Hannaleena Immosen lastensuojelua käsittelevä tietokirja ilmestyy ensi vuoden alussa. Kuva: Veikko Somerpuro
Hannaleena Immosen mielestä lastensuojelupuhe keskittyy liikaa epäkohtiin. Lastensuojelun viestinnällinen teko -palkinnolla palkittu Immonen haluaa kertoa lastensuojelun kauneudesta.
“Lastensuojelu on yksi maailman vaativimmista, tärkeimmistä ja kauneimmista töistä”, kirjoitti sosiaalityöntekijä Hannaleena Immonen sosiaalisen median palvelu X:ään (entiseen Twitteriin) maaliskuussa.
Lastensuojelua kuulee harvemmin kutsuttavan kauniiksi. Julkista keskustelua hallitsee ennemminkin puhe lastensuojelun kriisistä, sen epäkohdista ja epäonnistumisista. Immonen kertoo itsekin langenneensa samaan kuoppaan.
– Luulin aikaisemmin, että työ on kamalaa. Koko ajan on kiire, mitään ei ehdi tehdä kunnolla, asiakkaat eivät sitoudu työskentelyyn, Immonen luettelee tavatessamme Helsingin Hakaniemessä lastensuojelun asiakkaiden päivystyksen tiloissa.
Kaikki lapset eivät odota viikonloppua levollisin mielin 🤎🧸
Negatiiviseen mielikuvaan lastensuojelusta on vaikuttanut ehkä myös Immosen yli vuosikymmenen ura sosiaali- ja kriisipäivystyksessä.
– Siellä ei näe asioiden jatkumoa. Hoidamme asiat kertaluontoisesti, ja sitten asiakkaat siirtyvät muualle. Erityisesti päivystyksen yövuoroissa kohdataan alan vakavimpia ilmiöitä; väkivaltaa, päihteitä ja lasten kaltoinkohtelua.
Immonen halusi päästä auttamaan lapsia ja heidän perheitään pitkäjänteisemmin ja hakeutui töihin lastensuojelun avohuoltoon.
– Halusin itse kokeilla onko se työ niin kamalaa kuin siitä puhutaan.
Ei se ollut. Päinvastoin.
– Se imaisi minut täysin mukaansa! Tajusin, miten älyttömän hienoa työtä se on. Minua ihan hävetti, mitä olin aikaisemmin lastensuojelusta kuvitellut, Immonen kertoo.
Someen ilman suurempaa kokemusta
Immonen halusi kertoa muillekin, mitä lastensuojelussa tapahtuu ja alkoi tehdä postauksia työstään X:ään. Aikaisempaa somekokemusta hänellä ei juuri ollut.
– En suunnitellut sitä mitenkään. Se vain tapahtui. Ja yhtäkkiä ihmiset olivat siitä valtavan kiinnostuneita, Immonen kertoo.
Seuraajat hänen tilillään @Hannimonninen lisääntyivät tasaiseen tahtiin. Suurta huomiota sai postaus koulujen päättäjäispäivän tapahtumista. Immonen kertoo postauksessa ”voileipäpäälliköksi”, kutsumastaan äidistä, joka odotti voileipien kanssa nuortaan kotiin juhlista. Voileivät ja äidin kanssa yöllä vietetty aika saivat nuoren menemään kotiin ajallaan. Ja selvin päin. Immonen kertoo muistavansa ikuisesti toisen nuoren – jonka vanhempia ei tavoitettu yrityksistä huolimatta – sanat: ”Ihan päällikkö tuo mutsi”.
Viime syksynä Immonen palkittiin Lastensuojelun viestinnällinen teko -palkinnolla. Sen myönsi toista kertaa Lastensuojelun Keskusliitto. Perusteluissa Immosen kerrottiin tuovan asiakkaita kunnioittavalla tavalla esiin lasten, perheiden ja työntekijöiden ääntä ja näkökulmia.
Kiitosta sai myös hänen tapansa ”kirjoittaa usein haastavassa ja polarisoituneessa viestintäympäristössä inhimillisesti ja rehellisesti siltoja rakentaen ja vastakkainasetteluita purkaen.”
