Sata vuotta radikalismia

Pertti Haapalan mukaan ajan myötä ovat toteutuneet kaikki yhteiskunnalliset aloitteet, joita aluksi on vastustettu liian radikaaleina. Kuva: Laura Vesa

Ilman radikaaleja ulostuloja moni epäkohta suomalaisessa yhteiskunnassa olisi jäänyt korjaamatta.

Radikalismi yhdistetään nykyisin usein fundamentalistisiin ääriliikkeisiin. Radikaalia liikehdintää on kuitenkin usein tarvittu panemaan liikkeelle toimia asenteiden ja käytäntöjen muuttamiseksi sekä yhteiskunnallisten ja sosiaalisten uudistusten toteuttamiseksi.

Tampereen yliopiston historian professorin Pertti Haapalan mukaan suomalainen radikalismi on kautta aikojen ollut varsin maltillista. Radikaaleinakin aikoina yhteiskunnallisia uudistuksia on toteutettu valtiovetoisesti poliittisen päätöksenteon kautta ja konsensusta kunnioittaen.

− Jo vuonna 1919 saatiin aikaan merkittävä kompromissi, kun sisällissodan hävinneet saivat kansalaisoikeudet ja sosialidemokraatit nousivat eduskunnan suurimmaksi puolueeksi, Pertti Haapala sanoo.

Tasan sata vuotta sitten radikaali liikehdintä kärjistyi kuitenkin sisällissodaksi. Millaisena suomalainen radikalismi on sen jälkeen jatkunut ja millaisia − erityisesti sosiaalisia ja sosiaalipoliittisia − uudistuksia sillä on saatu aikaan?

Sisällissota keskeytti uudistukset

Haapalan mukaan Suomessa alkoi syntyä yhteiskunnallisia ja poliittisia uudistuksia vaativia liikkeitä sekä porvariston että työväestön keskuudessa jo 1890-luvulla.

Viime vuosisadan alun radikaaleimmat vaatimukset sisältyivät niin sanottuun Forssan ohjelmaan, joka oli vuonna 1903 järjestetyn Suomen Työväenpuolueen, sittemmin Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen puoluekokouksen ohjelma. Siinä vaadittiin muun muassa kahdeksan tunnin työpäivää, vähimmäispalkkaa, yleistä oppivelvollisuutta ja suoraa demokratiaa.

Suomalaisen työväestön ensimmäinen poliittinen voimannäyte oli vuoden 1905 suurlakko, jonka ansiosta maahan saatiin oma kansanedustuslaitos ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Se oli ollut aikanaan jokseenkin mahdoton vaatimus.

Kun Suomi autonomian aikaan oli Venäjän vallan alla, valmisteltiin paljon uutta lainsäädäntöä koskien kansalaisoikeuksia, sosiaaliturvaa, terveydenhuoltoa ja koulutusta. Venäjän vallankumous ja Suomen sisällissodan puhkeaminen 1918 keskeyttivät uudistusten toteuttamisen. Niihin palattiin vasta sodan päätyttyä vuonna 1919.

Sisällissodassa punaisten vaatimukset koskivat muun muassa työväensuojelulakeja, eläkkeitä ja työttömyyskorvauksia.

− Kaikkein radikaalein vaatimus oli kuitenkin tasa-arvoisen yhteiskunnan ja yleisten kansalaisoikeuksien vaatimukset. Ne olivat vanhan yhteiskunnan ja yläluokan käsitysten vastaisia, sillä ihmisiä pidettiin luontaisesti eriarvoisina, Haapala toteaa.

Radikaali opiskelijaliike uudistajana

Sisällissodan päätyttyä alettiin kiireesti toteuttaa jo valmisteltuja reformeja ja lakiesityksiä: kunnallinen demokratia toteutettiin ja muun muassa sosiaali- ja koulutoimea laajennettiin. 1920-luvun alussa toteutettiin progressiivinen tulovero ja maareformi. Lastensuojelu alkoi järjestää sotaorpojen huoltoa lastenkodeissa. Yleinen oppivelvollisuus toteutui vuonna 1921.

Haapalan mukaan 1920-luvulla saatiin aikaan tärkeimmät reformit, koska myös sivistyneistö oli luomassa modernia sosiaalipolitiikkaa.

