Teknologia voi lisätä epätasa-arvoa

Automaatio, algoritmit ja riskimallit avaavat hyvinvointipolitiikalle mahdollisuuksia. Yhdysvaltalainen tutkija ja aktivisti Virginia Eubanks kävi Suomessa kertomassa kirjastaan, jossa hän kuitenkin varoittaa teknologian lisäävän epätasa-arvoa.

Köyhiä vihataan, väittää Virginia Eubanks. Heitä valvotaan, rangaistaan ja syrjäytetään. Köyhien sijasta vihan kohteena pitäisi olla köyhyys ilmiönä. Jotta tähän päästään, haluaa Eubanks politisoida köyhyyden ja kertoa siitä uudenlaisia tarinoita.

– On tärkeää puhua ihmisten kanssa köyhyyden mekanismeista. Moni edelleen uskoo olevansa ainoa, joka tekee rehellistä työtä ja käyttää sosiaaliturvaa oikein, kun kaikki muut ovat hyväksikäyttäjiä, Eubanks selittää.

– Enemmistö amerikkalaisista on ollut jossakin elämänsä vaiheessa köyhyysrajan alapuolella. Kaksi kolmesta on saanut sosiaaliturvaa. He ymmärtävät omasta kokemuksestaan, että ei ole tarpeen analysoida yksilöä ja etsiä hänestä syitä avuntarpeelle, sillä köyhyys on rakenteissa.

Eubanks kuvaa kirjassaan köyhäinhoidon käänteitä 1800-luvulta nykyaikaan.

– Kun köyhät lähtevät liikkeelle puolustamaan oikeuksiaan, tapahtuu järjestelmässä aina jokin käänne.

Uusin käänne on digitalisaatio.

Näennäisesti neutraali teknologia on luonut digitaalisen vaivaistalon, kun ideologisessa talouskurin politiikassa halutaan teknologian avulla päättää, ketkä ansaitsevat tulla autetuiksi ja ketkä voidaan jättää ilman, väittää Eubanks.

Hän perustelee väitteitään kolmella esimerkillä Yhdysvalloista. Kehitys ja trendit ovat kuitenkin globaaleja, ja jotakin kotoista näistä esimerkeistä tulee etsimättä mieleen.

Kolme tapausta: Indiana

Indianan osavaltio tilasi tietokonejätti IBM:ltä tietosovelluksen, jonka avulla automatisoitiin sosiaaliavun myöntäminen. Julkilausuttuna tavoitteena oli tasa-arvoinen, helposti saavutettava ja työtä säästävä järjestelmä.

Teknologia on hyvä ymmärtää välineenä, ei toimijana.

– Taustalla oli ajatus huijaavista avunhakijoista, ja myös epäluottamus sosiaalityöntekijöihin, jotka saattoivat tuntea liikaa myötätuntoa tai olla syrjiviä. Indianan kuvernööri jopa väitti sosiaalityöntekijöiden ja asiakkaiden yhdessä huijaavan osavaltiota, kertoo Virginia Eubanks.

Tukien hakeminen siirtyi sähköiseksi, ja sen käsittely keskittyi kauas hakijasta.

Järjestelmä tuotti huomattavan paljon aiempaa enemmän hylkäyspäätöksiä, joiden syyksi ilmoitettiin hakijan kieltäytyminen yhteistyöstä.

Käytännössä kieltäytyminen yhteistyöstä tarkoitti puutteita hakemuksessa. Järjestelmä ei kuitenkaan yksilöinyt hakijalle, mitä puuttui. Se saattoi olla allekirjoitus tai joku liite, joka oli jäänyt järjestelmän uumeniin tai jäänyt lähettämättä. Tai se, ettei hakija vastannut puhelimeensa tiettynä aikana.

Avunhakija ei tavannut sosiaalityöntekijää, eikä kenelläkään toimijalla ollut kokonaisvaltaista vastuuta tai mahdollisuutta korjata virheitä.

Usein asiakas ohjeistettiin tekemään uusi hakemus, koska valittaminen oli tehty vaikeaksi ja oikaisun saaminen kesti. Monet jäivät täysin ilman tukia, joihin olisivat olleet oikeutettuja.

Kolme tapausta: Family Screen Tool

Toinen esimerkki epäonnistuneesta teknologiasovelluksesta on Family Screen Tool. Eubanks kertoo, että sen tarkoituksena oli luoda järjestelmä, joka varoittaa tilanteista, joissa lasta saattaa uhata kaltoinkohtelu. Varoitusjärjestelmä perustui tietovarastoon, johon oli kerätty kaikki terveys- ja sosiaalitiedot, jotka saattaisivat nostaa riskitasoa.

