Puheenjohtaja on järjestön ääni ja kasvot. Hän luo hengen ja kokoaa jäsenistön yhteen. Tässä artikkelissa puheenjohtajat kertovat, millaisissa olosuhteissa liittoa ohjasivat ja mikä oli tärkeää.
Puheenjohtajan tehtävä oli 90-luvulle saakka palkaton luottamustehtävä. Aulikki Kananojan aloittaessa puheenjohtajana vuonna 1978 liitto oli rakentanut kattavan alueorganisaation, valinnut keskusjärjestökseen Akavan ja ostanut omat toimitilat Akavatalosta. Liiton toimistossa työskenteli toiminnanjohtajan johdolla neljä työntekijää. Jäseniä oli kolme tuhatta.
Aulikki Kananojan puheenjohtajakautta leimasi yhteiskunnallisten uudistusten aika.
–Sosiaalihuollon periaatekomitean ja koulutuskomitean työ 1970-luvulla loivat perustan liiton ammatillisille tavoitteille. 80-luvun alun lainsäädäntö kuten sosiaalihuoltolaki ja lastensuojelulaki tukivat sosiaalityön profession kehittymistä, jota vuonna 1981 säädetty kelpoisuusasetus vahvisti, luonnehtii Aulikki Kananoja.
Liitto järjesti ammatillistumisseminaareja, joissa korostettiin psykososiaalisen työn osuutta juridishallinnollisen työn ohella. Vuonna 1981 perustettiin myös Sosiaalityön vuosikirja, jonka tarkoitus oli toimia ammattilaisten omaa työtään koskevien pohdiskeluiden ja työn kehittämisen foorumina.
– Asiakas nostettiin työn keskiöön. Ihminen oli osallinen omassa elämässään. Työntekijän tuli haluta parantaa asiakkaan olosuhteita. Ajateltiin, että työ ei ollut tehty sillä, että oli osattu soveltaa lakipykäliä oikein, vaan piti seurata, mitä vaikutuksia työllä oli.
80-luvun murrokset
Ulla-Maija Ranta-Aho muistelee 80-lukua murroskohtana liiton kehityksessä. Rantalaiho toimi puheenjohtajana vain yhden vuoden 1987, mutta sitä ennen viisi vuotta valtuuston puheenjohtajana ja osallistui silloin hallituksen työskentelyyn.
– 60–70-luvulla opiskelleiden sukupolvikokemus oli radikalismi. Kriittinen yhteiskunnallinen ajattelu kuului Sosiaalityöntekijäin Liiton keskusteluissa, Rantalaiho kertoo.
Ay-radikalismi näkyi siten, että haluttiin kriittisempiä kannanottoja ja keskusteltiin siitä, oliko Akava ”hyväosaisten keskusjärjestönä” sittenkään Sosiaalityöntekijäin Liitolle oikea paikka. Sisäinen radikalismi tuotti myös painetta lähteä mukaan vuoden 1984 lakkoon.
Liitto oli ajanut yhtenäisiä kelpoisuusehtoja sosiaalityöntekijöille, mutta kun asetus sitten 1981 annettiin, nousi melkoinen metakka.
Kelpoisuusehtona oli sosiaalihuoltajan tutkinto tai vastaava ruotsinkielinen tutkinto tai muu soveltuva korkeakoulututkinto, johon sisältyy sosiaalityön opetus. Virassa oleville taattiin oikeus jatkaa virassaan riippumatta tutkinnosta, mutta pätevöitymismahdollisuuksista ei ollut mainintaa. Jäsenissä oli paljon sellaisia, joilla näitä koulutuksia ei ollut.
– Valtuustossa käytiin seitsemän tunnin keskustelu, jossa turhaumat purkautuivat. Moni koki liiton tehneen osasta jäseniään yhdessä yössä epäpäteviä ja katkaisseen heidän urakehityksensä. Kipeää tehneen keskustelun lopputuloksena liiton strateginen linja – koulutustason nostaminen ja kelpoisuusehdot – todettiin ainoaksi oikeaksi, eikä jäsenten joukkopakoa syntynyt, Rantalaiho kertoo.
Liitto korjasi jäsentensä tilannetta vaatimalla pätevöitymiskoulutusten aloittamista ja asetuksen muuttamista siltä osin. Näin tapahtuikin jo seuraavana vuonna.
