Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja aloitti sosiaalityöntekijänä vuonna 1963 eikä lähde kulumallakaan pois sosiaalityön kentältä. Kuva: Veikko Somerpuro
Sosiaalialan ammatit perustuvat – arvojen ohella – koulutuksen antamaan tietopohjaan: teoreettiseen, tutkittuun, yhteiskuntaa ja palveluja koskevaan sekä kokemuksesta nousevaan tietoon. Pätevyysvaatimuksilla varmistetaan, että ammattilaisilla on riittävä ja tehtävään soveltuva koulutus.
Tiedon ja käytännön suhde nähtiin aikaisemmin yhdensuuntaisena: käytäntö on tiedon soveltaja. Kovin harvinaista ei ollut sellainenkaan ajattelu, että käytäntö on vähemmän vaativaa kuin tiedon tuottaminen.
Tieto ja käytäntö ovat kuitenkin sosiaalialla yhteen kietoutuneita. ”Mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria”, kirjoitti jo aikanaan sosiaalipsykologi Kurt Lewin.
Sosiaalialan ammattien työ ei asetu minkään yksittäisen tieteenalan sisään.
Sosiaalityölle ominainen ”ihminen elämäntilanteessa” ‑lähestymistapa edellyttää moniulotteista tiedeperustaa ja monenlaatuista tietoa. Miten siis rakentaa alan työhön riittävää ja relevanttia tiedollista kivijalkaa?
Alan käytäntö tuottaa itse massiivisen määrän tilastojen ulkopuolelle jääviä havaintoja ja kokemuksia ”ihmisistä elämäntilanteissa”. Yhtä lailla kokemusta kertyy työn sisällöstä ja sen jännitteistä. Tämänlaatuinen tieto on hajallaan asiakasasiakirjoissa, ammattilaisten ”pään sisällä” ja asiakkaiden kokemuksissa. Sieltä se ei pääse siirtymään alan koulutukseen eikä sitä kautta uusille ammattilaisille muuta kuin käytännön opetuksen yhteydessä.
Ammatillinen käytäntö on syytä ymmärtää myös tiedon tuottajaksi, eikä vain sen soveltajaksi. Kehittyvä sosiaalityön käytäntötutkimus – sellaisena kuin minä sen ymmärrän – ei ole vain käytännön tutkimista, vaan uuden tutkimusorientaation rakentamista. Tällä alueella tapahtuu paljon innostavaa ja rohkaisevaa kehitystä.
Tiedontuottajien piiri laajenee sekä alan ammattilaisiin että tulevaisuudessa toivottavasti uusin tavoin myös palvelujen käyttäjiin. Sosiaalityön käytäntötutkimuksen on raivattava oma tilansa vallitsevien tutkimusorientaatioiden rinnalle, joita niitäkin tarvitaan esimerkiksi työn vaikuttavuuden tutkimisessa. Kansainvälinen kiinnostus sosiaalityön käytäntötutkimukseen kasvaa, ja siitä voimme ottaa pinnoja myös itsellemme.
Lukija voi kysyä, auttaako tämä abstraktilta kuulostava tutkimuspuhe työpaineen kanssa kamppailevaa sosiaalialan työntekijää. Ei heti.
Itsekään en ehkä ole todistamassa sen vaikutuksia sosiaalialan ammatillisen työn tulevaan suuntaan, sisältöön ja vaikutuksiin. Kansalaisten elämäntilanteita ja tarpeita vastaavan tietopohjan rakentaminen ei ole ”kiven hakkaamista, vaan katedraalin rakentamista”, kuten oman työn ydintehtävän ymmärtämistä on osuvasti kuvattu.
