Kari Matela on ammattijärjestö Talentian sopimusasiantuntija, joka lukee Karl ja Groucho Marxia ja matkustaa mieluiten pohjoisessa. Kuva: Veikko Somerpuro
Vaikka muuan tartuntatauti on varastanut palstatilat ja suistanut monet itsestäänselvyydet raiteiltaan, maailmassa on sentään yksi muuttumaton asia: Ruotsi näyttää luottavan ehtymättömään tuuriinsa.
Tai jollei siitä ole kysymys, jonkinlainen sisäsyntyinen ja kansanluonteeseen pesiytynyt luottamus tulevaisuuteen tuntuu olevan lahden takana vahvemmalla pohjalla kuin meillä, tai missään muuallakaan.
Lääketieteen aikakirjat tietävät kuitenkin kertoa, ettei elämä länsinaapurissakaan ole aina sujunut fralleralleraata laulellen. Vielä maailmansotien välisenä aikana laajoja kansankerroksia näet riivasivat masennus ja yleinen alemmuuskompleksi. (Kyllä, edelleen puhutaan Ruotsista.) Pohjoisruotsalainen Pajalan kunta käyköön malliesimerkiksi siitä, miten masentunut ja alemmuuskompleksinen väki toimii.
Kyseisen rajakunnan päättäjät uskoivat 1930-luvulla, että kun rautatie kulki jo melko läheltä kunnanrajaa, rataliikenteen ulottuminen kuntaan olisi lähiajan kysymys. Kun rautatieasemakin tulisi rakennettavaksi, päätettiin aloittaa työt saman tien. Asema oli valmis vuodessa ja tavaramakasiinikin ehdittiin samassa vauhdissa pystyttää, mutta rataa ei kuulunut. Valtio piti kuitenkin ratahankeodotuksia yllä tukemalla kuntaan suuntautunutta bussiliikennettä siten, että bussien taksat vastasivat junalipun hintaa.
Edes kaikkea horjuttava virusepidemia ei ole saanut länsinaapuria oleellisesti muuttamaan historiallista kurssiaan.
Meillä tuollainen asemarakennus pääsisi jollei kalleimpien, ainakin päättömimpien hukkainvestointien 10 kärjessä ‑listalle, mutta Pajalassa asemaa muistellaan edelleen lämmöllä. Ajatellaan, että vaikkei rataa saatu, saatiin paljon muuta hyödyllistä kuntaa elävöittämään. Kuten päällystetyt maantiet. Kunnassa mahdetaan yhä harmitella, että yleisen masennuksen ja alemmuudentunnon syövereissä ei ymmärretty haaveilla rautatietä mittavammista hankkeista.
Edes horjuttava virusepidemia ei ole saanut länsinaapuria oleellisesti muuttamaan historiallista kurssiaan. Pääasiana on pidetty toimintojen jatkumista ja elämän eteenpäinmenoa silläkin riskillä, että laskelmat pettävät eikä lopputulos vastaa likikään odotuksia. Jo nyt tiedetään, että tietyt yksittäiset ratkaisut ovat olleet joko epäonnisia tai tyhmiä, mutta kuten kaikkialla muuallakin ymmärretään, kokonaistulos tiedetään vasta ensi tai seuraavana vuonna. Eikä silloinkaan välttämättä tiedetä, minkä vuoksi kävi hyvin tai huonosti.
Voi hyvin olla, että suurilta katastrofeilta välttyneessä Ruotsissa on yleinen kriisitietoisuus heikommalla tolalla kuin meillä. Yhtä hyvin voi olla, että meillä se on kehittynyt jo liiankin vahvaksi.