− 1900-luvun merkittävin sosiaalipoliitikko Heikki Waris kirjoitti, että Suomesta tuli ”talonpoikien ja työläisten tasavalta” viitaten Neuvosto-Venäjän tavoittelemaan valtioon, sanoo Haapala.

Kun tultiin 1950-luvulle, innokas yhteiskuntasuunnittelu koski myös sosiaaliturvajärjestelmiä, ja voimakas uudistuskausi alkoi 1960-luvulla.

Yleiseurooppalainen opiskelijaradikaalien liikehdintä 1960-luvun lopulla levisi myös Suomeen ja muutti paljon ilmapiiriä. Se rikkoi sodan käyneen sukupolven ”porvarillisen kulttuurihegemonian”. Yhteiskunnan muutos oli nopea Suomen rakentaessa hyvinvointivaltiota.

− Radikaali opiskelijaliike haastoi puheen isänmaasta ja vaati uudentyyppistä moniarvoisuutta. Se oli yhden sukupolven vapautumisliike, joka varmasti edisti tasa-arvoa.

Suomeen alkoi syntyä radikaaleja liikkeitä, jotka vaativat sosiaalisia ja yhteiskunnallisia uudistuksia. Yksi merkittävimmistä oli 1967 perustettu Marraskuun liike, joka vaati yhteiskunnan leimaamiin poikkeaviin ihmisryhmiin kohdistuvan kontrollipolitiikan lopettamista.

Sosiaalisen tasoittamisen politiikka eteni merkittävästi 1970-luvulla. Kun vasemmiston asema vahvistui, vaadittiin lyhyempää työpäivää, parempia eläkkeitä sekä korkeampia veroja porvareille.

Ville Komsi ja Kalle Könkkölä 1983

Kalle Könkkölä pääsi ensimmäisenä vammaisena edustajana Vihreän liiton listoilta eduskuntaan vuonna 1983, ja Kynnys ry vahvistui etujärjestönä. Ville Komsi oli Koijärvi-aktiiveja. Kuva: Pentti Nissinen / Lehtikuva

Radikaali kansalaispalkkaesitys

Haapala muistuttaa, että edes radikaaleimpaan aikaan Suomen äärivasemmisto ei noussut liput liehuen barrikadeille, vaan silloinkin meillä pyrittiin uudistuksia saamaan aikaan parlamentaarisin keinoin.

Haapala sanoo, että 1980-luku oli historian kulta-aikaa, koska silloin kaikkien ihmisryhmien elämä koheni. Tuloerot olivat pienimmillään, sosiaalietuudet paranivat, ja myös hyvätuloiset alkoivat saada etuuksia.

Harri Holkerin hallitus oli hyvin hyvinvointivaltiomyönteinen, sanoo Haapala.

Vihreä liike alkoi vuonna 1979 syntyneen, Koijärven lintujärveä puolustaneen kansanliikkeen myötä. Liike alkoi koota helmoihinsa ympäristöaktivisteja, feministejä, vammaisjärjestöjä, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sekä erilaisia yhden asian liikkeitä ja niin sanottuja vaihtoehtokulttuureja. Liike sai vuonna 1983 eduskuntaan kaksi edustajaa, vammaisaktivistin Kalle Könkkölän ja ympäristöaktivistin Ville Komsin.

Pian perustamisensa jälkeen Vihreät alkoivat ajaa perustuloa, tuolloin kansalaispalkan nimellä. Aika ei kuitenkaan vielä ollut kypsä näin radikaalin ehdotuksen toteuttamiseksi. Tammikuussa 2017 Suomessa aloitettiin kansainvälistäkin huomiota herättänyt kaksivuotinen perustulokokeilu, johon osallistuu 2 000 satunnaisotannalla valittua henkilöä.

− Oikeastaan kaikkea, mitä on radikaaleina ajatuksina vastustettu, on ajan myötä toteutunut, Pertti Haapala tuumii.

<br><!– [et_pb_line_break_holder] –><hr/>

Marraskuun liikkeen perilliset

Olli Stålström toimitti yhdessä Kai Sieversin kanssa vuonna 1984 ensimmäisen suomalaisen homoseksuaalisuutta käsittelevän tietokirjan Rakkauden monet kasvot. Kuva: Jyrki Komulainen

Olli Stålström toimitti yhdessä Kai Sieversin kanssa vuonna 1984 ensimmäisen suomalaisen homoseksuaalisuutta käsittelevän tietokirjan Rakkauden monet kasvot. Kuva: Jyrki Komulainen.

