− Osallisuus tarkoittaa niin yhteenkuulumisen ja osallisuuden tunnetta kuin mahdollisuutta toimia ja vaikuttaa omassa asiassaan, yhteisössä ja yhteiskunnassa, sanoo Kati Närhi. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen
Osallisuustulo voi olla emansipoiva ja eriarvoisuutta poistava sosiaalityön työkalu. Se voi olla myös pakotettua osallisuutta ja lisättyä kontrollia. Sosiaalityön ammattilaisten on itse huolehdittava, että sosiaalityön eettiset lähtökohdat pysyvät uusissakin haasteissa kirkkaana.
Osallisuuden tärkeät periaatteet kuuluvat sosiaalialan etiikan ja käytännön kulmakiviin. Ne ovat olleet sosiaalityön perustana Jane Addamsista ja Paulo Freirestä lähtien. Suomessa nämä perinteet eivät kuitenkaan ole olleet ”main streamia” historiallisen kehityskulun ja monien eri tekijöiden vuoksi.
Kun valtioneuvoston tilaama esitys osallisuustulosta esiteltiin, oli sosiaalityön kentällä aluksi hiljaista. Sitten ilmestyivät Aila-Leena Matthiesin ja Kati Närhen kirjoitus Helsingin Sanomissa, Kirsi Juhilan ja Suvi Raitakarin kirjoitus Tampereen yliopiston alumnilehdessä ja Helka Raivion blogi THL:n sivuilla. Kaikissa teksteissä tuodaan esille huoli osallisuuden käsitteen monimielisyydestä ja vaarasta, että väärillä toimenpiteillä hyvä tavoite karkaa entistä kauemmas.
− Raportin voi lukea uuden julkishallinnon johtamisen periaatteen toteutumana, jossa taloudellisen tehokkuuden nimissä sosiaalityön kontrollirooli viedään kansalaisyhteiskunnan puolelle, Kati Närhi pohtii.
− Toisaalta voidaan ajatella, että osallisuustulo on uusia mahdollisuuksia luova sosiaalityön työkalu, jolla voidaan lieventää eriarvoisuutta ja laajentaa ymmärrystä siitä mitä esimerkiksi työllä tarkoitetaan. Pelkään kuitenkin, että päättäjien lukutapa on tuo ensiksi mainittu. Tuntematta sosiaalityötä ja sen todellista potentiaalia annetaan sille uusia tehtäviä, jotka ovat sosiaalityön etiikan vastaisia.
Professori Kati Närhi on ollut mukana nuorten aikuisten osallisuutta tutkineessa Suomen Akatemian hankkeessa ja parhaillaan hän opettaa ensimmäisiä rakenteellisen sosiaalityön erikoistumiskoulutuksen opiskelijoita. Osallisuus on hänestä moninainen käsite. Osallisuudella tarkoitetaan ja tavoitellaan hyvin erilaisia asioita. Poliittisessa keskustelussa osallisuusretoriikka on sekavaa, eikä aina voi tietää, missä mielessä ja mistä tarkoitusperistä lähtien kukin puhuja osallisuudesta puhuu.
Osallisuus voi olla mahdollisuutta henkilökohtaiseen kehittymiseen. Osallisuus voi olla osallisuutta työmarkkinoilla. Osallisuus voi tarkoittaa, että ihmisellä on oikeuksia ja mahdollisuus käyttää ja muovata palveluita. Osallisuus on myös poliittista vaikuttamista ja toimintaa yhteiskunnallisilla areenoilla.
Kuluttajana vai kansalaisena?
Sosiaalityössä osallisuus nähdään ihmisen identiteettiin kuuluvana asiana: jokaisella tulisi olla mahdollisuus kokea olevansa jonkin yhteisön jäsen, kokea kuuluvansa johonkin.
Osallisuus-sana esiintyy sosiaalihuoltolaissa eri taivutusmuodoissa 102 kertaa, osallistuminen sana 64 kertaa. Osallistaminen-sanaa ei laki tunne lainkaan.
Osallisuus on vuorovaikutusta. Siihen liittyy myös yhdessä tekeminen ja asioihin vaikuttaminen. Kyse on kansalaisuuden toteutumisesta, demokratiasta.
Toinen tapa käsitellä osallisuutta on nähdä ihminen asiakkaana ja kuluttajana, jolta kysytään asiakasmielipidettä ja palvelutyytyväisyyttä. Osallisuus kaventuu valinnanvapaudeksi, vaikka samalla todelliset mahdollisuudet valita ovat usein rajalliset, koska esimerkiksi sosiaalipalvelujen käyttöön liittyy usein riippuvuus palvelujärjestelmästä.