Ammattikunnan itsetunto koheni
Aulikki Kananojan johdolla liitto kävi vuonna 1984 ensimmäisen työtaistelun kuntasektorin akavalaisten liittojen kanssa. Koulutettujen naisvaltaisten alojen palkkaus aiheutti tyytymättömyyttä. Työtaisteluvalmiutta kohotettiin, liiton taloudellista pohjaa vahvistettiin ja luottamusmiesjärjestelmää hiottiin.
Lakosta tuli pitkä ja raskas.
– Olimme kokemattomia, emmekä olleet miettineet, miten lakosta tullaan ulos. Valtakunnansovittelija Teuvo Kallio hajoitti työntekijöiden rintamaa tekemällä sopimusesityksiä joillekin liitoille. Viikot kuluivat, mutta meille kutsua neuvottelupöytään ei kuulunut, muistelee Kanaoja.
Lakko kesti lopulta liki seitsemän viikkoa, eivätkä palkankorotukset olleet merkittäviä.
– Närää aiheutti se, että palkankorotukset oli sidottu kelpoisuusehtoihin, joita kaikki liiton jäsenet eivät täyttäneet, muistelee Kananoja.
Liiton 40-vuotishistoriikissa lakon myönteisiksi tuloksiksi kirjattiin kuitenkin jäsenistön aktiivisuuden lisääntyminen ja ammattikunnan itsetunnon kohentuminen.
Puheenjohtajat vaihtuivat
1980-luvun lopulla puheenjohtajat vaihtuivat tiuhaan. Kananojan jälkeen valitut kolme puheenjohtajaa tulivat maakunnista: Raili Ruuskanen Pieksämäeltä, Ulla-Maija Rantalaiho Rovaniemeltä ja Elli Aaltonen Nurmeksesta.
Raili Ruuskasen päällimmäinen muisto puheenjohtaja-ajasta on matkustaminen ikäviin aikoihin. Pieksämäen sosiaalijohtajana työskennellyt Ruuskanen joutui nousemaan aamuyöstä junaan ehtiäkseen aamuksi Pasilaan kokoukseen, palatessa juna oli kolmen aikaan aamuyöstä Pieksämäellä.
– Samoilla silmillä piti lähteä päivätyöhön.
Merkittävimmät päätökset Ruuskasen puheenjohtajakaudella liittyivät työttömyyskassaan. Liitto oli perustanut kassan vuonna 1979. Sosiaalityöntekijöiden työttömyys oli vähäistä, mutta oma kassa oli vahvan ammattijärjestön merkki. Työttömyysturvalain uudistuksen myötä 1985 kassat alkoivat maksaa ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa.
Nurmeksen sosiaalijohtaja Elli Aaltonen tuli puheenjohtajaksi vuonna 1988. Hän oli ollut aktiivinen aluejärjestössä ja toiminut liiton hallituksessa muutaman vuoden. Hän oli sosiaalialan nouseva tähti, jonka ammatillista osaamista haluttiin käyttää sosiaalihuollon selvitystehtävissä mm. Kuntaliitossa ja Stakesissa.
Aaltosen kaudella tehtiin kauaskantoinen päätös jäsenpohjan laajentamisesta ja hyväksyttiin sosiaaliohjaajat liiton jäseniksi.
Sosiaalikasvattajat olivat liiton perustajajäseniä. Kun toisen asteen koulutus laajeni sosiaaliohjaajakoulutukseen, oli sosiaaliohjaajien aika miettiä järjestäytymistä.
– Asiasta käytiin paljon keskusteluja ja koettiin, että ammatillisesti Sosiaalityöntekijäin Liitto on sosiaaliohjaajille luonnollinen valinta: yhteinen arvopohja, yhteiset asiakkaat, yhteinen edunvalvonta. Liiton kannalta jäsenpohjan laventamisesta oli etua, sillä isommalla liitolla on enemmän painovoimaa neuvottelupöydissä, Aaltonen toteaa.