Vammaiset ja seksuaalivähemmistöt olivat vielä 1960-luvun lopussa yhteiskunnan kontrollipolitiikan uhreja.

Vuonna 1967 perustettu Marraskuun liike vastusti muun muassa niin sanottujen poikkeavien ihmisryhmien kansalaisoikeuksien polkemista ja sosiaalihuollon päätöksellä tehtyjä vapaudenriistoja.

Yhteiskunta leimasi poikkeaviksi kaikki norminvastaisesti käyttäytyvät ihmisryhmät kuten esimerkiksi vangit, alkoholistit, koulupinnarit, vammaiset ja homot. Näitä ihmisiä ”hoidettiin” passittamalla heidät vankilaan, määräämällä heidät sosiaalihuollon valvontaan tai lääketieteelliseen hoitoon. Marraskuun liike vastusti pakkoon perustuvia hoitokäytäntöjä ja kyseenalaisti yhteiskunnan määrittelemän normaaliuden käsitteen.

Marraskuulaiset vierailivat vankiloissa ja mielisairaaloissa ja esiintyivät paljon julkisuudessa. Mielenosoituksilla, tempauksilla ja julkilausumilla kiinnitettiin huomio epäkohtiin.

Liike vaati pakkoon perustuvan laitoshoidon sijaan avohoitoa ja ehkäiseviä toimenpiteitä sekä omia etujärjestöjä eri vähemmistöryhmille. Vaadittiin myös homouden dekriminalisointia ja kontrollipolitiikan kohteille täydet ihmisoikeudet.

Oikeus päättää omista asioista

Kun Kalle Könkkölä aloitti opinnot Helsingin yliopistossa 1960–70-luvun vaihteessa, lähes kaikki yli 16-vuotiaat vammaiset olivat laitoksissa ja eläkkeellä. Vammaisilla ei ollut juuri mitään vaikutusmahdollisuuksia.

− Meillä ei ollut vammaispalveluja, ei kuljetuspalveluja, eikä henkilökohtaista apua, Könkkölä lisää.

Kiihkeän opiskelijaliikehdinnän innoittamina vammaiset opiskelijat perustivat vuonna 1973 oman yhdistyksen, Kynnys ry:n. Yhdistys alkoi ensimmäisenä ajaa vammaisille esteetöntä liikkumismahdollisuutta yliopistolla. Monen väännön jälkeen Unioninkadun puolelle saatiin automaattiovi. Lisäksi saatiin oma lepohuone, jossa saattoi suorittaa tentit rauhassa ja oli riittävästi tilaa lukea pistekirjoituksella.

− Kun vaatimuksiimme alettiin suhtautua suopeammin, saimme myös oman opinto-ohjaajan.

Pian Kynnys ry:ssä huomattiin, että vammautuneet opiskelijat olivat etuoikeutettu ryhmä muihin vammaisiin nähden. Niinpä yhdistys laajeni valtakunnalliseksi vammaisten etujärjestöksi. Tähän saatiin pontta myös Marraskuun liikkeen vaatimuksista. Könkkölän mukaan Marraskuun liike ei kuitenkaan huomioinut, että ”kohteet” voisivat toimia etujärjestöissään itse.

− Mutta me vaadimme, että vammaisjärjestöjen pitää olla vammaisten omissa käsissä.

Yhdistyksen periaateohjelmaan omaksuttiin amerikkalaisen vammaisjärjestön periaatteita, joista ensimmäinen on, että vammaisilla on oltava oikeus päättää itseään koskevista asioista. Toinen periaate on, että järjestön jäsenet edustavat käyttäjää, eivätkä tuota palveluja. Ja kolmas, että yhdistys vastustaa hyväntekeväisyyttä, koska se ei tue solidaarisuutta ja tasa-arvoa.

Kun Könkkölä pääsi ensimmäisenä vammaisena edustajana Vihreän liiton listoilta eduskuntaan vuonna 1983, Kynnys ry vahvistui etujärjestönä ja asiantuntijaelimenä. Alettiin vaatia oikeutta osallistua vammaisia koskevaan päätöksentekoon sekä esteettömään liikkumiseen erityisesti julkisissa rakennuksissa ja joukkoliikennevälineissä.

