Kuva: Veikko Somerpuro
Istuimme eskariopettajan kanssa talvitakit päällä kylmässä, tyhjässä luokassa eskariryhmän väistötilojen väistötiloissa. Kävimme keskustelua lapseni sosiaalisista taidoista sekä oppimistavoitteista ja ‑valmiuksista koulun aloituksen lähestyessä. Kesken kaiken tuli itku. Sillä lailla!
Pyytelin anteeksi ja opettaja ojensi nessuja. Takana oli elämänvaihe, johon liittyi paljon riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita – erityisesti äitinä. Väsymys painoi, ja siinä minä sitten itkeä tillitin.
Tunsin kiitollisuutta. Koska hetkenä, jona minä koin, että olisi pitänyt hoitaa leiviskäni äitinä vähän viisaammin, oli lapsen kasvun tukena upeat ammattilaiset. Ja olin helpottunut, sillä palautteen perusteella lapsi oli selvinnyt tästä vaiheesta varsin hienosti.
Empatiakyvystä puhutaan tulevaisuuden menestystekijänä työelämässä.
Edessäni istui valoisa ja lämmin ihminen, joka otti tunteeni vastaan ja kiitti siitä, että näytän rehellisesti, miltä tuntuu. Hän kertoi, että sama avoimuus välittyy myös lapsestani ja se on hyvä asia.
Hän kertoi, että oli tovi sitten itsekin läheisensä vaikean tilanteen vuoksi purskahtanut itkuun töissä. Tilanne herätti tietenkin lapsissa kysymyksiä, joten se hyödynnettiin koko ryhmän kanssa tunnetaitojen opettelemiseen.
Puhuttiin, mistä opettajalle tuli suru. Missä suru tuntuu ja miltä se tuntuu. Miltä lasten mielestä toisen suru näyttää, mistä itselle tai kaverille tulee surullinen olo. Mitä voi tehdä, jos näkee, että toinen on surullinen. Ihan mahtavaa, ajattelin.
Näin sen pitääkin mennä. Ammattilaispiireissä puhutaan kai tunnerehellisyydestä, tunnekasvatuksesta ja empatiataidoista.
Empatiakyvystä ja vahvoista tunnetaidoista puhutaan tulevaisuuden menestystekijänä työelämässä. Niiden merkitys korostuu yhteiskunnassa, jonka tulevaisuuskuvia muokkaa yhä vahvemmin digitalisaatio ja robotisaatio. Lapsemme kasvavat maailmaan, jossa teknologia arjessa ja ihmisten vuorovaikutuksessa on itsestäänselvyys.
Arkihavaintojen perusteella lapset osaavat käyttäytyä joskus jopa fiksummin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kuin me aikuiset. Ei ole silti turhaa tähdentää lapsille, että sosiaalisesti hyväksytyt tavat ilmaista tunteitaan, olla toisten kanssa vuorovaikutuksessa ja ottaa muut huomioon, pätevät myös digitaalisissa ympäristöissä.
Tunnetaidot ja kyky tarkastella asioita eri näkökulmista on kirjattu varhaiskasvatussuunnitelman perusteisiin sekä esiopetuksen ja perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteisiin. Meille on toivottavasti kasvamassa sukupolvia, jotka toimivat viisaasti ja ajattelevat paitsi järjellä myös sydämellään. Tunnetaitojen ja empatian opettelussa tarvitaan meitä vanhempia sekä teitä taitavia kasvatuksen ammattilaisia.
Heidi Schrooten
