Hyvinvointivaltion tai laajemmin hyvinvointimallin kehityksessä on nähtävissä ainakin kaksi vaihetta: yhtäältä julkisen vallan ensisijaisuuden vaihe ja toisaalta uuden julkisen johtamisen (NPM) vaihe.
Varhaisvaiheessa työväenliikkeen asema oli vahva ja hyvinvointimalli kehittyi pääosin valtiollisena ja kunnallisena toimijana. Julkisten palvelujen tuotanto oli julkishallintovetoista eli kunnat tuottivat ne pääosin itse. 1990-luvun kuluessa vasemmiston voimien hiipuessa markkinahenkinen yhteiskuntapolitiikan linja löi itsensä läpi. Tällöin uusi 
julkinen johtaminen ja tilaajatuottaja ‑malli nousivat toisen vaiheen keskeisiksi ajattelu- ja toimintatavoiksi julkishallinnossa. Näin tapahtui myös Tampereella.
Joidenkin hallintotieteilijöiden mielestä hallintouudistusten toinen vaihe ei ole kuitenkaan edennyt riittävän pitkälle, siksi heidän mielestään tarvitaan vielä uudistuksen kolmas vaihe. Hyvinvointivaltio on ottanut tällaisen tulkinnan mukaan liikaa tilaa yksilöiden vapaudelta, rajoitetulta hallitusvallalta ja oikeusvaltiolta. Siksi julkisen vallan on murrettava julkiset monopolit ”generoimalla yrittäjyyttä” ja sallimalla yrittäjille mahdollisimman vapaa pääsy palvelujen tuottamisen alueelle. Vielä kerran hallintoa uudistamalla olisi tämän tulkinnan mukaan edettävä uuteen vaiheeseen hyvinvointimallin muuttamisessa. Juuri tästä sote-uudistuksen valinnanvapaudessa oli kysymys.
Hallintouudistusten kolmannesta vaiheesta puhuu myös tuttu tamperelainen virkamies Kari Hakari. Hänen retorinen sanomansa on pehmeämpi ja sulavampi kuin edellä esittelemäni suoraviivaisen markkinahenkinen näkemys. Hakari puhuu julkisesta hallinnasta (NPG) kolmantena aaltona, joka hänen mielestään täydentää toista aaltoa. Se ei korvaa sitä.
Väitöskirjassaan Hakari toteaa, että ”yksityisen palvelutuotannon osuus on laajentunut viime vuosina merkittävästi. Tämän kehityssuunnan voi uskoa edelleen vahvistuvan kuntalaisten valinnanvapauden kasvaessa”. Perinteisen markkinahenkisen uusliberalismin päälle Hakari liimaa muutamia uusia asioita: kuntademokratian, osallisuuden, verkostomaisuuden ja avoimuuden.
Hakari sanoo, että hänen esittämänsä julkisen hallinnan kolmas aalto on lähellä Ison-Britannian konservatiivien Big Society ‑ajattelua. Siinä pyrittiin ensinnäkin siirtämään julkisia palveluita voimakkaasti keskushallinnolta paikallishallinnolle, yhteisöille, julkisen sektorin työntekijöille ja kansalaisille. Toisaalta siinä keskityttiin kansalaisyhteiskunnan aktivoimiseen ja yhteisöllisyyden rakentamiseen.
Hankkeen tausta-ajatus on Hakarin mielestä siinä, että valta ”palautetaan kansalle”, ”koska julkinen valta on liian etäinen ja byrokraattinen voidakseen vastata ihmisten arkiongelmiin. Parhaiden ideoiden uskotaan tulevan ruohonjuuritasolta ja kun kansalaisille annetaan mahdollisuus ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, he kykenevät tekemään sen tehokkaammin ja tuloksellisemmin kuin hallitus tai julkinen valta kykenisi tekemään”.
Hakari haluaa elvyttää moraalista vastuuta, vastavuoroisuutta ja velvollisuutta omaan apuun, mutta on samalla hukkaamassa pohjoismaisen hyvinvointimallin universaalin ytimen. Voi kysyä, miten tämä toteutuessaan vaikuttaisi julkisiin palveluihin? Jos pohjoismainen hyvinvointimalli markkinoistetaan kohti liberaalia hyvinvointimallia, valta ei suinkaan palaudu kansalle, pikemminkin se siirtyy yksityisten palveluntuottajien osakkeenomistajille. Kansalaisten väliset erot kasvavat ja monille tulee pakko turvautua omaan apuun, kuten Suomessa oli tapana pienviljelijäprojektin kaudella.
Sen sijaan jos Hakarin suoran demokratian ja osallisuuden teemat, paikallistalouden korostaminen sekä kansalaisyhteiskunnan laaja elvyttäminen liitetään universaalin pohjoismaisen hyvinvointimallin kehittämisen yhteyteen, ne voivat tällöin toki olla monella tapaa uudistavia ja hyvinvointimallia parantavia tärkeitä ja oikeansuuntaisia linjauksia.
Jari Heinonen
Kirjoitus perustuu tekijän äskettäin ilmestyneeseen kirjaan ”20-luvun hyvinvointimalli. Sosiaalinen kysymys, liike & politiikka”. Into 2019.
