveluiden piiriin.

– Sovitteluhan ei ole hoitomenetelmä eikä terapia. Juuri sitä väkivallan osapuolet kuitenkin tarvitsevat elämänhallintaa vaikeuttavien ongelmiensa, esimerkiksi liiallisen alkoholinkäytön takia.

Qvist kävi myös läpi lähes 150 sovittelutyössä vuosina 2006–2012 syntynyttä sopimusta. Niissä osapuolet ilmaisevat halunsa ottaa apua vastaan. Sovittelun onnistumisen kannalta on olennaista, johtaako sovittelu konkreettiseen muutokseen.

– Osallistutaanko terapiaohjelmiin vai jäävätkö ne vain sopimuksiin kirjatuiksi lupauksiksi?

Parisuhdevakivallan uhrit ja tekijät tulisi ensisijaisesti ohjata väkivalta-, mielenterveys- ja päihdetyöpalveluiden piiriin.

Entä väkivallan uusiutumisriski? Sopimusten toteutumisen pitkäjänteistä seurantaa ei tapahdu riittävästi.

Sovitteluideaalin ja käytännön välillä kuilu

Yhteiskuntatieteiden maisterin Tiina Qvistin pro gradu vuodelta 2005 käsitteli parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten identiteetin rakentumista. Väitöskirjansa tiimoilta hän on työskennellyt muun muassa Sosiaalitieteiden valtakunnallisen tutkijakoulun opiskelijana 2011–2013 sekä Koneen säätiön apurahatutkijana vuosina 2010 ja 2014.

– Parisuhdeväkivalta poikkeaa muusta väkivallasta osallisten luottamukseen perustuvan suhteen takia. Uhri on erityisen haavoittuva läheisessä tunnesuhteessa ja tuntee kokemastaan väkivallasta syyllisyyttä.

Väitöskirjatutkimuksessaan Qvist huomasi ensimmäiseksi, kuinka suuri kuilu sovitteluideaalin ja käytännön välillä on.

– Sovitteluteoria on koettelematon ja todella vähän tutkittu lähisuhdeväkivallan yhteydessä.

Sovittelua kuitenkin käytetään Suomessa laajasti näissä tapauksissa, vaikka käytännön toimivuudesta on vahaisesti tietoa. Vuonna 2013 sovitteluun ohjattiin noin 1 900 lähisuhteessa tapahtunutta henkeen ja terveyteen kohdistunutta rikosta. Koko vuonna erilaisten rikosten sovittelualoitteita tehtiin yhteensä 11 173.

Tutkimuksensa edetessä Qvist on perehtynyt erityisesti uhrin näkökulmaan, mikä on koko ajan vahvistanut hänen kriittistä suhtautumistaan lähisuhdeväkivallan sovitteluun. Lähisuhdeväkivaltatapaukset päättyvät lähes aina syyttämättä jättämiseen. Uhrilla on harvoin vaateita tekijälle. Sopimukseen kirjatut korvausmuodot ovat yleensä aineettomia kuten anteeksipyyntö.

– Uhrille sovittelussa luotu toimintaoikeus asiassaan on ongelmallinen, sillä väkivalta on loukannut hänen autonomiaansa ja itsemääräämisoikeuttaan. Sovittelussa hänen tulisi osallistua ja sopia hyvityksistä. Järjestelmän velvollisuus on suojella uhria, jotta hän saa toimijuutensa takaisin, Qvist selittää.

– Rikosten uhreja tutkittaessa on tullut esiin, että uhrit itse haluavat usein jutun etenevän oikeuskäsittelyyn. Oikeudenpäätös on sinetti, jonka kautta he kokevat saaneensa oikeutta asiassa.

Sovitteluteoriaa on tutkittu vähän lähisuhdeväkivan yhteydessä.

Sopimus johtaa syytteen raukeamiseen

Lähisuhdeväkivallassa vain poliisi- tai syyttäjäviranomaisella on oikeus tehdä sovittelualoite. Sovittelusta päätetään soveltuvuudenarvioinnissa, jossa ovat mukana osallisten ja viranomaisten lisäksi sovittelun ammattihenkilöstö. Tavoitteena on, että toistuvia tai vakavia pahoinpitelyjä ei lähdettäisi sovittelemaan.

Luotettavaa tietoa parisuhteen väkivaltahistoriasta on kuitenkin vaikea saada johtuen uhrin pelokkaasta tai suojelevasta asenteesta. Päätös tehdäänkin yleensä poliisin asiakirjojen pohjalta.

– Sovittelun merkitys toki kerrotaan sovitteluosapuolille, mutta miten se avautuu uhrille, jonka asema tai alisteisuus parisuhteessa ei ole tiedossa?

Sovittelusopimukset ovat sitovia eikä niitä voi purkaa kuin erityisin perustein. Syyttäjä voi nostaa syytteen sopimuksen solmimisen jälkeenkin, mutta yleensä se raukeaa. Jos tapaus menee tuomioistuimeen, sopimus lieventää tuomiota.

Sopimuksissa väkivalta ei ole itsessään ongelma oikeastaan koskaan. Tekstissä haetaan voimakkaasti yhteisymmärrystä tapahtumainkulusta ja siihen johtaneista tekijöistä.

– Väkivalta on monesti luonteeltaan vakavaa. Teräasettakin käytetään tai sillä uhataan. Valtaosassa sopimuksia rikokselle on nimetty eri henkilöinä sekä epäilty tekijä että asianomistaja. Mutta sopimusten kuvausosassa ne katoavat ja tapahtunut muuttuu ”yhteiseksi ristiriidaksi, joka kärjistyi”.

Markku Tasala