Milloin viimeksi kuulit, että johtava poliitikko puhuu hyvinvointivaltiosta? Ehkä korvaasi on tarttunut sana hyvinvointiyhteiskunta. Tai kilpailuyhteiskunta, investointivaltio tai peräti hyvintoimintavaltio. Termien muutos kuvaa, miten Suomessa on vähitellen luovuttu hyvinvointivaltion ajatuksesta ja keskeisistä periaatteista.
Suomesta rakennettiin sotien jälkeen pohjoismainen hyvinvointivaltio. Sen perusta luotiin 1950–70-luvulla. Sitä kehitettiin 1980-luvulla ja vielä 1990-luvun alkupuolella.
Pohjoismainen käsitys hyvinvointivaltiosta tarkoittaa yhdessä jaettua vastuuta hyvinvoinnista, jossa valtio tuottaa kaikkien tarvitsemat sosiaali- ja terveyspalvelut. Siihen liittyvät käsitteet tasa-arvo, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja universalismi eli se, että etuudet kuuluvat kaikille.
Sitten tuli 1990-luvun lama. Se muutti suhtautumisen hyvinvointivaltioon.
– Vielä ennen lamaa oli ajettu voimakkaasti hyvinvointivaltion ajatusta. Laman jälkeen alettiin puhua hyvinvointiyhteiskunnasta. Se tarkoittaa, että valtion vastuita palveluista ja hyvinvoinnista siirretään laajemmin yhteiskunnalle. Alettiin puhua kolmannesta sektorista ja vapaaehtoistyöstä, kehitystä kuvaa yliopistotutkija Jarmo Peltola Tampereen yliopistosta.
– Laman jälkeen politiikan eturiviin nousi yritysjohtajia, joiden ajattelu ei kulje ihmisen hyvinvoinnin kautta samalla lailla kuin edeltäjillä. Silloin alkoivat myös puheet hyvinvointivaltion kalleudesta.
Termimuutos kuvaa, miten Suomessa on luovuttu hyvinvointivaltion ajatuksesta.
Ennen lamaa budjettia oli suurennettu, jotta palvelut ja etuudet saadaan turvattua. Laman jälkeen etuisuuksia leikattiin ja palveluja supistettiin. Ne eivät palanneet ennalleen nousukauden alettua. Seurasi pysyvä niukkuus, jota kutsuttiin budjettikuriksi.
Sanoilla vaikuttamista
Laman jälkeen talouspoliittiseen keskusteluun ilmestyi kestävyysvajeen käsite. Nyt se on vaihtunut kilpailukyvyn ja kilpailuloikan vaatimukseen, kuvaa yhteiskuntapolitiikan emeritalehtori Raija Julkunen kirjassaan Muuttuvat hyvinvointivaltiot (Jyväskylän yliopisto 2017).
Hyvinvointivaltio alkoi muuttua kilpailuyhteiskunnaksi. Se korostaa uusliberalismin hengessä yksilön vastuuta. Suunnanmuutoksen jälkeen Suomessa on tehty monia sosiaalipolitiikan uudistuksia, muun muassa kaksi isoa eläkeuudistusta. Työllisyydenhoito ja kannustinloukkojen purku ovat olleet kymmenien pienten näpertelyjen kohteena, Julkunen kirjoittaa.
Myös perhevapaita on reivattu, ja voimaan ovat tulleet varhaiskasvatuslaki, uusi lastensuojelulaki ja vanhuspalvelulaki.
Ne ovat näennäisuudistuksia, toteaa Julkunen kirjassaan: ”Kukaan ei olettanutkaan, että ne kohentavat palvelujärjestelmää tai palvelujen käyttäjien asemaa. Ainoita todellisia muutoksia ovat olleet yksityisten yritysten ja omaisten kasvanut rooli ja vastuu.”
Yksilön omaa vastuuta korostava näkemys tulee esiin voimakkaimmin ehkä Jari Ehrnroothin puheenvuoroissa. Ehrnrooth on kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti ja tietokirjailija. Hän on nostanut esiin hyvintoimintayhteiskunnan käsitteen.
“Tulevaisuuden sosiaalipolitiikka tarkoittaa jotakin muuta kuin valtion vastuuta kansalaisistaan”, Ehrnrooth kirjoittaa Ylen verkkokolumnissaan kesällä 2018.