Koskettavia tarinoita
Immosen X:ään postaamat tarinat koskettavat. Ne kertovat lyhyitä välähdyksiä lasten peloista ja suruista. Hymyistä ja kiitoksista. Työn raskaudesta ja iloista. Vihaisista vanhemmista, korvissa kaikuvista solvauksista. Teksteistä välittyy vahva välittämisen tunne. Immonen kirjoittaakin, että lasten suojeleminen on kunniatehtävä.
– Haluan somessa herättää kaikkia pitämään huolta lapsista. Niin ammattilaisia kuin muitakin. Ja kuuntelemaan lapsia ja nuoria, ja ottamaan heidän huolensa todesta.
Kovin suunnitelmallisesti Immonen ei edelleenkään somea tee.
– Minulla ei ole somestrategiaa eikä päivitysten vuosikelloa. Pelkään, että suunnitelmallisuudella menettäisin ripauksen sitä aitoutta mistä puhun, hän pohtii.
En ole unohtanut pientä lasta, joka häntä halatessani kuiskasi korvaani, ”sinä tulit”.
Kirjoittaminen on hänelle tapa purkaa tunnekuormaa. Tekstit syntyvät yleensä illalla töistä tullessa. Tai aamuyöstä.
– Tapahtumat herättävät usein vahvoja tunteita. Niitä ei kuitenkaan voi töissä näyttää. Illalla kodin hiljaisuudessa ne on mahdollista kohdata. Herään usein aamuyöstä kirjoittamaan ylös, mitä mieltä olen kohtaamistani tilanteista tai ilmiöistä. Se on eräänlainen puhdistautuminen. En pystyisi tekemään tätä työtä ilman kirjoittamista.
Someen ei mahdu kuitenkaan kaikki se, mitä Immonen haluaa lastensuojelusta sanoa.
– Kirjoitan parhaillani lastensuojelusta kertovaa tietokirjaa, hän kertoo.
Epäkohtapuhe ei toimi
Tärkein somettamisen tavoite Immoselle on kertoa lastensuojelun onnistumisista.
– Minä en usko epäkohtapuheeseen ja sen kannattelevaan voimaan. Enkä siihen, että lastensuojelu on rikki. Ei se ole rikki. Rikki on tapa millä siitä puhutaan. Jos sillä epäkohtapuheella olisi saatu lastensuojelun tilanne korjattua, se olisi jo lujempaa kuin betoni. Niin paljon sitä puhetta on.
Immonen pitää lastensuojelun negatiivista julkisuuskuvaa vaarallisena. Perheet eivät sen vuoksi uskalla hakea apua ja tilanteet pahenevat. Se vaikuttaa hänen mukaansa myös alan työllisyystilanteeseen.
– Koko ajan entistä harvempi hakeutuu lastensuojeluun töihin, jos kuva työstä on äärimmäisen negatiivinen.
Keskittyminen onnistumisiin ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Immonen ei tunnistaisi lastensuojeluun liittyviä epäkohtia.
– Totta kai palvelujärjestelmän epäkohdista pitää puhua. Ja totta kai näen, että virkoja on täyttämättä, työ on kiireistä ja raskasta. Mutta se ei ole pelkästään sitä. Lastensuojelussa myös onnistutaan todella usein, hän muistuttaa.
Työssäjaksaminen liittyy Immosen mielestä paljon rakenteisiin. Siihen miten johtaminen ja työhön perehdyttäminen on järjestetty, tai toimiko esimerkiksi työparityöskentely hyvin. Jaksamiseen voi Immosen mielestä itse vaikuttaa paljon.
Lastensuojelussa iso työkalupakki
Lastensuojelua voi hänen mukaansa tehdä hyvin monella eri tavalla.
– Sitä voi tehdä joko tosi etäällä tai heittäytyen ihmisten sekaan.
Immonen itse haluaa olla helposti lähestyttävä viranomainen.
– Koen, että olen töissä ihmisten elämässä.
Sitä kautta työn kauneus on noussut esiin.
– Olen tavannut ihania perheitä ja lapsia. Ja tajunnut, että lastensuojelussa on ihan valtavan iso työkalupakki, millä voin heitä auttaa.
Immosen mukaan usein keskustellaan siitä, että oikea-aikaisia palveluita ei ole saatavilla, mutta unohdetaan, että sosiaalityöntekijä itse on myös ”palvelu”.
– Tapaamiset ovat valtavan tärkeitä.