Merkittävimmät uudistukset olivat vuonna 1987 hyväksytty vammaispalvelulaki ja vuonna 2009 hyväksytty vammaispalvelulain muutos, jossa henkilökohtaisesta avusta tuli subjektiivinen oikeus.

Setan mielenosoitus 1974

Seta osoitti mieltään vuonna 1974 Helsingin Vanhan kirkon puistossa seksuaalisten vähemmistöjen puolesta. Kuva: Esa Pyysalo / Lehtikuva

Vapaustaisteluja

Marraskuun liikkeen kukoistuksen aikaan 1960-luvun lopussa Olli Stålström oli 25-vuotias opiskelija Helsingin teknillisessä korkeakoulussa. Hän kävi neljä kertaa viikossa psykoanalyysissa parantuakseen homoudesta.

− Uskoin oikeasti, että voin parantua, mutta sen psykiatrinen painostus vahingoitti minua, Stålström kertoo.

Stålström päätti kerralla muuttaa taktiikkaa. Hän lähti opiskelemaan Englantiin, jossa homojen vapautusliike Gay Liberation Movement oli voimistunut näkyväksi toimijaksi.

− Siellä tulin rymisten kaapista ulos ja toin Suomeen sekä gay liberation ‑liikkeen että uuden polven feministisiä aatteita.

Palattuaan Suomeen kesäkuussa 1974 Stålström sai nähdä homojen vapautusliikkeen rantautuneen tännekin ja kokea vapautuneemman ilmapiirin. Homoseksuaalisten tekojen kriminalisointi oli poistettu rikoslaista jo muutama vuosi aiemmin, ja kuukautta ennen Stålströmin paluuta oli perustettu Seta ry, jonka ensimmäiseen hallitukseen Stålström valittiin.

Dekriminalisoinnista ja vapaammasta ilmapiiristä huolimatta asenteet homoseksuaalisuutta kohtaan muuttuivat hyvin hitaasti.

− Sensaatiolehdistö käytti hyväkseen ihmisten ennakkoluuloja ja vainosi meitä. Alkuvuosina ei ollut mitään tahoa, josta olisimme voineet saada oikeutta. Sitten aloimme onneksi saada tukea Suomen Mielenterveysseuralta ja uuden polven sosiaali- ja terveysministereiltä.

Dekriminalisoinnin yhteydessä oli säädetty niin sanottu kehotuskieltopykälä, joka kielsi julkisuudessa homoseksuaalisuudesta keskustelun tai kirjoittamisen. Kehotuskieltopykälää ajoi voimakkaasti erityisesti eräs Kristillisen liiton kansanedustaja, joka oli myös pappi ja psykiatri. Hän perusteli kehotuskieltovaatimusta muun muassa sillä, että homous on tarttuva tauti, johon voidaan vietellä nuoria miehiä.

Kehotuskieltopykälän vuoksi homoseksuaalisuudesta oli erittäin vaikeaa saada moneen vuoteen julkisuuteen mitään asiallista tietoa. Tämä laki kumottiin vuonna 1999.

Heti ensimmäisen toimintavuotensa aikana Seta alkoi vaatia homoseksuaalisuuden poistamista virallisesta tautiluokituksesta. Sairausleima saatiin poistettua vuonna 1981. Stålström väitteli sairausleiman historiasta ja kumoamisesta vuonna 1997 Kuopion yliopistossa.

Olli Stålströmin mielestä 1960−70-lukujen vaihde oli Marraskuun liikkeen luotsaamana tärkeä homoille ja lesboille, sillä liikkeen ihmisoikeusvaatimukset muiden, niin sanottujen yhden asian liikkeiden rinnalla antoivat heille rohkeutta tulla joukoittain ulos kaapista.

− Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen toiminta aktivoitui ja alettiin saada paljon asiallista tietoa, joka perustui tieteelliseen tutkimukseen eikä kristillisiin ennakkoluuloihin.

<br><!– [et_pb_line_break_holder] –><hr/>

Vespa ja Kohteiden kapina

Vespa ilmoitteli toiminnastaan eri puolille Tamperetta levitetyillä pylväsilmoituksilla, jotka 1980-luvun alussa korvasivat somen. Kuva: Laura Vesa

Vespa ilmoitteli toiminnastaan eri puolille Tamperetta levitetyillä pylväsilmoituksilla, jotka 1980-luvun alussa korvasivat somen. Kuva: Laura Vesa

Vaihtoehtoisen sosiaalipolitiikan liike vaati asiakasnäkökulmaa sosiaalityöhön.