Ehrnrooth jakaa sosiaalipoliittisia näkemyksiään myös kirjassaan Hyvinvointiyhteiskunta (Kirjapaja, 2016) toteamalla, että ”Vanhoillinen hyvinvointivaltio on tullut aatteellisen, poliittisen ja taloudellisen tiensä päähän. Siirrymme hyvinvointimallista (well-being) hyvintoimintamalliin (well-doing). Siinä vastuu vapaan yksilön itsenäisestä hyvästä elämästä palautetaan valtiolta sinne minne se kuuluukin: yksilölle itselleen.”
Pohjoismainen käsitys hyvinvointivaltiosta tarkoittaa yhdessä jaettu.
Hän varoittaa, että ”sosiaalitukien ja palvelujen varassa elävien suomalaisten on syytä tiedostaa, että pian kaikki menee uusiksi”. Vapaamatkustuksen helpot ajat ovat pian muisto vain, hän sanoo. ”Kun sosialistiseen tulontasaukseen nojaava hyvinvointimalli korjataan yksilönvastuuseen ohjaavaksi hyvintoimintamalliksi, anarkistiset parasiittiunelmat romahtavat.”
Mihin investoidaan?
Hyvinvointivaltion sijaan Suomesta voidaan nykyään puhua investointivaltiona, sanoo Helsingin yliopiston professori Helena Blomberg-Kroll. Hänen tutkimusalaansa kuuluvat hyvinvointivaltio ja hyvinvointipolitiikka.
Investointivaltiolla hän tarkoittaa sitä, että valtio investoi enemmän niihin osiin väestöä, jotka ovat taloudellisesti tuottavia. Niitä ovat esimerkiksi lapset, nuoret ja kotiäidit, jotka halutaan takaisin työelämään.
– Sosiaalipolitiikassa sivummalle jäisivät ryhmät, jotka eivät ole taloudellisesti tuottavia. Tämä on sosiaalityölle haastava näkemys. Sosiaalityössä ihmisiä ei ajatella taloudellisina investointeina vaan ihmisinä, jotka tarvitsevat mahdollisuudet inhimilliseen elämään.
Hallitusohjelmista hyvinvointivaltio ja sen keskeiset käsitteet puuttuvat nykyään kokonaan. Se tuli ilmi Helsingin yliopiston tutkimuksessa, jossa käytiin läpi hallitusohjelmat 1950-luvulta nykypäivään.
Esko Ahon hallitusta 1990-luvun laman silmässä on usein pidetty syyllisenä hyvinvointivaltion alas ajamiseen, tutkimuksessa sanotaan. Kuitenkin vielä esimerkiksi Paavo Lipposen hallituksen hallitusohjelmassa 1999 oli mukana ”vahvaa hyvinvointipoliittista eetosta”.
– Pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon liittyvien keskeisten käsitteiden vesittyminen ja poisjättö hallitusohjelmissa tapahtui Alexander Stubbin (2014) ja Juha Sipilän (2015) aikana, sanoo dosentti Matilda Hellman.
Hyvinvointivaltio onkin vetäytynyt Suomessa taka-alalle, professori Helena Blomberg-Kroll sanoo.
– Hyvinvointivaltiosta puhuminen on viime vuosina ollut nihkeänlaista, ja sitä on kuultu harvakseltaan. Sipilän hallitus on tässä uniikki. Viittaukset hyvinvointivaltioon ovat kadonneet kokonaan. Käsitettä käytetään varovaisesti nyt, kun isoja sosiaalipolitiikan uudistuksia valmistellaan. Puolueet ovat muuttaneet retoriikkaansa.
Silti esimerkiksi kevään eduskuntavaalien vaaliohjelmista löytyy viitteitä hyvinvointivaltioon, hän sanoo.
– Sitä sanaa ei ehkä mainita, mutta ohjelmissa näkyy siihen liittyviä teemoja.
Blomberg-Kroll uskoo, että Suomessa kannetaan edelleen valtiollista vastuuta sosiaalipalveluista. Haasteita siinä toki on, hän sanoo.
Seurasi pysyvä niukkuus, jota kutsuttiin budjettikuriksi.
Ruotsissa hyvinvointivaltion ajatus on elänyt vahvempana kuin Suomessa, vaikka sielläkin on jouduttu leikkaamaan etuisuuksia. Hyvinvointivaltiolla on Ruotsissa suuri symboliarvo, Blomberg-Kroll sanoo. Sitä on rakastettu ja vihattu.
