– Kieli rakentaa todellisuutta, siksi on äärimmäisen tärkeää, miten puhumme sote-alasta vaikkapa pienille lapsillemme, sanoo Elina Airio. Kuva: Jyrki Komulainen
Kirjailija ja lapsiperheiden sosiaaliohjaaja Elina Airio pitää työstään, mutta ei voisi olla kirjoittamatta. Taitavat kollegat ja oma työtiimi ovat kullanarvoinen tuki.
Lukion opinto-ohjaaja suositteli Elina Airiolle sosiaali- ja terveysalaa – kuten kaikille muillekin iloisille ja puheliaille tytöille, jotka eivät välittäneet matematiikasta.
Lokeroon laittaminen harmitti, ja Airio vietti välivuoden siivoojana. Kuinka ollakaan, hän päätyi kuitenkin opiskelemaan sosionomiksi ammattikorkeakoulussa. Alusta pitäen häntä kiinnosti työ lasten parissa.
Ensimmäinen harjoittelupaikka oli päiväkodissa ja seuraava lastenkodissa, yläkouluikäisten parissa. Kolmanteen harjoittelupaikkaansa Helsingin kaupungille lapsiperheiden sosiaaliohjaajaksi hän jäi.
– Olin naiivi ja kiltti. Ajattelin, että palkkaa merkittävämpää on olla hyvän puolella. Edelleen ajattelen tekeväni eettisesti tärkeää työtä, mutta tiedostan siinä myös byrokratian, joka on lisääntynyt. En haluaisi ihmiseltä ihmiselle -ajattelun väistyvän tehostamisen tieltä.
Sosiaaliohjaajana Airio tarjoaa enimmäkseen kotikäynnein varhaista tukea, kuten vauvaikäisten uniohjausta, neuvontaa tahtoikäisten haasteissa sekä nepsy-pulmien ratkomista. Ikähaitari on odottavista äideistä esiopetusikäisiin.
Airio saa rakentaa kalenterinsa aamuseitsemän ja iltaseitsemän välille. Se sopii iltavirkulle paremmin kuin hyvin.
Kotikäyntejä on yleensä kaksi päivässä, ja lisäksi yksi puhelu. Työtiimi kokoustaa kerran viikossa toisiaan evästäen. Asiakkaista yli puolen kanssa Airio viestittelee englanniksi. On selkeämpää sopia käyntiajat viestein, niin vältytään väärinkäsityksiltä.
– Tykkään tehdä työtä monien kulttuurien kanssa, ja se on pääasiassa iso plussa työssäni.
Palvelu on vapaaehtoista, joten ehkä siksikin asiakkaat ovat motivoituneita. Monilta puuttuu sosiaalinen tukiverkosto: esimerkiksi isovanhempia kaivattaisiin kipeästi apuun.
– He selviävät paljosta yksin. Paikkaan yhteisön puuttumista mielelläni – ammattilaisena ja asiantuntijana. Työmme on suunnitelmallista ja tavoitteellista. Pystyn tarjoamaan pulmiin erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja.
Luottamusta tarvitaan
Tärkeinoppi asiakkaiden kohtaamisessa on ollut sensitiivinen vuorovaikutus ja luottamus.
– Aluksi hankalia tilanteita oli vaikea sanoittaa, jos perheessä oli kriisi tai oli erimielisyyttä asiakkaan kanssa. Uskon lähtökohtaisesti asiakkaan puhuvan totta. Olen oppinut myös sanoittamaan, kuinka pysäyttää tilanne, jos huolestun jostakin. Se on eräänlaista ääneen arvailua: kuulenkohan oikein…
Tykkään tehdä työtä monien kulttuurien kanssa.
Airiosta on tärkeää tunnistaa raja, jossa oma asiantuntemus ei riitä, asiakas on vaikkapa vaikeassa kriisissä ja tarvitsee terapiaa.
– Asiakasta ei voi jättää syvälle, vaan ohjaan hänet eteenpäin.