Tietovarastoon kertyivät kuitenkin vain julkiseen palvelujärjestelmään merkityt tiedot. Yksityisiä kouluja käyvien tai yksityisiä sosiaali- ja terveyspalveluita käyttävien tiedot eivät tulleet mukaan.

– Järjestelmä tuotti tuloksen, jonka mukaan köyhät vanhemmat ovat riski lapsille ja köyhyys merkitsee heikentynyttä vanhemmuutta, Eubanks kärjistää.

Mustien osuus oli ylikorostunut jopa niin, että kun heidän osuutensa väestöstä oli 19 prosenttia, oli osuus riskihälyytyksissä kaksinkertainen, 38 prosenttia.

Käytännössä köyhien ja mustien perheiden tilanteisiin puututtiin herkästi, ja usein vahingoittaen.

Kolme tapausta: Los Angeles

Los Angelesissa kehitetty pisteytysjärjestelmä asunnottomien palveluntarpeen priorisoimiseksi on Eubanksin kolmas esimerkki. Asunnottomuus on suuri ongelma, ja kaupungissa on 58 000 ihmistä vailla asuntoa. Monet asuvat kadulla. Asuntolat tarjoavat suojaa yöksi. Halpoja vuokra-asuntoja ei ole tarpeeksi.

Parhaimmillaan tietojärjestelmä auttaa kehittämään ammattilaisten välistä yhteistyötä.

VI-SPDAT (Vulnerability Index-Serivice Prioritization Decision Assistance Tool) tiedostoa varten kysyttiin asiakkailta arkaluonteistakin tietoa, kuten kuinka usein viimeisen puolen vuoden aikana olet käyttänyt päivystysluonteisia terveyspalveluita, mielenterveyspalveluita liittyen lähisuhdeväkivaltaan tai itsemurhan ehkäisyyn tai oletko ottanut riskejä esimerkiksi myymällä seksipalveluita, huumeita tai olemalla suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä tuntemattoman kanssa.

Asiakkaalle kerrottiin, että tietoja jaetaan lukuisille toimijoille mukaan lukien sairaalat, poliisi ja monet järjestöt, jotka tuottavat palveluita. Tietojen antaminen oli ehto palveluiden saamiselle.

Pelkästään tällaisten tietojen kerääminen ja tallentaminen ties kenen saataville oli monelle este tulla palveluiden piiriin. Yhdistettynä vähäisiin resursseihin pisteytys toimi epäoikeudenmukaisesti.

– Korkeimmilla pisteillä – siis kun olit hyvin huono-osainen – oli mahdollista saada asunto ja jotakin tukea. Jos ongelmasi olivat vähäisiä, sait myös tukea, sillä se ei maksanut kaupungille kovinkaan paljon. Väliinputoajien osa oli jäädä kokonaan ilman. Jos et ollut tarpeeksi tarvitseva tai tarpeeksi kykenevä, jäit ilman, Eubanks selittää.

Teknologia ei ole vihollinen

Virginia Eubanks ei ole sosiaalityöntekijä. Hän on opiskellut tietoteknologiaa, naistutkimusta ja journalismia.

– Aloitin aktivismini 1990-luvulla yhteisöllisenä kommunikaatio- ja mediavapaaehtoisena työläisnaisten asuntolassa San Fransiscossa. Luulin, että ongelma oli siinä, etteivät ihmiset päässeet tietoteknologian äärelle. Olin väärässä. Ongelma olikin riistävä teknologia. Uusi teknologia tuotti huonosti palkattuja hanttihommia, Eubanks kertoo.

Myöhemmin 2000-luvulla Eubanks on toiminut New Yorkissa ihmisoikeustyössä varmistamassa, että taloudellinen oikeudenmukaisuus toteutuisi ja hyvinvointi olisi kaikkien saatavilla.

– Kolme vuotta sitten totesin, että voisin olla hyödyksi kirjoittamalla kirjan kokemuksistani hyvinvointiteknologian kanssa.

Teknologia ei ole vihollinen, vakuuttaa Eubanks, mutta sen kanssa on oltava huolellinen. Vasaraa voi käyttää monella tavoin hyvään ja pahaan, samoin teknologiaa.

Kirja Automating Inequality: How High-Tech Tools Profile, Police, and Punish the Poor on tehty järjestelmien kehittäjille ja ihmisille, joiden palveluihin niitä käytetään. Journalistisella otteella kirjoitettu kirja perustuu ihmisten kokemuksiin.