– Ruotsalaiset haluavat edelleen, että yhteiskunta tuottaa sosiaali- ja terveyspalveluja. Niitä ei haluta yksityistää. Suomessakin ihmisten mielestä hyvinvointivaltio symboloi hyvää ja kannatettavaa turvallisuuden tunnetta.
Kansa ei unohda
Kansalaisten elämässä hyvinvointivaltion elementtejä on läsnä edelleen vahvasti, emeritatutkija Raija Julkunen toteaa kirjassaan Muuttuvat Hyvinvointivaltiot. Niitä ovat esimerkiksi terveyskeskukset, neuvolat, eläkkeet, työttömyys‑, sairaus- ja vanhempainpäivärahat, toimeentulotuki, päiväkodit, lapsilisät ja lastensuojelu, sosiaalityö, asumistuet, päihdehoito, työvoimapalvelut ja työttömien työllistäminen.
Psykologisesti jotakin on silti muuttunut, hän kirjoittaa: ”Koetaanko pirstaleiset ja vaikeasti hallittavat järjestelmät hyvinvointivaltioksi? Väitän, että kokemuksena hyvinvointivaltio on enemmän kuin noiden järjestelmien ja politiikkojen summa. Se on jaettua hyvinvoinnin eetosta, se on tunnetta ja turvallisuutta. Juuri näitä ominaisuuksia hyvinvointivaltio on menettänyt viime vuosina.”
Sosiaalialalla käytetään vielä hyvinvointivaltion käsitettä, muistuttaa sosiaalityön professori Kirsi Juhila Tampereen yliopistosta.
– Se käsitetään universaaliksi eli jaetuksi vastuuksi hyvinvoinnista. Sosiaalityössä ihmiskuva on relationaalinen. Siinä katsotaan, että ihmiset ovat suhteessa toisiinsa, osia jostakin isommasta. Ajatus on, että jokainen voi joutua tilanteeseen, jossa tarvitsee tukea. Silloin ihminen voi luottaa, että hän saa apua.
Kilpailuyhteiskunnassa ihmiskäsitys on yksilökeskeinen. Siinä korostuvat yksilön kyky toimia rationaalisesti, tehdä valintoja ja kantaa riskit ja vastuun niistä, Juhila kuvaa.
– Ongelma on, että maailma ei toimi niin, että omilla valinnoilla voi hankkia halutun elämän ja toimeentulon.
Kontrollipolitiikan seuraukset näkyvät jo sosiaalityön asiakkaissa, Juhila sanoo.
– Sosiaalityössä näkyy, mitä yksilön vastuu tarkoittaa arjessa. Avun tarvitsijaan kohdistuvat vaatimukset ovat koventuneet. Jos niitä ei pysty täyttämään, se vaikeuttaa toimeentuloa ja syö itsetuntoa. Ihmiset tuntevat, että ”musta ei ole mihinkään”.
Suomesta voidaan nykyään puhua investointivaltiona.
– Vaikeassa tilanteessa olevat ihmiset stigmatisoituvat. He joutuvat perustelemaan oikeuttaan olla olemassa. Se näkyy ihmisissä arvottomuuden tunteena. Sitä, joka ei pärjää, leimataan ja syyllistetään.
Yliopistotutkija Jarmo Peltolan mukaan apua tarvitsevia pitää nöyrinä se, että he luulevat olevansa itse vastuussa siitä, että heillä menee huonosti, vaikka Suomessa yleisesti menee hyvin.
– Häpeä siirtyy yksilölle. Ennen ajateltiin, että ongelma on laajemmin yhteiskunnan asia.
Eettisiä ristiriitoja
Yksilön vastuuta korostava nykypolitiikka aiheuttaa arvoristiriitoja sosiaalityössä, Kirsi Juhila sanoo. Sosiaalityöntekijät joutuvat ruohonjuuritasolla toteuttamaan poliittikkojen valitsemaa linjaa, joka lisää kontrollia ja vaatii ihmisiltä aktiivisuutta.
– Sosiaalityöntekijät asetetaan tekemään tehtäviä, jotka riitelevät sosiaalityön perusperiaatteiden kanssa. Se aiheuttaa sosiaalityöntekijöissä etiikkaristiriitoja. Tästä on jo tutkimustietoa, hän kertoo.
