Beirutissa räjähti samana aamuna kun sosiaalityöntekijä Evelina Sironen oli saapunut kaupunkiin. Kuva: Jyrki Komulainen
Kun Beirutin satamassa räjähti, lukuisat ihmiset menettivät henkensä, läheisensä, kotinsa tai työpaikkansa. Paikalla ollut sosiaalityöntekijä Evelina Sironen tietää, että Libanonissa tuhojen korjaaminen on pitkälti ihmisten keskinäisen solidaarisuuden ja kansalaisjärjestöjen varassa.
Beirutin satamassa räjähti 4. elokuuta. Ihmisistä eri puolilla kaupunkia tuntui kuin räjähdys olisi tapahtunut todella lähellä. Samoin koki sosiaalityöntekijä Evelina Sironen, joka oli tullut Beirutiin samana aamuna. Ensin maa alkoi täristä.
– Olin hämmentynyt, koska en ole kokenut Libanonissa maanjäristystä. Menin katsomaan ikkunasta ja pian kuului järjetön räjähdyksen ääni. Ensimmäinen ajatukseni oli, että se tuli viereiseltä rakennustyömaalta.
Kuva: Evelina Sironen
Sironen on jo palannut Suomeen ja työhönsä Helsingin kaupungin maahanmuuttoyksikköön, missä hän työskentelee paperittomien parissa. Sironen matkusti elokuussa Libanoniin kumppaninsa ja ystäviensä luokse pariksi kuukaudeksi. Räjähdyksen sattuessa hän oli hotellissa Dbayehin alueella, kymmenen kilometrin päässä Beirutin satamasta.
Tieto räjähdyspaikasta levisi sosiaalisessa mediassa, ja libanonilaiset olivat auttamassa toisiaan välittömästi.
– Ne, jotka kykenivät, kantoivat pahemmin loukkaantuneita sairaaloihin.
Räjähdyksen aiheutti 2 750 tonnin erä ammoniumnitraattia, joka syttyi palamaan. Ammoniumnitraattia oli säilytetty satamassa vuodesta 2013 alkaen. Räjähdyksessä kuoli lähes 200 ihmistä, ja tuhansia loukkaantui. Rakennuksia tuhoutui usean kilometrin säteellä. Esimerkiksi 180 koulua vaurioitui ja kolme sairaalaa jouduttiin tuhojen takia sulkemaan.
– On vaikea mitata, kuinka moni menetti jotain, mutta jotkut menettivät kaiken.
Vuokra-asunnoista hätämajoitukseksi
Räjähdyksen jälkeen joukko valtioita sitoutui antamaan lähes 300 miljoonaa dollaria humanitaariseen apuun. Varoja räjähdyksestä kärsineille on ohjattu YK-järjestöjen ja Punaisen Ristin kautta. Avustustyötä on tehty paljon paikallisten ihmisten voimin ja libanonilaisen diasporan tuella. Kansalaisjärjestöt ja niille tehdyt lahjoitukset ovat olleet tärkeitä avustustyössä. Libanonin valtion osallistuminen on ollut lähes olematonta.
– Halusin mennä auttamaan mahdollisimman pian räjähdyksen jälkeen, Evelina Sironen sanoo. Hän ei uskaltanut poistua hotellilta heti, koska odotti lentokentällä tehdyn koronatestin tulosta. Kun selvisi, ettei negatiivisesta tuloksesta ilmoitettaisi, Sironen ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Työ YMCA ‑järjestön ryhmässä oli kerrostalon siivoamista Mar Mikhaelin alueella. Asuintalo oli noin kahden kilometrin päässä satamasta. Ikkunat olivat rikkoutuneet räjähdyksessä, ja vapaaehtoiset korjasivat lasinsirpaleet pois.
– Meille kerrottiin, että ihmiset voivat muuttaa takaisin koteihinsa parin päivän päästä.
Sortuneissa rakennuksissa ammattipelastajat kartoittivat, oliko raunioissa vielä ihmisiä.
Ainakin 300 000 beirutilaista menetti räjähdyksessä kotinsa.
– Sivustoilla, joista olen aiemmin etsinyt vuokrakämppiä, annettiin hätämajoitusta. Sosiaaliseen mediaan perustettiin ryhmiä, joissa tarjottiin huonetta tai sohvaa. Libanonilaisissa ihailtavaa on, että he auttavat toisiaan, vaikka ovat itsekin kokeneet menetyksiä.
Järjestöt lasten asialla
Sironen on koulutukseltaan yhteiskuntatieteiden maisteri Tampereen yliopistosta. Hänen pääaineensa yliopistossa oli sosiaalityö ja hän teki syventävän harjoittelun Beirutissa, palestiinalaisleirissä, Beit Atfal Assumoud — järjestössä. Opintojen jälkeen hän pääsi harjoittelijaksi Suomen Lähi-idän instituuttiin Beirutiin, jossa hän hoiti viestintätehtäviä. Se, että libanonilaisilla itsellään ja maassa toimivilla kansalaisjärjestöillä on suuri rooli räjähdyksen jälkeisessä avustustyössä, ei ole Libanonia pitkään seuranneelle sosiaalityöntekijälle yllätys.
– Ymmärrän libanonilaisen yhteiskunnan niin, että kaikki, esimerkiksi sosiaalipalveluiden tuottaminen, on kansalaisjärjestöjen varassa.