Puheenjohtajan tehtävästä päätoiminen
80-luvun loppupuolella järjestön hallituksessa ja valtuustossa virisi keskustelu puheenjohtajan asemasta. Toiminnanjohtaja johti käytännössä liiton toimintaa ja valmisteli toimihenkilöiden kanssa asiat hallitukselle. Luottamustoiminen puheenjohtaja johti hallituksen työskentelyä.
Uskottiin, että kiinnostus puheenjohtajan tehtävään olisi suurempi, jos toimi olisi päätoiminen. Asiaa perusteltiin myös demokratian vahvistumisella.
Pitkä ja raskas lakko.
Vuoden 1989 liittovaltuuston kokoontuessa ei kokousväellä ollut puheenjohtajaehdokasta. Lauantain ja sunnuntain välisen yön keskusteluissa esille nousi Kymenlaakson kokousedustaja, kotkalainen pääluottamusmies Eila Malmström. Hän oli aktiivinen paikallisyhdistyksessä, mutta hänellä ei ollut kokemusta hallitustyöstä.
Nyt Eila Malmström istuu keittiön pöydän ääressä lumisessa Porvoon Tamminiemessä ja muistelee yllätyspuheenjohtajuuttaan.
– Siitä on niin pitkä aika, hän huokaa kahvimukin äärellä. Viisitoista vuotta on kulunut hevosia hoitaen, kyläyhdistyksen parissa ja lastensuojelun tukiperheenä.
Marraskuisesta liittovaltuustosta vuonna 1989 hän muistaa soittaneensa miehelleen Harrylle, suostuisiko perhe siihen, että hän ottaisi yhdeksi vuodeksi vastaan puheenjohtajan tehtävän.
Vuonna 1990 hänen valintansa uusittiin kolmen vuoden jaksoksi, jonka aikana puheenjohtajuus muuttui kokopäiväiseksi palkkatyöksi. Malmströmin puheenjohtajakausi kesti kaikkiaan 19 vuotta.
Keskinäinen solidaarisuus puutteellista
90-lukua leimasi suuri lama. Sosiaalipalveluiden kasvu muuttui leikkausten ja toistuvien torjuntataisteluiden ajaksi. Palkkaneuvotteluissa tehtiin miinusmerkkisiä työehtosopimuksia, palkat alenivat.
Malmström istui Akavan hallituksessa kaudella, jolloin neuvottelutoiminta erotettiin keskusjärjestöstä. Syntyivät yksityisen puolen neuvottelujärjestö YTN ja julkisen puolen Akava-JS, josta myöhemmin kehittyi Juko.
– En kokenut työskentelyä Akavan hallituksessa vaikeaksi. Tunsin tulevani kuulluksi, toteaa Eila Malmström.
Keskusjärjestökysymys oli kuitenkin esillä ja STTK:n puheenjohtaja Mikko Mäenpää kävi kosimassa Sosiaalityöntekijäin Liittoa liittovaltuuston kokouksessa.
– Tuntuihan se kutkuttavalta, kun lehdissä puhuttiin ”merkittävästä akavalaisesta järjestöstä”, joka pohtii keskusjärjestön vaihtoa, Malmström naurahtaa.
Liitto pysyi Akavassa ja oli rakentamassa alipalkattujen naisten yhteisrintamaa, tavoitteena saada merkittävä korjaus palkkaukseen. Jo 80-luvulla Akava oli luvannut laittaa naisten palkat kuntoon, mutta suuria ei ollut tapahtunut. Malmström arvelee, että keskinäisen solidaarisuuden vähyys oli syynä epäonnistumiseen.
– Kerralla on vaikea saada kaikkien palkkoja nousemaan. Liittojen välillä ja liittojen sisälläkin oli vaikeuksia hyväksyä vuorotteluperiaatetta, että yhtenä vuonna yksi ryhmä saisi korotuksen, toisena toinen, Malmström selventää.
Järjestöä kehitettiin vahvasti
Eila Malmström hoiti työtään tasaisesti, matalalla profiililla.
– En ajanut asioita rähisemällä vaan keskustelemalla.
Eila Malmström oli tottunut neuvottelija. Hän aloitti Akavan luottamusmiehenä Kouvolassa 70-luvun alussa, kun KVTES-sopimusjärjestelmä syntyi, ja jatkoi Kotkassa luottamusmiehenä ja pääluottamusmiehenä.