Tampereen yliopiston sosiaalityön professori Kirsi Juhila oli 22-vuotias sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön opiskelija vuonna 1983, kun joukko Tampereen yliopiston opettajia ja opiskelijoita kokoontui pohtimaan sosiaalityön ja sosiaalihuollon organisaatioiden epäkohtia. Heidän mielestään sosiaalityössä ei nähty ihmisten arkea kokonaisuutena, vaan heidät sijoitettiin leimaaviin ongelmakategorioihin. Asiakkaat eivät liioin kokeneet, että he olisivat tulleet aina kuulluiksi tai taloudellisesti autetuiksi.

− Me halusimme korostaa tarvetta saada palvelujärjestelmässä esiin enemmän asiakkaan omasta tiedosta nousevaa näkökulmaa, kertoo Kirsi Juhila.

Tamperelaisia järjestöjä, sosiaalialan työntekijöitä, opettajia ja opiskelijoita sekä toimeentulotukiasiakkaita kutsuttiin yhteiseen kokoukseen miettimään käytännön toimia ongelmien poistamiseksi. Syntyi vaihtoehtoisen sosiaalipolitiikan liike eli Vespa.

Vespa perusti työryhmiä käsittelemään muun muassa psykiatriseen hoitoon, asumiseen, vammaisten ja vanhusten asemaan sekä toimeentulotukeen liittyviä epäkohtia. Työryhmät toimivat keskustelufoorumeina, mutta ne antoivat myös lausuntoja virallisille tahoille ja tekivät Tampereen kaupungille esityksiä sosiaali-palveluiden kehittämiseksi. Lisäksi vespalaiset osallistuivat Helsingin Vaihtoehtoinen sosiaalipolitiikka ‑ryhmän julkaiseman lehden Kohteiden kapina toimittamiseen.

Tampereen kaupungilta saatiin tilat vanhasta puutalosta, jossa aloitettiin kaikille avoin tuki- ja rohkaisuasema.

− Ajattelimme, että se olisi keskus, jossa sosiaalityön opiskelijat voisivat antaa neuvoja ja apua ihmisille, jotka eivät tulleet virallisissa palveluissa autetuiksi, mutta emme me oikeasti olisi kyenneet vaativaan palveluohjaukseen, Juhila pohtii.

Talossa alkoi kokoontua opiskelijoita, opettajia, sosiaalitoimen asiakkaita ja erilaisten asiakasjärjestöjen aktiiveja. Aluksi mukana oli myös sosiaalityöntekijöitä, mutta he jäivät pian pois heihin kohdistuneen kovan kritiikin vuoksi.

Kirsi Juhila teki opintoihinsa kuuluneen harjoittelun Vespassa. Joskus vespalaisia kutsuttiin sosiaalityöntekijöiden paikallisyhdistyksiin ja erilaisiin seminaareihin esittelemään toimintaansa. Kuulijat olivat Juhilan mukaan hyvin vastaanottavaisia ja pitivät joitakin ajatuksia raikkaina, mutta vastasivat kritiikkiin, että asiakkaiden näkökulma huomioidaan aina mahdollisuuksien mukaan.

− Kyllä sosiaalityön eetoksen kuului silloinkin asiakaslähtöisyys, mutta silti sitä on hyvä ravistella silloin tällöin.

Asemalla pidettiin kokouksia, opintopiirejä, seminaareja ja järjestettiinpä puhelinpäivystystäkin parin vuoden ajan. Vespan aktiivinen toiminta jatkui vuoteen 1987 asti.

Vespa toimi useiden sosiaalipolitiikkaa koskevien keskusteluiden aloittajana. Sen painokkain vaatimus oli, että heikoimmassa asemassa olevien ihmisten arki ja asiakkaiden oma asiantuntijuus on otettava sosiaalipolitiikan kehittämisperusteeksi.

− Voisiko ajatella niin, että Marraskuun liike, Kohteiden kapina, Vespa ja muut vaihtoehtoiset ja radikaalitkin liikkeet ovat olleet osa nykyiseen sosiaalihuoltolakiin johtavaa prosessia, jossa asiakkaan osallisuus on integroitu meidän järjestelmäämme ja jossa kumppanuus samoin kuin rakenteellinen näkökulma sosiaalityössä ovat ihan keskeisiä, Kirsi Juhila miettii.