Niiden avulla syntyy luottamus asiakkaisiin, jonka kautta muutostyö on Immosen mukaan mahdollista. Sitä kautta ilmiöiden taustalla olevat syyt tulevat näkyviin.
– Moni vanhempi on sanonut minulle, että se, että heihin on uskottu, on ollut kaikista suurin tuki. Heillä ei välttämättä ole ollut semmoisia kokemuksia aikaisemmin esimerkiksi pitkän päihteidenkäytön takia. Eivätkä he sen vuoksi itsekään usko itseensä.
Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen saan työkseni havaita, miten suurta vahvuutta avun pyytäminen osoittaa.
Immonen luottaa vanhempien sisukkuuteen.
– Kutsun sitä sisukkaaksi rakkaudeksi. En suostu uskomaan, että kaikissa ihmisissä ei olisi jotain hyvää. Ja etteivät vanhemmat pohjimmiltaan rakastaisi lapsiaan. Joskus työ voi viedä vuosia, joskus vähemmän. Meidän työtämme on ylläpitää toivoa.
Hän on kuitenkin realisti. Kaikkia ei voi auttaa. Se on hyväksyttävä.
– Olen niin pitkään tehnyt päivystystyötä, että en kaihda puuttua asioihin silloin kun siihen on tarve. Lapsen edun täytyy mennä kaiken edelle.
Lempinimet on kunnia
Immonen on pyrkinyt järjestämään työnsä sillä tavoin, että hänellä on aikaa tavata asiakkaitaan kunnolla muuallakin kuin virasto-olosuhteissa.
– Pidin lapsiin ja vanhempiin tosi aktiivista yhteyttä myös viesteillä. Jos en päässyt vastaamaan puhelimeen, laitoin heille tekstiviestin ja kerroin milloin palaan asiaan. Vanhemmat myös laittoivat minulle viestejä, ja kertoivat, oliko asia akuutti, vai pystyikö siihen palaamaan, vaikka seuraavana päivänä.
Immonen kertoo X:ssä esimerkin nuoresta, joka oli soittanut hänelle kolme kertaa peräkkäin. Hän säikähti, että nyt on jotain pahasti vialla. Näin ei kuitenkaan ollut. Nuori halusi vain kertoa hyvästä todistuksestaan, jonka oli saanut.
– Semmoistakin voi lastensuojelu olla.
Immonen kertoo kantavansa ylpeydellä nimiä, joilla häntä on kutsuttu. Hän on ollut milloin sossuriepu, milloin sosiaalineuvos tai sosiaalipuolen ihminen.
– Tai sossubro. Se on iso kunnia.
Häpeä lievenee pikkuhiljaa
Tällä hetkellä Immonen työskentelee Helsingissä vuoden alussa avautuneessa virka-aikaisessa lastensuojelun päivystyksessä. Heidän vastuullaan ovat lapset ja nuoret, joilla on jo lastensuojelun asiakkuus. Päivystyksen kautta heitä pystytään auttamaan nopeasti silloin kun heidän vastuusosiaalityöntekijänsä on poissa tai varattu.
Immosella on pitkä ura takanaan ennen lastensuojelua. Alkuperäiseltä koulutukseltaan hän on kehitysvammaisten ohjaaja/sosionomi. Hän on työskennellyt muun muassa Suomen Mielenterveysseuran SOS-autossa ja Pääkaupungin turvakodilla sekä Keski-Uudenmaan sosiaali- ja kriisipäivystyksessä.
Väliin mahtuvat työjaksot aikuisten päihde- ja mielenterveyskuntoutuksessa, tehostetussa perhetyössä, kriisityön erikoistumisopinnot sekä psykiatrisen hoidon erikoisammattitutkinto. Sosiaalityöntekijäksi hän opiskeli työn ohessa.
Immonen arvostaa saamaansa Lastensuojelun viestinnällistä -palkintoa paljon. Hänen mukaansa somen avulla tietoa lastensuojelusta voi viedä sinne missä ihmiset ovat. Sen myötä lastensuojelun ympärillä olevaa häpeää voi myös lieventää.
– Toivon, että someen tulisi paljon uusia sosiaalialan ammattilaisia, jotka jaksaisivat kertoa tämän työn hyvistä puolista. Koska tämä on maailman siistein työ. Jos en tekisi lastensuojelua, olisin satoja lasten halauksia ja hymyjä köyhempi.