– Pääluottamusmiespäiviä pidettiin eri puolilla maata, jolloin tarjoutui tilaisuus tavata laajemminkin työnantajia ja kuntapäättäjiä. Siinä oppi ottamaan suoraan yhteyttä, kun asiaa tuli, Malmström kertoo.
Malmström toimi suoraan myös liittojohtajana, kävi Kuntatyönantajan johtajan Jouni Ekurin pakeilla tai valtakunnan sovittelija Jorma Reinin luona, jos siltä tuntui. Tätä ei Jukossa katsottu hyvällä, sillä neuvottelujärjestelmässä oli rajattu, kuka saa neuvotella. Malmström uskoo, että tapaamisista oli hyötyä, kun liiton näkemykset tulivat ilman välikäsiä tietoon.
Miten villiä sote-alueilla olisi ilman ammattihenkilölakia.
Sopimuksissa paikallisesti sovittavien erien osuus kasvoi, mistä seurasi tarve tehostaa liiton alueorganisaatiota ja luottamusmiestoimintaa. Säännöt uusittiin niin, että jokaisen oli kuuluttava aluejärjestöön. Lisäksi saattoi kuulua ammatilliseen yhdistykseen.
Järjestöä kehitettiin ja strategiaa hiottiin konsulttien johdolla lukuisissa seminaareissa.
– Yhtenä keväänä viikonloppuni kuluivat Ruotsinlaivoilla, Malmström muistelee.
Uusi nimi valittiin kilpailun kautta
Liiton nimen muutos tuli ajankohtaiseksi 2000-luvulle tultaessa, kun sosionomien määrä jäsenistössä ylitti sosiaalityöntekijöiden määrän. Jäseniä oli jo 18 000, toimistossa parikymmentä työntekijää.
– Nimeä etsittiin pitkään yhdistysten kokouksissa ja pidettiin nimikilpailu. Sosiaalialan tuli näkyä nimessä, samoin korkean koulutuksen. Pitkän nimen kääntäminen perinteiseksi kirjainlyhenteeksi ei tuntunut hyvältä. Lopulta käyttönimeksi keksittiin mainostoimiston avulla Talentia. Nimelle löytyi antiikin jumaltarinoista oiva selitys, Malmström kertoo.
Eila Malmströmillä oli vahva rooli kansainvälisessä sosiaalityöntekijäjärjestössä IFSW:ssä. Hän istui sen hallituksessa neljä vuotta, ja toimi IFSW Europen ja EU:n yhteistyökomitean puheenjohtajana useita kausia.
– Vuorovaikutuksen onnistumisessa ihmisten välisisillä kemioilla on suuri merkitys. Irlantilainen Eilish Walsh, tanskalainen Niels Veirup ja minä muodostimme toimivan tiimin ja loimme IFSW Euroopalle rakenteen, säännöt ja toimintatavat.
Ensimmäinen konkreettinen tulos uudenlaisesta työotteesta oli eurooppalainen projekti, jolla tutkittiin sosiaalityön osuutta sosiaalisen koheesion lisäämiseksi. Sen tuottamasta raportista keskusteltiin Euroopan parlamentin sosiaali- ja työllisyyskomiteassa, jota tuolloin johti suomalainen meppi Outi Ojala.
– Tarkoituksena oli tehdä sosiaalityötä tunnetuksi. Osana tätä työtä oli myös kansainvälinen sosiaalityön päivä, jota vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1997.
Kansainvälinen työ huipentui, kun Talentia järjesti yhteistyössä venäläisen sosiaalityöntekijäjärjestön kanssa IFSW:n Euroopan alueen seminaarin, joka toteutettiin Helsingissä ja Pietarissa helteisenä kesänä 1999. Samalla juhlittiin Talentian 50-vuotista taivalta.
Työtä hartiavoimin
Tero Ristimäen tie ammattiliittoon kulki Sosiaalijohtajat ry:n kautta valtuuston jäseneksi ja vuonna 1997 liiton määräaikaiseksi projektipäälliköksi, sitten kehittämispäälliköksi. Puheenjohtajaksi hänet valittiin marraskuussa 2008.