Vuonna 2013 Tampereella asiakkaat ja aikuissosiaalityön työntekijät kokoontuivat asiakasraateihin puimaan palveluita. Sosiaalityön asiakasraadin kokouksessa Samuli Pietilä ja Timo Malinen. Kuva: Laura Vesa

<br><!– [et_pb_line_break_holder] –><hr/>

Työsuojelun työn sankari

Vasemmistoliiton Marjatta Stenius-Kaukonen eduskunnan täysistunnossa. Kuva: Tor Wennström / Lehtikuva

Vuonna 1972 perustettiin työsuojelupiirit, ja niihin palkattiin puutteisiin tarttuvia työsuojelutarkastajia. Marjatta Stenius-Kaukonen työskenteli Hämeen työsuojelupiirissä. Myöhemmin hän toimi pitkään kansanedustajana. Kuva: Tor Wennström / Lehtikuva

Ensimmäinen työturvallisuutta koskeva laki säädettiin jo 1930, mutta perusteellisen uudistuksen työsuojelu koki vasta 1970-luvulla.

Työsuojelu oli 1960-luvun lopussa hyvin puutteellista. Marjatta Stenius (nykyisin Stenius-Kaukonen) pani sen merkille ollessaan tekstiili-insinööriopiskelijana harjoittelussa Tampellan Pellavatehtaalla. Tehdassali oli täynnä melua, pölyä ja suojaamattomina lonksuttavia vaarallisia koneita.

Virkkeen tehtaalla Orimattilassa naiset ompelivat koko päivän samaa vaihetta. Suuri osa ompelijoista kärsi olka‑, kyynärpää- ja rannevaurioista sekä kulumista.

− Tehtaan johto väitti, että naiset kutovat sukkia kotona, ja vauriot johtuvat siitä, Stenius-Kaukonen kertoo.

Marjatta Stenius päätti tehdä lisensiaattityönsä tekstiili- ja vaatetusteollisuuden työsuojelusta. Hän liittyi 1970 perustettuun Terveysrintamaan, joka ajoi uudistuksia terveydenhuollon, työsuojelun ja sosiaaliturvan aloilla.

Vuonna 1972 perustettiin 11 työsuojelupiiriä, joihin palkattiin suuri määrä työsuojelutarkastajia ammattientarkastajien tilalle. 25-vuotiaasta Marjatta Steniuksesta tuli vanhempi insinööri Hämeen työsuojelupiiriin

Finlaysonin tehtaalla Stenius teki tarkastusta kaksi viikkoa. Hän laati tarkastuksesta 200-kohtaisen pöytäkirjan korjaussuosituksineen.

− Työntekijät olivat tietenkin kauhean tyytyväisiä, mutta työnantaja ei.

Tiedonantajayhdistys julkaisi vuonna 1974 kirjasen Työsuojelu ja luokkataistelu oppaaksi työsuojelutehtävissä työskenteleville tovereille. Kuva: laura Vesa

Tiedonantajayhdistys julkaisi vuonna 1974 kirjasen Työsuojelu ja luokkataistelu oppaaksi työsuojelutehtävissä työskenteleville tovereille. Kuva: laura Vesa

Eräässä kenkätehtaassa Stenius kyseli työntekijöiltä, millaisia puutteita he kokevat työolosuhteissaan. Pois lähtiessään hän kuuli, kuinka työntekijät ihmettelivät työsuojeluvalvojaa, joka kyseli työolosuhteista heiltä, eikä työnantajalta.

− Vanhat ammattientarkastajat olivat vain kävelleet nopeasti tehdassalien läpi ja menneet sitten lounaalle työnantajan kanssa.

Luhdan tehtaassa Lahdessa lämpötila nousi kesäisin 30−40 asteeseen. Uusiin lämpönormeihin ja työsuojelulakiin vedoten Stenius kirjasi pöytäkirjaan suositukset lämpötaukojen pitämiseksi, mutta työnantaja ei suostunut tähän. Työsuojelupiiri uhkasi työnantajaa sakolla, ellei asiaa korjata. Työnantajapuoli vei asian lääninoikeuteen.

− Meidän päätöksemme piti korkeinta hallinto-oikeutta myöten.