Kiertäessään maailmalla puhumassa kirjastaan Virginia Eubanks kertoo löytäneensä kolmannenkin yleisön: sosiaalityöntekijät ja kansalaisliikkeet, jotka toimivat ruohonjuuritasolla.

Tietojärjestelmät ja algoritmit eivät korvaa ammattilaista.

– Haluan auttaa kysymään oikeita kysymyksiä, kun järjestelmiä luodaan ja käytetään. Onko järjestelmä reilu, onko se relevantti, ratkooko se ongelmia.

Eubanksin mielestä hyviä testikysymyksiä ovat, voiko tietojärjestelmää käyttää kaikkiin ihmisryhmiin, ja lisääkö se ihmisten itsemääräämisoikeutta.

Sosiaalialan ammattilaisia tarvitaan mukaan kehittämään tietoteknologiaa ja kysymään kysymyksiä oman työnsä ja asiakkaidensa oikeuksien vuoksi.

Tiedä, missä mennään

Pohjoismaisilla sosiaalityön tutkimuksen päivillä Helsingissä Virginia Eubanks herätteli sosiaalityöntekijöitä.

Vaikka teknologiatyökaluja rakennetaan neutraaleiksi ja objektiivisiksi, ne näyttävät sementoivan vallitsevat olosuhteet.

Välineet myös ohjaavat työntekijöiden työtä ja pahimmillaan vähentävät ammatillisen harkinnan käyttöä. Ne myös tuovat poliittisen päätöksenteon työhön, kun järjestelmä on ruuvattu toteuttamaan talouskurin politiikkaa.

– Ei kannata ihmetellä, jos järjestelmä lisää syrjäytymistä, Eubanks sanoo.

– Pitäisi rakentaa järjestelmiä takaamaan sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo ja ennen kaikkea osallistamaan.

Tiedon kerääminen on helppoa, varsinkin jos kansalaisilla on luottamus viranomaisiin, kuten Suomessa. Luottamus on tietenkin hieno asia, mutta Eubanksia pelottaa naiivius, jolla tietojärjestelmiin suhtaudutaan.

– Valta voi vaihtua, joku voi halutakin käyttää tietoja toisin kuin on tarkoitettu ja tietoja voi myydä.

Kristiina Koskiluoma

Sosiaalityön tieto teknologian kielelle

Sosiaalihuollon tietojärjestelmiä ei voi kehittää onnistuneesti, ellei mukana ole sosiaalityön asiantuntemusta.

Työssään lastensuojelun ohjaajana ja sosiaalityöntekijänä Susi Salovaara huomasi, kuinka vanhanaikaisia ja hankalia tietojärjestelmät ovat.

– Niistä oli vaikea löytää tietoa, eivätkä ne oikein tukeneet työntekoa, Salovaara sanoo.

eSosiaalityön maisteriopinnot antoivat mahdollisuuden perehtyä tietoteknologiaan. Viime marraskuussa Susi Salovaara sai informaatioteknologian ja yhteiskunnallisen tutkimuksen Rajapinta-yhdistyksen pro gradu ‑palkinnon työstään tietojärjestelmistä osana lastensuojelun tiedonmuodostusta.

Palkittu tutkielma on kirjallisuuskatsaus lastensuojelun tietojärjestelmien kehittämisestä ja niiden ongelmista.

Iso-Britanniassa yritykset kehittää tietojärjestelmiä lastensuojelun riskien löytämiseksi on hyvä esimerkki pieleen menneestä hankkeesta.

Lähtökohtana tietoteknologian kehittämiselle oli poliittinen paine, joka syntyi, kun lastensuojelun asiakkaana olleita lapsia kuoli kaltoinkohtelun tuloksena. Ratkaisuksi ajateltiin kerätä mahdollisimman paljon tietoa ja kehittää ohjelma, joka etsii riskissä olevat perheet ja lapset tietojärjestelmien avulla.

– Tässä Iso-Britannian hankkeessa käytännön sosiaalityöntekijöitä ei ollut mukana kehittämässä järjestelmää. Järjestelmän kehittäjien ymmärrys jäi puutteelliseksi tarvittavien lastensuojelun prosessien ja työnkulkujen osalta.

Lastensuojelutyön päälle luotiin pakollinen tietojenkeruujärjestelmä, jossa työntekijä joutui käymään asiakasperheiden kanssa läpi 28-sivuisen lomakkeen. Asiakkaan vaihtoehtoina oli vastata kyllä tai ei.