– Aloitin finanssikriisin oloissa. Kun vientiteollisuuden tilauskirjat tyhjenivät, täyttyivät sosiaalihuollon varauskirjat, luonnehtii Ristimäki alkuvuosien toimintaympäristöä.
Ristimäellä oli vankka kokemus taloudesta sosiaalijohtajana edellisen laman aikana.
– Varoitimme tekemästä edellisen laman aikaisia tuhoisiksi todettuja leikkauksia, mutta turhaan.
Vuosien ajan Talentia taisteli jäsentensä lomautuksia vastaan, pääosin hyvällä menestyksellä. Talentian vipuvartena oli sosiaalitakuu, jonka mukaan palvelut pitää saada määräajassa.
Miten villiä sote-alueilla olisi ilman ammattihenkilölakia.
Työtä piti tehdä hartiavoimin, tehdä selvityksiä sosiaalialan ammattilaisten työtilanteista eri kunnissa, kiertää maakunnissa, opastaa jäseniä. Tero Ristimäki kehitti toimintamallin, jossa hän tapasi aamupäivällä kuntajohtoa, poliittisia päättäjiä ja luottamusmiehiä, iltapäivällä maakunnallista mediaa ja illalla jäseniä.
– En laskenut matkapäiviä, mutta paljon niitä kertyi.
Ristimäen puheenjohtajakaudella tulopoliittisten sopimusten aika päättyi, kun työnantajapuoli kieltäytyi tekemästä keskitettyjä sopimuksia. Palkkakehitys oli tyydyttävää, mutta mahtui aikaan myös Sipilän hallituksen runnoma kiky-sopimus, joka oli erityisen raskas naisvaltaisille aloille kunnissa.
Luottamusmiestoimintaan keskitettiin voimia ja Ristimäki kävi säännöllisesti Jukon pääluottamusmiespäivillä kertomassa sosiaalialan erityiskysymyksistä ja tarpeista.
Ammatinharjoittamislaki voimaan
Sote–uudistuksessa Talentia keskittyi jäsenten edunvalvontaan. Uusia sote-työehtosopimuksia ajatellen Ristimäki rakensi Akavan sisälle sosiaali- ja terveysalojen liittojen yhteistyötä, ja varmisti Talentialle hyvät neuvotteluasemat sosiaalialan suurimpana akavalaisena liittona.
Viimeiseksi kriisiksi Ristimäen puheenjohtajakaudella jäi koronapandemia, jonka aikana jäsenet tarvitsivat liittonsa tukea, mutta myös todistivat, kuinka merkittäviä sosiaalipalvelut ovat kriisin oloissa.
Kolmen nelivuotiskauden jälkeen Tero Ristimäki saattoi todeta asettamiensa tavoitteiden toteutuneen. Jäsenmäärä oli noussut 25 000:een, kasvua 40 prosenttia. Talentialla oli omat neuvottelijat kaikissa neuvottelupöydissä. Talentian talous oli vakaa ja työtaisteluvalmiuden takaava varallisuus oli koossa. Työsuhdeasioissa jäseniä opastivat ja neuvoivat alueelliset sopimusasiantuntijat.
Maaliin oli saatu myös ammatinharjoittamislaki, jota oli pohjustettu usean puheenjohtajan vahtivuorolla 30 vuoden ajan.
– Voin vain kuvitella, miten villiksi tilanteet sote-alueilla olisivat voineet tulla ilman ammattihenkilölakia, Ristimäki toteaa.
Kiireisiä vuosia
Tamperelainen Jenni Karsio on 75 vuotta täyttävän Talentian 12. puheenjohtaja.
Hän on toisen polven sosiaalityöntekijä ja kasvanut Talentian toimintaan jo opiskelijajärjestön puheenjohtajana. Ennen valintaa Talentian puheenjohtajaksi vuonna 2020 hän johti yhden kauden liittovaltuustoa ja toimi yhden kauden hallituksen jäsenenä.
Jenni Karsiolle kuluneet kolme vuotta ovat olleet kiireisiä, siitä ovat pitäneet huolen sopimusneuvottelut, koronapandemia, hyvinvointialueiden aloitus ja Orpon hallituksen ohjelma.
– Jättäessään puheenjohtajan tehtävän Tero Ristimäki totesi, että puheenjohtajana joutuu juoksemaan kaksi kertaa muita nopeammin pysyäkseen perässä.