Tuo päätös on pohjana nykyisille työsuojelumääräyksille taukojen pitämisestä, jos työympäristön lämpötila ylittää tietyn rajan.

− Se oli olennainen ja merkittävä voitto koko työsuojelun näkökulmasta, Marjatta Stenius-Kaukonen huomauttaa.

<br><!– [et_pb_line_break_holder] –><hr/>

Henkilökohtainen on poliittista

Perhevapaat ovat jälleen ajankohtainen asia, kun muutosta perhevapaamalliin on yritetty kolmen ministerin, perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon, sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Mattilan ja opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen johdolla. Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

Perhevapaat ovat jälleen ajankohtainen asia, kun muutosta perhevapaamalliin on yritetty kolmen ministerin, perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikon, sosiaali- ja terveysministeri Pirkko Mattilan ja opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen johdolla. Kuva: Heikki Saukkomaa / Lehtikuva

”Me olemme puolet maailmaa ja nöyryys jäädä saa, me aiomme paikkamme valloittaa ja paljon uudistaa…”

Toisen aallon feminismi rantautui Suomeen 1970-luvun alussa, ja 1980-luvulla maahan oli syntynyt useita eri feministisiä suuntauksia edustavia ryhmiä. Yksi niistä oli sosialistiset feministit, jotka erkanivat työväenliikkeestä ja radikalisoituivat omaan suuntaansa.

− Kritisoimme työväenliikkeen maskuliinista toimintakulttuuria, jossa naisille jätettiin vain kahvinkeitto, kertoo yliopistolehtori Iiris Ruoho Tampereen yliopistosta.

Ruohon mukaan sosialistiset feministit halusivat nostaa naiskysymyksen rinnalle luokkakysymyksen. Haluttiin osoittaa, että sosiaalinen epätasa-arvo kohdistuu useimmiten naisiin ja liittyy heidän sorrettuun asemaansa niin henkilökohtaisessa elämässä kuin yhteiskunnassa yleensä. Henkilökohtaisesta tuli poliittista.

Ruoho koki tämän omassa elämässään konkreettisesti, kun hän vuonna 1988 alkoi perustaa miehensä kanssa perhettä. Nuori pari päätti, että lapsen synnyttyä isä jää vanhempainvapaalle, koska maa oli juuri saanut tähän oikeuttavan lainkin. Mutta se ei käynytkään niin helposti.

Kun mies haki vanhempainvapaata, hänen julkisella sektorilla toimiva työnantajansa kieltäytyi antamasta sitä hämmästellen, että miksi ihmeessä vaimo ei jää kotiin hoitamaan lastaan.

− Olimme hyvin yllättyneitä päätöksestä, sillä olihan isän oikeus vanhempainvapaaseen kirjattu jo lakiinkin.

Iiris Ruoho kääntyi miehensä kanssa silloisen tasa-arvovaltuutetun Paavo Nikulan puoleen, jolta saatiin puoltava lausunto asiaan. Työnantaja ei kuitenkaan muuttanut kantaansa tasa-arvovaltuutetun suosituksesta. Asia olisi pitänyt viedä oikeuteen, mutta vastasyntyneen vanhemmat eivät jaksaneet enää jatkaa sitä ruljanssia. Ruohon puoliso piti vanhempainvapaansa oman lomansa aikana.

− Tällaisia törmäyksiä henkilökohtaisessa elämässä tuli tuohon aikaan aika paljon, Ruoho muistelee.

Naisen asema on Ruohon mielestä parantunut 30 vuodessa paljon muun muassa sen ansiosta, että miehen asema perheessä on vahvistunut. Nykyinen isien sukupolvi on kasvanut suhtautumaan eri tavalla perhevelvoitteisiinsa.

Iiris Ruoho toimii edelleen 1980-luvulla perustetussa feministisessä Raivottaret-ohjelmaryhmässä. Lauluissaan ryhmä kritisoi yhteiskuntaa, jossa kaikki keskeiset toiminnot rakentuvat kahden tiettyihin rooleihin kahlitun sukupuolen varaan. Ingressin lainaus on Raivotarten ohjelmistosta.

Iita Kettunen

Kirjoittaja on saanut artikkelien kirjoittamiseen apurahan Alfred Kordelinin säätiöltä.

Juttusarjan II-osa on luettavissa täällä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *