Toivon tuojat

Kesällä Ylen radiokanavalla vietettiin toivon heinäkuuta. Monissa ohjelmissa pohdittiin toivon olemusta ja sen merkitystä ihmiselle. Usein toivon tärkeys tulee ilmi vasta silloin, kun se on vaarassa hävitä, kun toivottomuus tai epätoivo astuu esiin.

Toivoon liittyy aika, tulevaisuus. Siihen yleensä liittyy myös muutos. Siksi toivo kuuluu olennaisesti sosiaalialan työhön. Sitä koetaan asiakastyössä. Toivo on siis kokemus. Se on ammattilaiselle myös työväline. Työntekijän tehtävä on herättää ja ylläpitää asiakkaassa toivoa. Joskus myös säilyttää sitä asiakasta varten vaikeimpien aikojen yli ja palauttaa, kun asiakas pystyy jälleen siitä ammentamaan.

Toivo on sosiaalialan ammattilaisen työväline.

Toivon voi myös menettää. Törmäsin loppukesästä sosiaalityöntekijöiden nettikeskusteluun toivosta ja toivottomuudesta. Keskustelu lähti turvapaikanhakijoiden parissa työtä tekevän lomaltapaluukommentista, jossa hän epäili työnsä merkitystä. Synkkyys kumpusi maan hallituksen turvapaikkapolitiikasta, monista kielteisistä päätöksistä, epäoikeudenmukaisuuden tuntemuksista. Onko oikein ylläpitää toivoa, kun todennäköisyys myönteisestä päätöksestä on häviävän pieni ja asiakkaalla vain huonoja vaihtoehtoja edessä?

Sosiaalityön ja toivon suhdetta tutkineet ovat todenneet, että kiire ja ulkoiset paineet ovat toivon tuho. Hallitsemattomuuden tunne tuo toivottomuutta, ja tuo tunnehan on usein läsnä, kun asiakkaita on enemmän kuin ehtisi ja ympäristö vahvassa muutoksessa. Toivottomuutta lisää se, että sosiaalityölle delegoidaan mahdottomia tehtäviä, joissa epäonnistuminen on todennäköistä.

Ole siis armollinen itsellesi. Epätoivon kokemuskin pitää hyväksyä. Älä kuitenkaan jää yksin tunteinesi, vaan jaa se kollegoiden kanssa. Yhdessä voitte kannatella toivoa ja poistaa toivon esteitä. Toivoon liittyy nimittäin oleellisesti myös toiminta. Sanoissakin on jo jotakin samaa.

Kristiina Koskiluoma