– Työntekijät eivät ymmärrettävästi kokeneet lomakkeen käyttöä mielekkääksi. Sosiaali¬työssä on tärkeää rakentaa luottamuksellinen suhde asiakkaan ja työntekijän välille. Lomakkeen käyttö ei tukenut tämän suhteen kehittymistä. Tämä johti siihen, että työntekijät eivät käyttäneet lomaketta suunnitellulla tavalla.

Työntekijät täyttivät lomakkeen kysymyksiä vain osittain, jättivät täyttämättä tai täyttivät toisin kuin ole tarkoitettu.
– Kerätty data ei ollut enää luotettavaa. Ei siis ihme, että surullisia epäonnistumisia tapahtui edelleen.

Data ei ole vielä tietoa

Susi Salovaara sanoo, että tieto muodostuu vasta kun työntekijä arvioi tietojärjestelmän tarjoamaa informaatiota ja yhdistää sen muuhun tietoon ja keskusteluihin asiakkaan ja kollegoiden kanssa.

– Monelle tietotekniikan ammattilaiselle tällainen tiedonmuodostuksen näkökulma on vieras, hän toteaa.
Algoritmit yhdistelevät asioita ja tuottavat informaatiota datan perusteella.

– Algoritmejä on ihan yksinkertaisimmissakin laitteissa. Ilman niitä tietojärjestelmä ei tuottaisi mitään. Ennustavien ja mallintavien algoritmien käyttöön voi liittyä eettisiä ongelmia ja riskejä.
Mitä tarkoitusta varten data on kerätty, miten työntekijä on sen sisällön ymmärtänyt ja kirjannut, minkälaisia ennusteita ja arvioita datasta on mahdollista luotettavasti tehdä. Luotettavan tiedon saamiseksi on tärkeää, että järjestelmän luoja ja käyttäjä ymmärtävät käsitteet samalla tavalla.

Vaikka pohjatyö olisi kuinka hyvin tehty, ja data luotettavaa, ei algoritmeja siltikään saa päästää tekemään suoraan toimenpiteisiin johtavia analyysejä.

– Esimerkiksi sosiaalityössä lopullisen arvion ja päätöksen teossa pitää aina olla ihminen mukana, painottaa Salovaara.
Ihminenkin tekee virheitä, mutta lasten¬suojelutyössä käytetään kriittistä reflektiota ja päätökset tehdään aina parityönä, mikä vähentää yksipuolisten tulkintojen mahdollisuutta.

Tietojärjestelmässä on oleellista, ketä varten tietoja kerätään

Pro gradussaan Susi Salovaara jakaa tiedonmuodostuksen orientaatiot neljään osaan: hallinnollisiin, tehtäväkohtaisiin, tapauskohtaisiin ja teoreettisiin. Jaottelu selventää tiedon keruun tarkoitusta, ketä tiedon on tarkoitus palvella ja antaa paremmat lähtökohdat tietojärjestelmien kehittämiseen.

Useimmin järjestelmät on suunniteltu palvelemaan hallintoa. Kunta tai palvelun tuottaja haluaa tietää, paljonko aikaa työn tekemiseen menee, mitä palveluita käytetään, kuinka monta asiakasta hoidetaan, mitä se maksaa. Tehokkuus ja säästöt ovat tavoitteena.
Jos huonosti käy, hallinnollisista tarpeista lähtevä tiedonkeruu saattaa alkaa ohjata työn kulkua niin, että työn tavoitteet ja sisältö kärsivät. Sosiaalityö syrjäytyy ja työntekijästä tulee datansyöttäjä.

Joskus taas työntekijä soveltaa järjestelmää asiakkaan ja omiin tarpeisiinsa niin luovasti, että tieto ei enää ole luotettavaa.

– Pahimmillaan tämä on johtanut siihen, että – tiedolla – johtamiseen on käytetty informaatiota, jonka taustalla on virheellinen data.

Tapaus- ja tehtäväkohtainen tieto on erityisen tärkeää sosiaalialan ammattilaiselle työn tekemisessä, arvioimisessa ja priorisoimisessa. Tapauskohtainen tieto syntyy yhdessä asiakkaan kanssa. Tässä prosessissa sekä asiakas että työntekijä luovat käsitystä asiakkaan tilanteesta.

Paperisia kansioita ei monessakaan työpaikassa enää ole käytössä, mutta kovin kaukana paperista ei vielä olla.

– Monesti käytössä on yksinkertainen word-dokumentin kaltainen kirjaamispohja, johon asioita kirjataan. Kehittyneemmissä järjestelmissä on käytössä rakenteisen kirjaamisen elementtejä, jossa ei tyydytä vain kirjalliseen kuvaamiseen vaan käytetään esimerkiksi valmiita valikoita, joista valitaan haluttua tietosisältöä, Susi Salovaara kertoo.

