Kari Matela on Talentian alueasiamies, joka harrastaa salibandya ja lukee vanhoja uutisia. Kuva: Jukka-Pekka Moilanen
Löysin jälleen itseni tilastosta. Tällä kertaa tilastollinen tutkimus julisti alaikäisenä tapahtuvien muuttojen, siis asuinpaikan vaihtamisten, ennakoivan muun muassa heikompaa koulumenestystä, taloudellisia vaikeuksia, rikollisuutta ja mielenterveyspalvelujen runsasta käyttöä. Riskirajana pidettiin viittä muuttoa, ja kymmenen muuton jälkeen peli näytti tilastollisten kytkentöjen perusteella menetetyltä.
Laskeskelin muuttaneeni nuoruudessani reilut 20 kertaa, yhteensä kuudelletoista paikkakunnalle. Tämäkin luku rajoittuu aikaan, jolta minulla on muistikuvia. Sen pitäisi riittää selitykseksi mille tahansa vialle, puutteelle ja poikkeavuudelle, mutta kukaan ei ole muuttotahtiani edes kysellyt.
Jos oletetaan, että olen ennusteestani huolimatta onnistunut väistämään pahimmat syrjäytymiskierteet, joudutaan pohtimaan selviytymisen osatekijöitä. Luontainen lahjakkuus se ei ainakaan ole, koska ammatinvalintatoimisto sai aikanaan älykkyysosamääräkseni 78 eikä oikein keksinyt moiselle henkiselle pohjalle soveltuvaa ammattialaa.
Tiukasta viranomaisvalvonnasta ja terveysterrorismista moititussa maassa voi siis elää kaikessa rauhassa tällaisenkin riskikasauman kanssa.
Testitulokseni ei onneksi kantautunut ylioppilastutkintolautakunnan korviin, ja tie vei akateemisiin opintoihin. Kehityspotentiaalini rippeitä suojelivat todennäköisesti vapaa kotikasvatus ja perinteinen, vanhentuneisiin opinkappaleisiin perustunut kansanopetus. Eli opettajakeskeinen käytäntö, josta ollaan tänä liikkuvaisena aikana siirtymässä kohti itseohjautuvaa opiskelua ja omaehtoista surffailua tiedon virtuaalivaltamerissä. Aika- ja paikkasidonnaisuudesta päästään digitalisaation ansiosta eroon, mutta niin piti käydä muuttoliikkeellekin.
Toistaiseksi digitalisaatio on vaikuttanut ihmisten muuttotarpeisiin vain siten, että matkalippujen ostaminen on helpottunut. Kun ennen vanhaan kyettiin tällainen kiertolainenkin saattamaan järjestäytyneen yhteiskunnan piiriin pääasiassa koulun eväin, nykyiset kansakuntamme toivot ovat ymmärtääkseni tilanteessa, jossa koulu ikään kuin ohjaa tiedon lähteille, muttei kytke oppilaita paikkaan, ryhmään tai yhteisöön. Eikä välttämättä yhteiseen aikaankaan. Opettajat saattavat saada palautuskansioonsa kello 23.47 lähetetyn kännykkäsähköpostin, jonka evästyksenä kerrotaan, että tässäpä olisi tämä essee määräaikaan mennessä.
Tieto on siis kovassa huudossa, mutta ymmärryksestä ei niinkään elämöidä. Jotenkin tuntuu siltä, että jos moderni koulutusideologia osoittaa enemmän varjo- kuin hyviä puoliaan, tulevaisuuden koulussa eivät pärjää ne, jotka hallitsevat suuria kokonaisuuksia ja asiayhteyksiä, vaan ne, jotka googlaavat tykimmin. Miten koulua ympäröivässä yhteiskunnassa pärjäämisen kanssa käy, jääkin arvailtavaksi.
