Vuonna 2017 Aino Kääriäinen kutsuttiin jäseneksi opettajien akatemiaan, joka on Helsingin yliopiston huippuopettajien verkosto ja korkein tunnustus opettajan opetusansioista ja oppineisuudesta opetuksessa. Kuva: Jyrki Komulainen
Aino Kääriäinen tunnetaan kirjaamisesta sosiaalityössä. Viime syksynä ilmestyneeseen kirjaansa hän on koonnut ajatuksia kirjoittamisesta.
Jälkiviisaana voidaan ajatella, että oli onni, että Oulunkylän kirjastossa oli sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön pääsykoekirjat saatavilla, kun Aino Kääriäinen mietti opiskelupaikan hakua yliopistosta. Ensimmäiseltä ammatiltaan Aino Kääriäinen on hammasteknikko, mutta se ei riittänyt hänelle; kipsimallit eivät puhuneet.
Aino Kääriäinen valmistui valtiotieteiden maisteriksi sosiaalityö pääaineenaan 1997 ja suoritti opettajaopinnot seuraavana vuonna. Sosiaalityöntekijänä Kääriäinen työskenteli Helsingissä eri pituisissa jaksoissa vuosina 1995–2004.
– Jotenkin minut sitten höynäytettiin väitöskirjan tekemisen maailmaan, hän toteaa.
Väitöskirjassaan hän tutki lastensuojelun dokumentoinnin ja tiedonmuodostuksen dynamiikkaa lastensuojelun avohuollon tukitoimista asiakirjojen perusteella.
– Minulla oli lopulta kasassa 1600 sivua asiakirjoja. Mutta yllätys oli se, ettei asiakirjoissa kerrottu avohuollon tukitoimista juuri mitään! Puristin neljää mapillista asiakirjoja sylissäni ja ihmettelin, mitä voisin niiltä kysyä.
Kääriäinen kertoo saaneensa paljon kommentteja, ettei asiakirjoja voi tutkia. Pitää haastatella ihmisiä. Jotkut pelkäsivät, että asiakirjoista paljastuisi jotakin heidän työstään. Niin kuin sieltä paljastuikin.
– Tein tutkimusta nelisen vuotta, joista kolme olin ihan eksyksissä. Ovi aukesi vasta, kun lyöttäydyin virkatekstin tutkijoiden piiriin.
Uudenlaiset välineet tutkimuksen tekoon
Ulla Tiililä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta Kotuksesta opasti tekstin tutkimuksen maailmaan, jossa on ihan erilaiset välineet kuin sosiaalityön tutkimuksessa. Koska Tiililä ei tiennyt sosiaalityöstä, hän osasi kysyä oikeita kysymyksiä, kuten ”mistä teet tuon päätelmän, ei tässä niin lue”.
– Opin, että asiakirjoista voi lukea vain sen, mitä niihin on kirjoitettu.
Väitöksen jälkeen yliopisto imaisi Kääriäisen, ja hän on työskennellyt Helsingin yliopistossa sosiaalityön yliopistonlehtorina ja professorin sijaisuuksissa lukuun ottamatta kolmen vuoden jaksoa tutkijana Kuopion yliopistossa eropalveluita kehittävässä projektissa. Nyt Aino toimii sosiaalityön vanhempana yliopistonlehtorina.
Kirjaamisen ohella Aino Kääriäisen panos on ollut suuri sosiaalityön käytännön ja teorian yhteensovittamissa ja työssä kokemusasiantuntijoiden kanssa, mistä Osallisuuden aika palkitsi hänet kunniakirjalla vuosi sitten.
Kirjaamisessa on mahdollista kehittyä
90-luvullasosiaalityön opinnoissa ei juuri käsitelty kirjaamista. Harjoittelijana opiskelijat saivat eteensä tietokoneen, jonka järjestelmään asiakasasiakirjat kirjoitettiin.
– Oli täysin harjoittelupaikkojen varassa, miten kirjaamiseen opastettiin, Aino muistelee.
– Loin ensimmäisen opintojakson kirjaamisesta Helsingin yliopistoon vuonna 2009. Siitä se on kehittynyt valtakunnalliseksi verkko-opetukseksi, joka on auki kaikille. Jos haluaa kurssista opintopisteet, pitää maksaa avoimen yliopiston tutkintomaksu.
Asiakirjoista voi lukea vain sen, mitä niihin on kirjoitettu.
Kääriäinen on kouluttanut satoja sosiaalialan opiskelijoita ja ammattilaisia kirjaamiseen ja on vakuuttunut siitä, että kirjaamisessa kyetään kehittymään.