Räjähdyksen jälkeen järjestöt avasivat nopeasti palvelupisteitä ja puhelinpäivystyksiä, jotta ihmiset voisivat puhua räjähdyksen aiheuttamasta henkisestä ahdistuksesta. Sironen näki sosiaalisessa mediassa päivityksiä, joissa paikalliset kertoivat löytämistään lapsista. Lapsia oli jäänyt ilman kotia tai vanhempia. Päivityksissä kyseltiin, mihin järjestöön kannattaisi olla yhteydessä.
Moni menetti jotain, mutta jotkut menettivät kaiken.
Noin tuhat lasta loukkaantui räjähdyksessä. Sadat tuhannet lapset tarvitsevat nyt psykososiaalista tukea. He ovat peloissaan, itkuisia ja näkevät painajaisia. Kansalaisjärjestöt ovat avanneet keskuksia, joissa järjestetään lapsille ilmaisua ja rentoutumista edistäviä aktiviteettejä. Järjestöjen sosiaalityöntekijät ovat kartoittaneet lasten tarpeita sekä olleet tukena lapsille.
– Ihmiset, jotka auttavat muita työkseen, saattavat itsekin olla traumatisoituneita räjähdyksestä. Siltikin he jatkavat työtään – kovan paineen alla, asiakasmäärien lisääntyessä, Sironen huomauttaa.
Köyhien määrä kasvaa
Kun räjähdyksestä on pian kolme kuukautta, tuhoja siivotaan edelleen. Osa pystyyn jääneistä rakennuksista on sortumisvaarassa. Asumiskelpoisissa taloissa ikkunalaseja on korvattu muovilla ja ikkunaluukuilla. Monelta perheeltä uudet ikkunalasit jäävät kustannusten takia todennäköisesti saamatta.
Kuva: Evelina Sironen
Libanonin tilanne on poliittisesti ja taloudellisesti hyvin vaikea, mitä se on ollut jo kauan ennen räjähdystä. Maata hallitsee korruptoitunut eliitti, jonka ahneus on aiheuttanut muiden ahdingon. Suuri osa yhteisistä varoista menee yksityisiin taskuihin. Libanonin keskiluokka kutistuu. Köyhyydessä ja äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten määrä kasvaa.
– Libanonilaiset joutuvat taistelemaan elämän perusedellytysten saamiseksi, Evelina Sironen tietää.
Sosiaalityössä ollaan usein perusasioiden äärellä. Monella ihmisellä ei ole ruokaa ja vettä, tai yöt pitää viettää kadulla. Järjestöjen suuri vastuu ihmisten auttamisessa ei koske vain Beirutin räjähdyksen jälkeistä aikaa. Libanonissa julkiset palvelut ovat yleensäkin lähes olemattomia. Sironen muistuttaa, että Suomesta voi auttaa. Lahjoituksen tekeminen jollekin järjestölle, kuten Libanonin Punaiselle Ristille, on helppoa.
Pakko lähteä, halu palata
Viime syksynä libanonilaiset nousivat osoittamaan mieltään. Laajojen mielenosoitusten tavoite oli murtaa sektariaaninen järjestelmä. Järjestelmässä valta jaetaan uskontokuntien kesken ja säilyy korruptoituneella eliitillä. Kansalaisten on melkein pakko arjessa pärjätäkseen kuulua johonkin uskonnolliseen ryhmään. Kannatusta saadakseen nekin tekevät avustus- ja sosiaalityötä.
Uudenlaisessa Libanonissa esimerkiksi työpaikan voisi saada omien taitojensa ansiosta.
– Oli liikuttavaa nähdä, miten libanonilaiset ottivat haltuun julkisen tilan, joka on joskus riistetty heiltä pois.
Mielenosoitukset hiljenivät koronan takia asetettuihin rajoituksiin. Nykyisin kokoontumisia tukahdutetaan turvallisuusviranomaisten toimesta. Rauhanomaisia mielenosoittajia on ammuttu kumiluodeilla. Räjähdyksen jälkeen Sironen kävi keskustan alueella, jossa tiesi olevan mielenosoittajia.
– Olimme paikalla vain hetken. Ilmassa oli niin paljon kyynelkaasua, että meidän oli juostava pois.
Satamaräjähdys näytti jälleen valtaapitävien välinpitämättömyyden kansalaisia kohtaan. Iso osa poliittisen eliitin edustajista, kuten pääministeri ja presidentti, tiesi, että satamassa säilytettiin vaarallista materiaalia.
Kansalaisjärjestöillä on suuri rooli räjähdyksen jälkeisessä avustustyössä.
Uudistuksia kaipaavien libanonilaisten toiveissa on riippumaton, kansainvälinen tutkinta, jossa selvitetään, miksi ammoniumnitraatin annettiin olla Beirutin keskustassa. Päättäjät eivät ole tutkintaa hyväksyneet.
Toivottomuus on läsnä ihmisten mielissä. Suuri osa näkee ainoaksi vaihtoehdoksi lähteä pois Libanonista, minkä Sironen ymmärtää hyvin. Kun Sironen keskustelee ystäviensä kanssa, muistetaan sekin, että Libanonissa on paljon positiivista. On miellyttävä ilmasto ja arvostettu ruokakulttuuri. Ja ihmisillä on paljon ideoita, miten luoda yhdessä uutta.
– Monella lähtijällä on myös toive palata – sellaiseen Libanoniin, missä pystyisi rakentamaan tulevaisuutta.
