Miten paljon sosiaalityöntekijät tekevät terapeuttista työtä ja millaisia mahdollisuuksia ja reunaehtoja työhön liittyy?
Elokuun lopussa väitellyt Leena Leinonen toimii yliopisto-opettajana Itä-Suomen yliopistossa Kuopion kampuksella. Käytännön sosiaalityön kokemusta hänellä on sosiaalitoimiston sosiaalityöstä ja somaattisen erikoissairaanhoidon sosiaalityöstä. Sairaalassa työskennellessään Leinonen kohtasi paljon asiakkaita, joilla oli somaattisen sairauden ohella mielenterveyteen ja ihmissuhteisiin liittyviä haasteita.
– Kävin asiakkaideni kanssa analyyttisia keskusteluja, joiden pohjalta kiinnostuin terapeuttisesta työotteesta käytännön sosiaalityössä. Aihetta ei ollut tutkittu aiemmin Suomessa, Leinonen kertoo.
Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa kaksi keskeistä käsitettä: Niklas Luhmannin rajapinta ja Malcolm Paynen refleksiivis-terapeuttinen orientaatio. Paynen teoria puhutteli Leinosta, koska se oli moderneista sosiaalityön klassikoista ainoa, joka käytti terapeuttisuuden käsitettä sosiaalityön kontekstissa.
Terapeuttinen työote auttaa sosiaalityöntekijää vieraskentällä
Väitöskirjaansa varten Leinonen keräsi sekä määrällistä että laadullista aineistoa. Häntä kiinnosti, paljonko terapeutin pätevyyden saaneita sosiaalityöntekijöitä on Suomessa. Rekisteritiedon puuttuessa Leinonen päätti kerätä itse aineistoa psykiatrisen erikoissairaanhoidon sosiaalityöntekijöiltä, joita tutkimukseen osallistui 249. Heistä 77 (31 %) oli suorittanut terapiakoulutuksen.
– Kun aloin kerätä aineistoa, minulla ei ollut tietoa siitä, mitä terapiasuuntauksia sosiaalityön saralta löytyy. Tarvitsin yleisen teoreettisen tulokulman terapeuttisuuteen, jotta en tullut sulkeneeksi mitään pois, hän sanoo.
Kyselylomakkeeseen vastanneiden keskuudesta Leinonen valitsi kahdeksan sosiaalityöntekijää syvähaastatteluihin, jotka muodostavat tutkimuksen laadullisen pohjan. Haastatteluilla hän selvitti, millaisia merkityksiä terapiakoulutuksen saaneet sosiaalityöntekijät antoivat terapeuttiselle työotteelle.
Psykiatrisen erikoissairaanhoidon ympäristö on hoidollinen, ja sosiaalityöntekijä toimii vieraskentällä sairaalaympäristössä. Leinosen yllätti positiivisesti oman tutkimuksensa tuloksissa se tapa, jolla terapeuttinen orientaatio kytki sosiaalityöntekijät erikoissairaanhoidon perustehtävään.
– Terapeuttisen työotteen omaksuminen auttoi sosiaalityöntekijöitä lunastamaan paikkansa hoidollisessa toimintakontekstissa, Leinonen sanoo.
Terapeuttisten käytäntöjen välityksellä moniammatilliseen työskentelyyn oli helpompi sisällyttää sosiaalityön elementtejä. Mekanismi on Leinosen mukaan abstrakti ja jopa paradoksaalinen, mutta suoraan asiakkaan etuun vaikuttava ja siten palautettavissa konkreettisiin työn tuloksiin.
Sosiaalityöntekijä–terapeutti-kaksoispositiossa on pidettävä sosiaalityön perustehtävä ja eetos mukana.
– Kun työntekijä hahmottaa terapeuttisen kohtaamisen merkityksen, asiakas tulee nähdyksi kokonaisvaltaisesti sosiaalisista suhteistaan käsin. Monet terapiatekniikat ovatkin sellaisia, joita voisi yleisemminkin käyttää sosiaalityössä, Leinonen pohtii.
Terapiakoulutuksella oli vaikutusta myös työssä jaksamiseen.
– Terapiakoulutukseen sisältyvä oma terapia suojasi sosiaalityöntekijöitä myötätuntouupumukselta ja auttoi heitä pysymään alalla.
Sosiaalityön yhteiskunnalliset tehtävät eivät saa unohtua
Leinosen mukaan sosiaalisen ja terapeuttisen työn rajapinnalla työskentelyyn kuuluu kuitenkin tiettyjä reunaehtoja. Keskeisin haaste liittyy sosiaalityön tärkeimpiin yhteiskunnallisiin tehtäviin, joista on pidettävä kiinni silloinkin, kun sosiaalityöntekijä on kouluttautunut terapeutiksi. Jos työ sisältää ainoastaan terapeuttisia käytäntöjä, muuttuu se hoitotyöksi. Kollegiaalisen tuen puuttuessa omasta sosiaalityön ammatillisuudesta on tärkeää pitää itse kiinni.
– Terapeuttinen työote ei automaattisesti tarkoita, että mennään psykologisen työn syövereihin. Yhteiskunnallisen muutosagentin tehtävä on tietoisesti pidettävä kirkkaana mielessä, Leinonen sanoo.
Väitöskirja sisältää useita toimenpidesuosituksia, joista Leinonen haluaa sosiaalityön yliopisto-opettajan positiosta käsin nostaa esille erityisesti kaksi koulutukseen kytkeytyvää ehdotusta.
– Sosiaalityön peruskoulutukseen sisään tulisi rakentaa lisää yleisterapeuttisia työskentelyvalmiuksia, kuten voimavara- ja ratkaisukeskeisen työn periaatteita.
Itä-Suomen yliopiston sosiaalityön opiskelijoiden palautteissa toistuu toive vuorovaikutusopintojen vahvistamisesta. Terapeuttisten käytäntöjen opetus tarjoaa tulevaisuuden sosiaalityöntekijöille välineitä omaan työssä jaksamiseen. Se on tärkeää, jotta ammattilaiset pysyvät kentällä.
Toinen toimenpidesuositus liittyy moniammatillisen yhteistyön valmiuksia lisäävään koulutukseen. Eri alojen ammattilaiset toimivat hyvinvoinnin kentillä enenevissä määrin yhdessä, joten heitä olisi Leinosen mukaan hyvä tehdä toisilleen tutuiksi jo opiskeluaikana. Tämä helpottaisi moniammatillista työskentelyä ja madaltaisi ammattiryhmien välisiä raja-aitoja.
Leinonen uskoo, että muutoksia saataisiin aikaan jo pienellä opintosisältöjen uudelleenjäsennyksellä.
– Teemme yhteistyössä Sosnetin kanssa jo nyt yliopistorajoja ylittävää koulutusta. Verkosto antaisi mahdollisuuden myös vuorovaikutustaitojen ja terapeuttisten valmiuksien valtakunnalliseen opetukseen.
Ella Rantanen
Yhteiskuntatieteiden tohtori Leena Leinosen väitöskirja Sosiaalityön ja terapian rajapinnalla. Sosiaalityön terapeuttinen orientaatio ja ammatillinen itseymmärrys psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa tarkastettiin 29.8.2020 Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksella.