Aluksi reaaliaikaista kirjaamista pidettiin mahdottomana, nyt sitä käytetään jo paljon.
– On vaikea muistaa viikkoja sitten kuultua tai tapahtunutta, ei siis kannata roikuttaa kirjaamista. Mikä vastustus nousisi, jos sanoisin luennolla opiskelijoille, että tentti on kolmen kuukauden kuluttua, mutta ette saa kirjoittaa muistiinpanoja.
Aino Kääriäinen suosittelee, että asiakas otetaan mukaan reaaliaikaiseen kirjaamiseen. Idea lähti käytännön tilanteesta, kun hän työskenteli sosiaalipäivystyksessä sosiaalityöntekijänä.
– Oli ollut pitkä päivä. Asiakas kertoi asiansa ja kysyin väsyneenä, että mitähän tästä nyt pitäisi kirjoittaa. Mies sanoi, että kirjoita sinne, että mä kävin täällä.
Aino kirjoitti.
– No entä tämä sinun asiasi? Mitä oman sosiaalityöntekijäsi pitäisi tietää tästä?
– Minusta olisi tärkeää, että se tietäisi, että mä olen pulassa, mies vastasi.
Aino kirjoitti. Sitten hän luki kirjoittamansa asiakkaalle ja kysyi, onko tämä hyvä näin. Asiakas lähti tyytyväisenä.
– Ajattelin, että näinhän kirjaaminen voisi useamminkin mennä. Keskustelun jälkeen lähdetään yhdessä kirjoittamaan asiakirjaa. Lopuksi työntekijä lukee kirjoittamansa ja varmistaa, että asiat menivät niin.
Jotkut epäilevät, että kirjaaminen häiritsee asiakassuhdetta ja kuuntelemista. Aino Kääriäinen toteaa tähän, että puhuminen ja kirjaaminen eivät tapahdu simultaanisti, vaan keskustelussa pidetään tauko, kun työntekijä kirjoittaa. Hiljaisuus kirjaamisen aikana antaa asiakkaalle tilaisuuden miettiä ja esiin saattaa nousta vielä jotakin uutta.
– Parasta tässä reaaliaikaisessa kirjaamisessa asiakkaan kanssa on se, että kirjaaminen on osa asiakastyötä, ei jotakin ylimääräistä, perustelee Kääriäinen.
Kirjaaminen on välttämätöntä
Kirjaamisessa on ollut omat aaltoliikkeensä. Välillä on kirjattu tarkasti kuvaillen, välillä pyritty mahdollisimman niukkaan ilmaisuun, muistuttaa Kääriäinen. Viimeksi on otettu käyttöön määrämuotoinen kirjaaminen.
– Moni ajatteli, että määrämuotoisuus helpottaisi ja nopeuttaisi kirjaamista. Nyt ilmassa on pettymystä: valikoista ei löydy sopivaa kohtaa, kirjaamisessa ei pääse eteenpäin, kun joutuu ruksaamaan tarpeettomalta tai epäolennaiselta tuntuvia kohtia. Joskus työntekijä oikaisee ja laittaa jonkun ruksin vain päästäkseen eteenpäin. Näin asiakirjaan saattaa tulla vääriä tietoja, toteaa Kääriäinen
– Määrämuotoisella kirjaamisella saadaan pitkän ajan kuluessa tietoa hallinnon ja tutkimuksen käyttöön, mutta se ei auta työntekijää työssään eikä vapauta häntä ajattelusta. Lisäksi kirjaukset palvelevat huonosti asiakasta, varsinkin, jos kirjaamisessa on tehty virheitä. Kun ideana on viedä tieto järjestelmään vain yhden kerran, on erittäin tärkeää, että tieto on oikein.
Kirjaaminen on tärkeä osa asiakastyötä.
Työntekijöiden tyytymättömyys on osin kääntynyt yleiseen valitukseen kirjaamisen työläydestä ja siihen kuluvasta ajasta. Sosiaali- ja terveysministeriö kysyi loppuvuodesta sote-ammattilaisilta kirjaamiskokemuksista. Puolet vastaajista koki, että kirjaaminen on lisääntynyt. Eniten harmittivat toimimattomat tietojärjestelmät ja päällekkäinen kirjaaminen.
– Vaikka kirjaamiseen menee aikaa ja se on työlästä, niin se on välttämätöntä työntekijän, palvelun ja asiakkaan kannalta. Edellyttäen, että kirjauksia myös luetaan. Kirjaaminen varmistaa palvelun jatkuvuutta, kirjauksilla työntekijä ja organisaatio näyttävät, miten ovat toimineet. Kirjausten perusteella käsitellään myös valitukset, Kääriäinen muistuttaa.