Näiden tietojen avulla voidaan luoda graafisia kuvaajia asiakkaan tilanteesta, sen muutoksista ja miten tavoitetta kohti on menty.

– Visuaalinen esitystapa on hyvä kirjallisen tekstin rinnalla. Se auttaa hahmottamaan tietoa palveluhistoriasta, läheisverkostosta ja muista mukana olevista asiantuntijoista. Varsinkin sosiaalipäivystyksessä yhdellä silmäyksellä saatava käsitys on kullanarvoista, kun ei tarvitse etsiä tietoja pitkästä tekstistä.

Salovaara näkee asiakkaan osallisuuden tärkeänä ja toivoo, että asiakas voisi nähdä omat tietonsa ja tuottaa niitä itse.

– Parhaimmillaan käytössä onkin asiakasportaaleja, joihin asiakas voi kirjata omia näkemyksiä tilanteesta. Tämä voisi tukea työntekijän ja asiakkaan yhteisdokumentaation kehitystä.

Tehtäväkohtainen tieto liittyy oman työn hallintaan. Työntekijällä on esimerkiksi tarve arvioida, kenen asiakkaan asiat vaativat kiireisimmin työpanosta, pohtia ajankäyttöään tai reflektoida edellisiä työtehtäviä.

– Nyt nämä tiedot saattavat olla keltaisilla post-it ‑lapuilla pitkin työpöytää tai korostuskynällä merkittynä asiakirjoissa, mutta ne olisi mahdollista myös luoda tietojärjestelmään esimerkiksi siten, että määräpäivän lähestyminen näkyisi huomiovärillä.

Tietoarkkitehtuuria rakentamaan

Kehittyvät tietojärjestelmät tarjoavat suuria mahdollisuuksia sosiaalityön kehittämiselle ja työssä tapahtuvalle tutkimukselle, arvioi Susi Salovaara.

Ammatillisen tiedon muodostuminen lastensuojelutyössä on monimutkainen prosessi. Jotta teknologia voisi tukea päätöksentekoa, täytyy osata kertoa järjestelmien kehittäjille, mihin tietoon päätöksenteko perustuu ja sanoittaa prosesseja, joissa päätös syntyy.

Edellytyksenä on myös, että järjestelmiin kirjataan enemmän ja yhdenmukaisesti tietoa asiakasprosesseista, tuen tarpeista ja toimenpiteistä. Tiedoista voitaisiin seurata tuen tarpeen vähenemistä tai lisääntymistä ja louhia esiin tietoa, mitkä asiat missäkin ympäristöissä auttavat asiakasta parhaiten.

– Nyt tällaisia asioita tutkitaan tieteellisissä tutkimuksissa, joissa rakennetaan tutkimusasetelmat. Tulosten saaminen kestää pitkään. Tietojärjestelmien ja sosiaalityön dokumentaation kehittyessä olisi mahdollista hyödyntää entistä paremmin data-analytiikan keinoja sosiaalityön tutkimuksen tukena, Salovaara selittää.

Tämä edellyttää valtakunnallisen tietoarkkitehtuurin luomista ja yhteisiä kirjaamiskäytäntöjä, jonka pohjalta saadaan isoa dataa.

Salovaara on optimistinen. Tietoarkkitehtuuria kehitetään paraikaa THL:ssa ja rakenteinen kirjaaminen ja Kansa-kouluhanke etenevät.

– WHO:ssa on kehitetty terveydenhuoltoon jo pitkään käytössä olleet tauti- ja sairausluokituksia määrittävät ICD-koodit. Lisäksi on luotu toiminta¬kyky- ja interventioluokituksia, joita voitaisiin liittää yhä enemmän osaksi tietojärjestelmiä. Yhteiset luokitukset ja käsitteet tukisivat tutkimuksen lisäksi yhteistyötä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisten välillä.

Salovaara muistuttaa myös, että Suomessa on jo melkoinen joukko sosiaalityön ammattilaisia, joilla on teknologiaymmärrystä. Esimerkiksi kolme vuosikurssia on valmistunut Lapin yliopiston eSosiaalityön koulutusohjelmasta ja Itä-Suomen yliopistossa on sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonhallinnan koulutusta.

Tarvitaan vain, että yritykset, joilla on resursseja kehittää teknologiaa, palkkaavat sosiaalihuollon asiantuntijoita kehitystyöhön. Apotissa näin onkin tehty.

Kristiina Koskiluoma