Tähtihetkiä ovat ne, kun hän huomaa luoneensa toivoa ja asiakkaan olo on keventynyt.
– Asiakkaalle tulee tunne, että voimme vaikuttaa asioihin ja häntä alkaa jopa hymyilyttää. Yleensä kun omaa vuorovaikutusta lapseen muuttaa, se vaikuttaa myönteisesti. Lasten kanssa ei ole yhtä toimivaa reseptiä, joka sopii kaikille. On edettävä yrityksen ja erehdyksen kautta.
Varhaisen tuen tulokset eivät näy vuodessa tai kahdessakaan, mutta kriisiytymisen ehkäiseminen säästää rahaa, uskoo Airio.
Toistaiseksi hallituksen leikkaustoimet ovat näkyneet Airion työssä organisaatiomuutoksena ja asiakkaiden määrän kasvuna, mutta ei onneksi vielä työn sisällössä. Asiakkaita on koko ajan jonossa ja kirjaamisten määrä on kasvanut.
Airio haluaisi matalankin kynnyksen mieluiten pois ja perheille esimerkiksi mahdollisuuden hakea apua pikkupulmaan anonyymisti vaikka chatin kautta, kuten Jyväskylässä.
– Ei tunnu järkevältä, että asiakas joutuu tunnistautumaan ja me joudumme tekemään raskaat sosiaalihuollon kirjaukset Apottiin joka ikisestä asiakaskontaktista. Herää kysymys, teemmekö työtä asiakasta vai Apottia varten? Toki on noudatettava sosiaalihuoltolakia.
Omassa maailmassa
Työuupumus vuonna 2019 vei Airion sairauslomalle kolmeksi viikoksi. Syyllisiä olivat silloiset organisaatiouudistukset ja oman työn rajaamisen vaikeudet.
– Oli vaikea sovittaa itseäni uuteen tapaan tehdä töitä. Uudistuksissa usein unohdetaan ottaa huomioon ruohonjuuritason työntekijöiden näkemykset.
Töiden rajaamisen ja rauhoittumisen keinoja Airio on harjoitellut työpsykologin avustuksella.
– Olen surkea rajaamaan. Jos olen ollut sairaana, tuntuu kurjalta siirtää asiakaskäyntejä hamaan tulevaisuuteen. Tulee tarjottua enemmän aikoja kuin kalenteriin mahtuisi. Silloin tiimini kieltää minua ottamasta lisää töitä.
Välillä on vaikeaa kestää oman työn riittämättömyyttä.
Vaikeimpia hetkiä työssä ovat asiakkaan erittäin hankalat elämäntilanteet ja eri palvelun tarve, kuten erikoissairaanhoidollinen, jota ei saa. Esimerkiksi add-, adhd- tai autismitutkimuksiin pääsevät Helsingissä tällä hetkellä ensisijaisesti esikoulu- ja kouluikäiset.
– Välillä on vaikea kestää oman työn riittämättömyyttä. Toki voimme konsultoida moniammatillisesti tai ottaa mukaan työparin. Tarvitaan itsensä rauhoittamisen taitoa, jos ei heti pysty vastaamaan asiakkaan hätään.
Sairauslomansa aikana Airio kirjoitti esikoisromaaninsa aihion. Kirja Metsässä juoksee nainen, kertoo äidin uupumuksesta ja mielenterveyden horjumisesta sekä sosiaalialan dystopiasta. Kirja sai kunniamaininnan Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa.
Romaanissa itsekin uupumuksen partaalla horjuva perhevalmentaja yrittää auttaa psykoottista Mimi-äitiä, joka olisi tarvinnut terapiaa ja jonkun kulkemaan rinnallaan.
Kirjoittaminen on Airion oma maailma, jonne päivätyö tai perhe-elämä ei ulotu. Hänelle ei kuitenkaan ole selvinnyt, miksi hän kirjoittaa.
