Uusjuurettoman nuoren on vaikea löytää tukea elämän kriiseissä. Normaaleissa elämän kriiseissä, joista ihmiset tavallisesti selviävät ystävien, perheen ja muiden tukiverkkojen avulla, juureton tarvitsee usein ammatillista keskusteluapua.
Kun vanhemmat eroavat, eikä toisella vanhemmalla ole varaa jäädä perheen omistus- tai vuokra-asuntoon, sosiaalitoimi edellyttää, että perhe muuttaa edullisempaan asuntoon yleensä kolmen kuukauden sisällä. Usein se voi tarkoittaa muuttoa toiselle puolelle kaupunkia. Lapselle ja nuorelle itsenäinen liikkuminen paikasta toiseen on hankalaa. Esimerkiksi viiden kilometrin muutto mullistaa lapsen elämänpiirin täysin. Lapsi menettää kaverit, tutut opettajat tai hoitajat ja muut verkostonsa. Lapselle uusien kaverisuhteiden ja verkostojen rakentaminen on vähintäänkin yhtä vaikeaa kuin aikuisellekin. Samanlainen tilanne on kun perheet muuttavat työn perässä paikkakunnalta toiselle.
Lasten ja nuorten hyvinvointi ‑tutkimuksessa (2012) seurattiin kaikkien Suomessa vuonna 1987 syntyneiden kasvua 25-vuotiaiksi saakka. Aineistossa erottuu selvästi usein muuttaneiden ryhmä. Henkilöistä, jotka olivat muuttaneet maksimissan viisi kertaa, toimeentulotukea on saanut 17 prosenttia. Rymässä, jotka ovat muuttaneet 6–10 kertaa, toimeentulotukea on saanut 36 prosenttia. Heistä, joiden kotiosoite vaihtui yli kymmenen kertaa, toimeentulotukea oli myönnetty yli 63 prosentille.
Tutkimuksen mukaan paljon muuttaneet nuoret aikuiset kokevat juurettomuutta. Koulupudokkaita on eniten siinä ryhmässä nuoria, jotka ovat joutuneet muuttamaan eniten. Heistä, jotka ovat muuttaneet yli kymmenen kertaa, pelkän peruskoulun on suorittanut kolmannes. Juurettomuudella on yhteys mielenterveysongelmiin ja tuomioistuimien langettamiin tuomioihin.
Kokemus juurettomuudesta voi syntyä nuorelle uudelle paikkakunnalle muutettaessa, vaikka hänellä olisi aikaisemmin ollut kokemusta yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta. Nuoria aikuisia kuormittavat usein erilaiset elämäntilannekriisit, joka syntyvät esimerkiksi muutostilanteissa, jotka liittyvät ihmissuhteisiin, opiskeluun, työhön tai asuinpaikkaan. Heidän aiemmat kokemuksensa ja ongelmanratkaisukeinonsa eivät välttämättä riitä uuden tilanteen psyykkiseen hallitsemiseen ja ymmärtämiseen.
Erityisesti juurettomat nuoret, joilla ei ole läheisiä ja luotettavia ystäviä, eikä muitakaan tukiverkkoja, jäävät yksin. Jos nuori ei saa tällaisessa kriisissä tukea, on vaarana, että hänen toimintakykynsä laskee ja pahimmassa tapauksessa se saattaa johtaa sairastumiseen ja syrjäytymiseen
Jonin tarina
25-vuotias Joni joutui muuttamaan lapsena toiseen kaupunginosaan vanhempien erottua sekä myöhemmin eri kaupunkeihin äidin työn ja uuden parisuhteen vuoksi.
− Mutsi ja faija erosivat, kun mä olin 8‑vuotias ja tokalla luokalla. Me asuttiin Töölössä vakuutusyhtiön kämpässä, mutta mutsilla ei ollut varaa maksaa niin suurta vuokraa yksin. Me muutettiin mutsin ja pikkubroidin kanssa Kontulaan. Mun kaikki kaverit jäivät Töölöön. Mutsi kertoi, että olin ollut koulussa jo yli puoli vuotta, kun olin kertonut äidille iloisena, että yksi kiva poika on tullut jo juttelemaan. Mä seisoskelin pihassa yksin, kun muut pelasivat ja leikki. Ei mua varsinaisesti kiusattu, mutta kukaan ei puhunut mulle mitään.
− Kun mä olin kymmenen, me muutettiin Ouluun, koska mutsi oli tavannut yhden Antin sieltä. Mä en tykännyt yhtään asua Oulussa enkä myöskään pitänyt siitä Antista. Koulussa mun puhetyylille naurettiin ja mua kiusattiin muutenkin. Olin aika pienikokoinen, joten en uskaltanut laittaa vastaankaan. Mutsi ja Antti erosivat, kun mä olin 11-vuotias. Antti oli väkivaltainen ja mutsi sai siitä tarpeekseen. Me asuttiin vielä puoli vuotta Oulussa toisella puolella kaupunkia ja muutettiin sitten Jyväskylään.
