Kaarina Hazard on helsinkiläinen vapaa kirjoittaja, joka ei tulisi toimeen omin avuin. Kuva: Jyrki Komulainen
Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kirjoitti helmikuussa Helsingin Sanomien sunnuntainumeroon artikkelin, jossa hän pohti Suomessa vellovan muukalaisvihamielisyyden syitä. Näitä ovat keskiluokan ahdinko ja alistettu köyhälistö. Äänestysinto ja lapsentekohalukin tyrehtyvät, kun näköaloja ei ole. Totta varmasti. Tästä suomalaisen ahdingon suuresta kuvasta puuttui kuitenkin jotain. Puolet ihmisistä. Miehiä oli viime vuonna työttömänä 122 000, naisia 100 000, kirjoitti Hiilamo, mutta tämä jäikin artikkelissa ainoaksi maininnaksi naisten osasta.
Professori maalaili kuvaa epätoivoisesta duunarista, tuosta globalisaation häviäjästä, mutta samalla lukijan tunnelma oli epäuskoinen. Eihän tämä ole koko tarina. Kansalainen, keskiluokkainen, köyhä, muukalainen ja kantasuomalainen, voittaja, häviäjä, duunari ja ulkosuomalainen – myös naiset ovat kaikkea tätä.
Katsokaa heitä – siellä he menevät, työttömyytensä ja omaishoitajuutensa kanssa, ruuhkavuosissaan, kantaen omat vaivansa ja läheistensä murheet.
Miesten syrjäytyneisyys on ”se maisema”, johon keskustelu maahanmuutosta sijoittuu, kirjoitti Hiilamo ja teki mieli kysyä, että mitä. Sillä: Jos työnsä kadottaneiden äijien näköalaton epätoivo onkin Suomi-maisemassa virtaava synkkä joki, siitä maisemasta puuttuu joen penger, viereinen laidun, metsä taustalla, taivaanrannan kirjo. Sillä: Myös naiset ovat työttömiä, vailla luottotietoja ja tulevaisuudennäkymiä – mikseivät he käy tarinaksi kansakunnan tilasta? Miksi Suomen tilanne ja tarina on juuri duunarimiehen itkuvirsi? Siksikö, että naiset eivät hakkaa toisiaan grillijonoissa, vaan ryhtyvät talkoisiin?
Katsokaa heitä – siellä he menevät, työttömyytensä ja omaishoitajuutensa kanssa, ruuhkavuosissaan, kantaen omat vaivansa ja läheistensä murheet. Nuo naiset ja heidän tyttärensä; siellä he menevät, kutovat sukat, petaavat pedit, ojentavat kauhan tulijan käteen ja järjestävät sen seitsemän kurssit, piirit ja illanistujaiset, jotta maahan saataisiin sopu ja yhteistyö. Koskaan Suomen kuva ei ole tämä, eivätkä aikalaisanalyysit kerro heistä. Miksi eivät elämänköykkimät, turhautuneet ja tointa vailla olevat naiset löydä lohtua muukalaisvihamielisyydestä ja järjesty katupartioiksi? Eikö tämä kysymys ole akateemisesti kiinnostava? Suomalaisesta talkooihmeestä pitäisi tehdä vientituote! Miksei tämän sosiaalisen selviytymismallin ympärille sikiä start up ‑yrityksiä, joissa maamme notkeimmat nuoret aivot yrittäisivät mallintaa sitä, miten naiset tämän oikein tekevät? Miksi kourallinen katupartioita on tarina Suomesta, mutta SPR:n kymmenettuhannet vapaaehtoiset käsiparit ei sitä ole?
Hyvinvointivaltion kulta-aikana ”jääkiekko, lenkkimakkara ja saunaolut kuuluivat suuren keskiluokan yleissivistykseen” kirjoitti Hiilamo. Tähän tekee mieli vastata, että ei kyllä kuulunut. Siihen kuuluivat marjastus, kanasalaatti ja lasi kuivaa valkoviiniä.