– Tiedän vain, että se on nautinnollista enkä pysty olemaan kirjoittamatta. Puolisokin sanoo, että olen ärtyisä, jos en ole ehtinyt kirjoittaa. Kymmenen sivua päiväkirjan kirjoittamista huojentaa oloa. Se on jostakin syystä tärkein paineventtiilini, suorastaan pakkomielle.
Hän kirjoittaa lähipubissa, kirjastossa, kotinsa toimistonurkkauksessa tai pätkiä puhelimen muistioon automatkoilla. Työtiimi tukee ja kannustaa. Kollegat olivat mukana tuoreimman romaanin, Hekuman, julkaisujuhlissa Gummeruksen tiloissa.
Vaiettu viha
Airio luki jo yläkoulussa runoutta, muun muassa Katri Valaa, sekä kirjoitti runoja, satuja ja päiväkirjaa.
– Äiti luki meille, osti päiväkirjoja, antoi tilaisuuksia tutustua kirjallisuuteen. Lukemisesta ja kirjoittamisesta tuli minulle luontainen tapa olla olemassa.
Hänen toisen romaaninsa, Hekuman, pääosassa on arvaamaton äiti, jonka aggressio tihkuu arkeen ja on vain vaivoin hallinnassa. Kerrontaa rytmittävät terapeuttiset vinkit, joilla äiti yrittää eroon aggressiivisista impulsseistaan.
Vaikka kirja on lyhyt, Airio kahloi läpi lukuisia tutkimuksia naisen väkivallasta.
– Kierin aiheessa niin tiedon kuin tunteenkin tasolla.
On harvinaista, että asiakas itse kertoo väkivallasta.
Airio ajattelee, ettei naisella ole samanlaista tilaa ilmaista vihaisuutta kuin miehellä. Naisen, ja varsinkin äidin aggressio on edelleen vaiettu aihe.
– Olisi hienoa, jos voisimme puhua siitä avoimemmin, sillä viha on täysin luonnollinen tunne kaikille.
Jos mahdollista, naisen käyttämä väkivalta on vielä vaietumpaa kuin viha. Nainen käyttää väkivaltaa usein perhepiirissä, piilossa, ja siksi se on Airion mielestä vaarallisempaa.
– Häpeän vuoksi siitä vaietaan, ja siksi se jää tunnistamatta. Silloin niin tekijä kuin uhrikin jäävät ilman apua.
Airio on käynyt naisen väkivallan ehkäisytyöhön erikoistuneen Maria Akatemian koulutuksessa. Ylipäätään väkivaltaa perheessä ei ole Airion mielestä helppoa tunnistaa ja ottaa puheeksi. Hän sai kullanarvoisia neuvoja kollegaltaan, kun erään kerran häneltä jäi tunnistamatta perheväkivalta asiakasperheessä.
– Sain keinoja, joilla voi pysäyttää tilanteen ja kysyä asiasta. On harvinaista, että asiakas itse kertoo väkivallasta.
Liikaa tekosyitä
On helppoa löytää aihe, joka Airiota itseään kiehuttaa: se, miten naiset kannattelevat soteverkostoa.
”Hoivahöpötys” ja ”kutsumusroska” ovat hänestä tekosyitä olla arvostamatta naisten työtä – niin palkassa kuin keskustelussakin.
– Arvostus kumpuaa kielestä. Emmekö voisi kutsua kasvatus-, sosiaali- ja terveysalan tehtäviä asiantuntijatyöksi, jolloin siitä saisi myös asiantuntijan palkan? Jos puhuisimme kasvatus-, sosiaali- ja terveysalasta asiantuntijanatyönä, pojille voisi olla luontevampaa valita ne, hän painottaa.
Itse hän ei ole hylkäämässä sote-alaa.
– En usko, että on realistista vain kirjoittaa. Sosiaalialan työt tosimaailmassa tekevät hyvää. Pidän työstäni. Parasta siinä ovat asiakkaat ja taitavat, käsittämättömän asiantuntevat kollegani työtiimissä.