Englanninkielellä nämä kaksi osallisuuden motiivia tuottavat sanaleikin: voice versus choice.
Mikä käsitys ihmisestä?
Osallistaminen kuulostaa ylhäältäpäin tuotetulta osallisuudelta. Ajattelun taustalla on käsitys kansalaisesta passiivisena toimijana, jota pitää patistaa osallistumaan. Ikään kuin tarve toimia olisi vain viranomaisilla, ei kansalaisilla.
Nyt keskustelussa olevat tulomallit edustavat kahta eri ajattelutapaa ja ihmiskäsitystä. Perustulo lähtee ajatuksesta, että ihminen haluaa itselleen parempaa elämää ja lähtee rakentamaan sitä, kun vain saa siihen taloudellisen mahdollisuuden. Osallisuustulo lähtee oletuksesta, että pitkäaikaistyötön on laiska, johon sanktiot saavat liikettä: jos et osallistu, menetät osan tuloistasi.
Perustulomalli on puhtaasti kannustava ja sopii paremmin sosiaalityön pirtaan kuin osallisuustulo, arvioivat Närhi ja Matthies Helsingin Sanomien kirjoituksessaan. Samaan päätyvät Juhila ja Raitakari.
”Sen sijaan, että sosiaalityöntekijät lähettävät toimistoistaan käsin asiakkaitaan osallistumaan erilaiseen hyödylliseen, yhteisölliseen toimintaan, he itse jalkautuvat paikallisiin yhteisöihin – kaupunginosiin, kyliin, virtuaalisiin verkostoihin ja niin edelleen – rakentamaan kaikkien kuulumisen mahdollistavia siltoja kansalaisten ja monenlaisten julkisten ja kolmannen sektorin toimijoiden välille”, kirjoittavat Kirsi Juhila ja Suvi Raitakari.
Moralisointia ja hokemia
Kati Närheä hämmentää kuin varkain syntynyt keskustelutavan muutos. Aikaisemmin ajateltiin, että tulottomuus ja vähävaraisuus syrjäyttävät, kun ei voi toteuttaa elämäänsä kuten haluaisi. Nyt yleiseksi puheeksi on noussut väite, että työttömien toimeentulosta huolehtiminen syrjäyttää tuen saajia, koska työttömyysturva nähdään ’passiivisena’ ja ’passivoivana’ tuen muotona.
− Työhön osallistumisen ja moralisoinnin diskurssi on vallalla, sanoo Kati Närhi.
Vastikkeellisen sosiaaliturvan käsite on osa tätä samaa keskustelun muutosta. Käsite on käytössä vain viimesijaisen sosiaaliturvan kohdalla. Vastikkeellisuuden eettisen pohjan huteruus paljastuu, jos siirretään vastikkeellisuus kaikkeen sosiaaliturvaan. Kenellekään poliitikolle ei tulisi mieleen vaatia muilta sosiaaliturvan saajilta vastiketta.
− Jos vapaaehtoistoimintaan osallistuminen pitää raportoida osallisuustulon saamiseksi, muuttuu vapaaehtoistoiminta pakoksi ja kontrolloiduksi toiminnaksi. Vapaaehtoisen kansalaistoiminnan voimaannuttava vaikutus, toiminta pakon ulkopuolella omasta halusta, häviää.
Poistetaan osallisuuden esteitä
− Ihmisillä on monenlaisia tapoja toteuttaa itseään. Kyse on isommasta asiasta, kuin siitä, mitä pitkäaikaistyötön tekee tai hänen oletetaan tekevän, Kati Närhi toteaa.
On kansainvälisiä tutkimuksia, jotka osoittavat, että keppilinja ei toimi osallistajana yhtä hyvin kuin se, että panostetaan työttömien hyvinvointiin sekä puretaan osallisuuden esteitä ja luotetaan ihmisen omaan aktiivisuuteen.
Hyvinvointivaltio itsessään tukee osallisuutta. Sen asteittainen purkaminen on tuottanut osallisuudelle esteitä, jatkaa Närhi.
− Näitä ovat vaikkapa kirjastojen, nuorisotilojen ja muiden yhteisen tilojen sulkeminen, koulujen lakkauttaminen, julkisen liikenteen heikentäminen. Esteistä voidaan puhua myös palveluissa: ovatko etuudet selkeitä ja ymmärrettäviä, onko osaaminen ja resurssit oikealla tasolla, ovatko palvelut demokraattisessa kontrollissa, voivatko palveluiden käyttäjät vaikuttaa palveluihin muutenkin kuin asiakastyytyväisyyskyselyihin vastaamalla.
Osallisuudessa on opettelemista sosiaalialan ammattilaisillekin.