Tekoälyssä sekä mahdollisuuksia että haasteita
Nyt tekoälyltätoivotaan apua työhön. Aino Kääriäinen huomauttaa, että tekoäly ei itsessään muodosta tietoa, vaan yhdistelee saamiaan vihjeitä ja asioita. Tekoälyn käyttöä pitää opiskella.
– Jos nauhoittaa asiakaskeskustelun ja pyytää tekoälyä tekemään siitä tiivistelmän, voi sieltä tulla mitä tahansa. Tekoälyä pitää ruokkia löytämään olennaiset asiat, esimerkiksi antamalla omassa puheessa botille vihjeitä siitä, mikä on tärkeää.
– Tekoälyä voisi käyttää esimerkiksi etsimään asioita asiakkaan asiakirjoista. Siltä voisi kysyä, kuinka usein asiakas on puhunut yksinäisyydestä ja ottaa asia käsittelyyn asiakkaan kanssa.
Tekoälyn käyttöön liittyy myös vaikeasti ratkaistavia tietoturvakysymyksiä.
– Viranomaisen vastuut täytyy ottaa huomioon, kun otetaan uusia välineitä käyttöön. Asiakastietoja ei voi syöttää avoimelle tekoälylle tiivistettäväksi tai analysoitavaksi ilman, että tietoturva ja asiakkaan tietojen salassapito vaarantuu. Työnantajilla pitäisi olla omat suljetut järjestelmät, Kääriäinen pohtii.
Työntekijän äänen tulisi näkyä asiakirjoissa
Aino Kääriäinen on menettämässä äänensä äänihuulten atrofian vuoksi.
– Enää en voi kouluttaa enkä pitää luentoja.
Äänen menetys on iso asia ja aiheuttaa surua. Viimeisimmän kirjansa julkistustilaisuudessa Kääriäinen mainitsi, että äänen heikentyessä kirjan kirjoittaminen tuli erityisen merkitykselliseksi.
Kirjan keskeinen sanoma on, että sosiaalityöntekijä on tiedollinen toimija, joka skannaa koko ajan maailmaa ympärillään, muodostaa siitä tietoa ja toimii.
Pelkkä hiljainen tieto ei riitä.
Aino Kääriäinen toivoo, että ammattilaiset tunnistaisivat oman tietoperustansa ja ilmaisisivat sen myös asiakirjoissa. Perustuuko tieto kokemukseen, koulutuksessa saatuun tietoon, uuteen tutkimukseen, kollegalta saatuun oppiin vai organisaation ohjeisiin.
– Työntekijän äänen ja argumentaation tulisi näkyä asiakirjoissa. Intuitio ja hiljainen tieto eivät riitä. Niiden avulla voi saada vihjeitä, mutta ei niillä voi perustella päätöksiä.
– Liian usein luotetaan siihen, että tekstin lukija voi kuvauksesta päätellä asioiden tilan ja vetää johtopäätökset. Opetan, että työntekijän tulee uskaltaa sanoa suoraan ja myös argumentoida kantansa asiakirjassa.
Erityisen selkeästi tätä kaipaa hallinto-oikeudessa, jonka asiantuntijajäsenenä Aino Kääriäinen toimii. Siellä asiakirjat muodostavat pääasiallisen aineiston asioiden käsittelylle.
– Jokainen asiakirjaan kirjoitettu sana sisältää tiedonmuodostusta. Sillä on merkitystä, minkä sanan valitsen kuvaamaan asiakasta tai hänen tilannettaan kotona. Kirjoitanko ajatellen asiakkaan etua vai tuomarille selustaani suojaten? Miten kuvaan itseäni toimijana?
Kääriäinen on pahoillaan, että huostaanottojen perusteluissa käytetään vähän tutkimustietoa. Lapsen ääni saattaa myös jäädä vähälle huomiolle.
– Tuore tutkimushavainto on, että vaikka lapsi kertoo kokemastaan henkisestä väkivallasta, se sivuutetaan huostaanottopäätöksen perusteluissa ja ikään kuin laitetaan lapsen syyksi se, että hän käyttäytyy aggressiivisesti ja käyttää päihteitä. Näin siitä huolimatta, että on tutkimusnäyttöä siitä, että lapsen henkisen kaltoinkohtelun kokemukset voivat olla kauaskantoisempia kuin fyysisen kaltoinkohtelun kokemukset.