− Sielläkin mä olin koko ajan jotenkin ulkopuolinen, oli vaikea päästä porukoihin. Mä olin kolmetoista, kun me muutettiin Tampereelle, josta mutsi sai töitä. Mulla lähti koulu menemään Tampereella tosi huonosti. Lintsasin aika paljon. Ajauduin vääränlaisiin porukoihin ja rupesin juomaan kaljaa ja joskus otettiin vähän nappejakin kaljan kanssa. Yritin esittää kovaa kundia ja hain suosiota ja kavereita sitä kautta.
− Jouduin tuplaamaan kahdeksannen luokan. Päästötodistus on täynnä viitosia. Sillä todistuksella en päässyt mihinkään opiskelemaan. Mutsi oli siinä puoli vuotta työttömänä ja sitten se sai töitä Stadista. Mä jouduin muuttamaan mukana. Mutsi tietysti toivoi, että olisin päässyt samalla eroon vääränlaisista porukoista ja viinasta. Me muutettiin Malminkartanoon.
− Ensiksi oli aika yksinäistä taas, mutta sitten tutustuin muutamiin tyyppeihin meidän naapuritalosta. Aloin käyttää huumeita. Nukuin päivät ja yöt menin kavereiden kanssa bilettäessä. Mutsi ei saanut muhun mitään otetta. Tehtiin kavereiden kanssa pientä keikkaa öisin: varastettiin fillareita ja murtauduttiin kellarikomeroihin. Rahoilla ostettiin kamaa. Siihen aikaan mä olin välillä tosi masentunut ja ahdistunut.
Emilian tarina
27-vuotias Emilia kertoo, että hänen elämältään romahti pohja kun hänelle tuli ero vuosia kestäneen parisuhteen jälkeen.
− Pari kuukautta pystyin pakoilemaan sitä, en siis käsitellyt eroa kunnolla. Kunnes yhtenä päivänä se iski kuin musta aukko kummittelemaan mun yksinäiseen kämppään. Muistan sen hetken, kun tajusin, että mulla ei ole ketään, olen tyhjän päällä. Onhan mullakin ystäviä, jotka oon tuntenut lapsuudesta asti. Mutta ne kaikki asui eri paikkakunnilla.
− Viikkokausia olin jumissa siellä omassa kämpässäni. Kun aamulla silmät avatessa on sellainen olo, että miksi heräisin, kun ainoa asia, minkä tunnen, on tämä musta kuilu mun sydämessä, niin miten siinä pääsee vaikkapa kouluun. Kotiin jäämistä helpotti se, että koulua ei tosiaan tuntunut kiinnostavan. Ei siellä kukaan kysellyt, että missä olit. Opettajat eivät vaatineet poissaolojen selvittelyä, eikä opinto-ohjaaja tai kuraattori soitellut perään ja kysellyt, että onko joku hätänä.
−Yksinäisyys tai juurettomuudeksi sitä kai voisi hyvin kutsua, oli jäytänyt koko ammattikorkeakouluopintojen ajan. Siis pari vuotta ennen tuota kohtalokasta eroa. Olin siihen mennessä tottunut tosi tiiviiseen yhteisöllisyyteen ja tiiviisiin porukoihin. Lukiosta ja ammattikoulusta olin kummastakin löytänyt sen oman paikkani ja kouluun meneminen oli motivoivaa jo ihan sen takia, että pääsi näkemään kaikkia kavereita. Ammattikorkeassa mitään tällaista ei oikein syntynyt.
Tanja Moring-Itkonen
Jussi Heino
Marko Hento
Anna Liisa Karjalainen
Taisto Leivo
Mikko Pihlgren
Kirjoittajat ovat Diakonia-ammattikorkeakoulun 6. lukukauden sosionomi (AMK) ‑opiskelijoita, jotka suorittavat myös diakoniatyön tutkinnon. Opettajana on ollut Anna Liisa Karjalainen.
Haastateltavien nimet ja paikkakunnat on muutettu.
Lähteet
Paananen, Reija; Ristikari, Tiina; Merikukka, Marko; Rämö, Antti & Gissler, Mika 2012. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportti 2012 52/2012 Lasten ja nuorten hyvinvointi Kansallinen syntymäkohortti 1987 ‑tutkimusaineiston valossa. Viitattu 10.3.2017. http://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/102984/THL_RAPO52_2012_web.pdf?sequence=1