Nyt tarvitaan kollektiivista etujen puolustamista.
Julkisen sektorin neuvottelukierros vuonna 2022 oli vaikea ja sopimuksiin päästiin vasta pitkän ja monipolvisen lakon jälkeen.
– Järjestö muuttui työtaisteluorganisaatioksi ja kaikki muu toiminta oli laitettava siksi aikaa syrjemmälle.
– Vaikka olin ollut Talentian toiminnassa mukana jo pitkään, tuntui neuvotteluihin valmistautuminen latinan opettelulta. Työtaistelusta ei kenelläkään ollut kokemusta, olihan edellinen lakko ollut vuonna 1984, syntymävuotenani, Karsio naurahtaa.
– Sen tiesimme, että lakkoon on helppo mennä, mutta pitää ennalta myös tietää, miten lakosta pääsee tuloksellisesti ulos.
Nyt tarvitaan kollektiivista etujen puolustamista.
Lakko kannatti, sillä julkinen sektori sai 20 vuotta tavoitellun palkkaohjelman, jossa sovittiin yleistä sopimuslinjaa korkeammista korotuksista usean vuoden aikana. Näin julkisen sektorin naisvaltaisten alojen palkkakuilua saatiin kurotuksi pienemmäksi.
Viime vuonna saatiin vastaava sopimus työtaistelun jälkeen myös yksityiselle sosiaalipalvelualalle.
Edunvalvonta on pirstaloitunut
Hyvinvointialueet aloittivat vuoden 2023 alussa ja Talentiassa organisaatio viritettiin vastaamaan mahdollisiin palkanmaksuongelmiin ja yt-neuvotteluihin.
Jenni Karsio kritisoi tapaa, jolla maan hallituksessa ja hyvinvointialueilla asioita valmistellaan.
– Aikataulut ovat kireitä, valmistelu salaista, tietoja tulee tipoittain. Nykyisin on tartuttava huhuihinkin, jotta ehtisi vaikuttaa ajoissa.
Karsion mukaan edunvalvonta myös pirstaloituu, mikä näkyy yhä kasvavana yksittäisten jäsenten yhteydenottoina Talentian toimihenkilöihin.
Orpon hallituksen tavoitteet heikentää työntekijöiden oikeuksia ja säätää lailla vientiteollisuuden korotusten mukaisenen palkkakatto ovat myrkkyä Talentian jäsenille. Sosiaaliturvan heikennykset ja leikkaukset palveluista koskettavat taas Talentian jäsenten mahdollisuuksia työskennellä asiakkaiden hyväksi.
– Nykyisen hallituksen ohjelma osoittaa, että yhteiskunnan vahvat peruspilarit voidaan hetkessä murtaa, toteaa Jenni Karsio.
Uusia haasteita edessä
Hallitus aikoo avata sosiaalihuoltoa koskevaa lainsäädäntöä laajasti, mikä tarkoittaa Talentialle taas haasteita. Sosiaalihuoltolaki, lastensuojelulaki, varhaiskasvatuslaki ja ammattihenkilölaki ovat listalla. Vammaispalvelulain voimaantuloa lykättiin ja sitä myös halutaan muuttaa.
– Ay-vastaisuus tuntuu olevan vallalla ja siksi on entistä tärkeämpää, miten sosiaalialan korkeakoulutetut kokevat järjestäytymisen merkityksen. Nyt tarvitaan kollektiivista etujen puolustamista, Karsio vakuuttaa.
Kun maailma muuttuu kompleksisemmaksi, on toimintatapoja kehitettävä. Ammattiliiton strategiaa on tarkasteltava lyhyemmissä jaksoissa kuin ennen. Seuraava tarkastuspiste on ensi syksyn liittovaltuusto. Sitä ennen käydään liittovaltuustovaalit.
Jenni Karsiolla on eteenpäinmenon halu kuin entisellä mummolla lumihangessa.
– Talentian hallitus ja toimisto muodostavat mahtavan ja osaavan tiimin, joka kannattelee vaikeissakin paikoissa. Parasta kuitenkin on, kun tapaa jäseniä heidän kotikonnuillaan, toteaa Jenni Karsio.
Kristiina Koskiluoma