Juhila ja Blomberg-Kroll toivovat sosiaalityöltä aktiivisempaa vaikuttamista yhteiskuntaan. Se toteutuisi esimerkiksi rakenteellisen sosiaalityön kautta. Sosiaalialan pitäisi tuoda esiin, mitä seurauksia kontrollipolitiikalla on apua tarvitsevien arkeen ja tilanteeseen.
– Yhteiskunnan rakenteisiin ja trendeihin pitää ottaa enemmän kantaa. Sosiaalityöltä tarvitaan enemmän vaikuttamista yhteiskunnassa, joka korostaa tehokkuutta ja tuottavuutta, Blomberg-Kroll sanoo.
Hän on ollut mukana kirjoittamassa kirjaa, joka käsittelee sosiaalityön yhteiskunnallista asemaa sosiaalipolitiikan toteuttajana. Kirja julkaistaan myöhemmin tänä vuonna.
– Yhteiskunnallista vaikuttamista pitää sisällyttää enemmän myös sosiaalialan opintoihin.
Jaana Laitinen
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tuoreesta julkaisusta käy ilmi, että valtaosa suomalaisista luottaa edelleen hyvinvointivaltioon. Ihmiset yhdistävät sen demokratian arvoihin eli luottamukseen, oikeudenmukaisuuteen ja yhdenvertaisuuteen.
– Ihmiset maksavat veroja, koska he luottavat, että he saavat apua, jos he sitä tarvitsevat. He myös haluavat, että yhteiskunta pitää huolta niistä, joilla menee kehnommin. Se solidaarisuus ei ole romuttunut. Siitä halutaan pitää kiinni. Se on yhteiskunnallista liimaa, sanoo johtava asiantuntija Anu Muuri THL:stä.
Neljä viidestä suomalaisesta luottaa terveyspalvelujen saatavuuteen, käy ilmi THL:n julkaisusta. Kaksi kolmesta luottaa saavansa sosiaalipalveluja, kun niitä tarvitsee. Se on Muurin mukaan yhä paljon.
Toisaalta tulokset kertovat, että joka viides ei usko, että hän saa tarvitsemansa terveyspalvelut. Yksi kolmesta suomalaisesta ei luota sosiaalipalvelujen saamiseen.
Erityisesti vähän koulutetut ja pienituloiset ovat menettäneet uskoaan sosiaali- ja terveyspalveluihin. Toisin sanoen luottamus palveluiden saantiin horjuu niiltä, jotka ovat joutuneet niitä käyttämään.
Luottamus on laskenut hitaasti 1980-luvulta asti. Sama suuntaus näkyy myös muissa maissa.
– Luottamuksen hidas hiipuminen huolestuttaa tutkijoita, Muuri sanoo.
Luottamus notkahti 1990-luvun lamassa, sanoo yliopistotutkija Jarmo Peltola Tampereen yliopistosta.
– Lamaa seurasi nousukausi, mutta kaikki eivät päässeet siihen mukaan. Rakenteet olivat muuttuneet ja ammatteja kadonnut. Monet perheet jäivät pysyvästi ulos yhteiskunnasta tuolloin. Silloin tehtiin myös sosiaalitukien leikkauksia ja jäädytyksiä, joita ei peruttu, vaikka talous alkoi toipua.
– Ne, joihin lama osui pahiten, eivät selvinneet siitä. Laman jalkoihin jääneiden perheiden lapset oppivat, että yhteiskuntaan ei voi luottaa. Heille jäi se kokemus.
Lamojen aikana erityisesti 44–45-vuotiaita miehiä lyödään ulos työmarkkinoilta, Peltola kuvaa. Nyt syrjäytyy lisäksi suuri joukko nuoria ihmisiä.
– Monille on ihan vieras käsitys, että hyvinvointivaltio joskus oli olemassa.
Tilannetta vaikeuttaa se, että ihmisiä alettiin syyllistää siitä, että he eivät työllisty, vaikka kansantaloudella menee kokonaisuutena hyvin. Ajatus on, että on itsestä kiinni, meneekö hyvin vai huonosti. Henkistä taakkaa siirretään yksilöille koko ajan, Peltola kuvaa.
– Häpeä ja stigma siirtyvät yksilölle asioista, jotka nähtiin ennen yhteiskunnan vastuuksi.
Jaana Laitinen