− Kyse on enemmästä kuin kokemusasiakkaiden muutosehdotuksista palvelujärjestelmälle. Todelliseen osallisuuteen kuuluu se, että valtaa jaetaan. Pohditaan yhdessä asiakkaiden kanssa, miten he voivat olla tasavertaisia toimijoita yhteiskunnassa ja miten heitä kohdellaan yhteiskunnan jäseninä. Lisäksi olisi toimittava yhdessä asiakkaiden kanssa muutosten aikaan saamiseksi, Kati Närhi painottaa.
− Muuten sosiaalityö on osa tyhjää osallisuusretoriikkaa, näennäisosallisuutta ja jopa osallisuuspetosta.
Pidetään kiinni sosiaalihuoltolaista
Kati Närhi kiittää sosiaalihuoltolakia, joka on hyvä perusta osallisuuden lisäämiselle. Laissa korostetaan sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuudet ovat lähinnä viranomaistoimijoiden velvollisuuksia asiakasta kohtaan.
− Poliittiset linjaukset taasen korostavat velvollisuuksia. Ylhäältä annetaan työntekijöille ohjeistuksia, joiden myötä työntekijän harkintavalta kapeutuu portinvartijan rooliksi. Työntekijä on hankalassa tilanteessa, jossa laki ja ohjeistukset ovat ristiriidassa. Kuka lopulta tulkitsee asiakkaan tilanteen, kumpi joustaa: laki vai toimintaohjeet, kysyy Närhi.
Närhi kiittelee suomalaisia sosiaalihuollon ammattihenkilöitä, jotka kaikesta huolimatta löytävät asiakkaiden kanssa uusia ratkaisuja joka päivä. Tällainen työ vaatii valtavaa paneutumista nykyisissä monimutkaistuvissa sosiaalihuollon ja yhteiskunnan rakenteissa.
Sosiaalialan ammattilaisten ristiriitainen asema talouskuripolitiikkaa harjoittavassa Euroopassa ei näy vain Suomessa. Joissakin maissa on tapahtunut sosiaalialan ammattilaisten kollektiivista radikalisoitumista. Miten käy Suomessa?
Sosiaalityössä syntyvä tieto käyttöön
Sosiaalityön asiantuntijuutta ei osata kunnissa ja sotessa hyödyntää, väittää Kati Närhi.
− Osaltaan kyse on johtamisen ongelmasta. Sosiaalityöntekijöiden tuottamaa tietoa alikäytetään. Sosiaalityöntekijöitä on koulutettu jo kolmekymmentä vuotta tuottamaan tietoa, tutkimaan ja pohtimaan ongelmia ja niiden ratkaisuja. Moni asia voisi olla kunnissa toisin, jos tietoa arvostettaisiin ja käytettäisiin.
Palloja on paljon ilmassa. Monia kehittämishankkeita on meneillään limittäin ja lomittain.
Osallisuudesta tässäkin on kysymys: sosiaalityön osallisuudesta virkamiestyöhön ja kunnan päätöksentekoon. Toisaalta kyse on myös sosiaalityöntekijöiden omasta roolista keskustelijoina ja osallistujina.
− Ammattilaisten on osattava tuoda ratkaisuja yleiseen keskusteluun ja päättäjien pöytiin. Onneksi jo on monia blogeja, asiantuntemus tunnistetaan paremmin ja sitä yritetään viestiä ulospäin julkisessa keskustelussa.
− Iso missio on saada tieto sellaiseen muotoon, että sillä on vaikutusta. Vaarana on aina se, että vaikutamme naiveilta. Vastustan kuitenkin sitä, että sosiaalityö ja asiakkaiden elämä laitettaisiin pelkiksi numeroiksi.
− On turha synkistellä. Hallituksen väliriihen päätös osallistavan sosiaaliturvan kokeilusta sisältää hyviä mahdollisuuksia, kunhan sen suunnitteluun ja toteutukseen otetaan mukaan sosiaalityöntekijöiden lisäksi myös asiakkaita vallan jakamisen periaatteella, Närhi uskoo.
− Kiire tuo tietenkin sen ongelman, että ehkäisevän työn ja yhdyskuntatyön positiiviset tulokset eivät lyhyessä ajassa näy. Vaikuttavuutta on siis haasteellista näyttää toteen yhden vuoden kokeilulla.
– Sosiaalityön ammattilaisten on huolehdittava, että sosiaalityön eettiset lähtökohdat pysyvät osallisuustulohankkeessa kirkkaana, sanoo Kati Närhi. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen
Osallistavan sosiaaliturvan kokeilu
Hallituksen puoliväliriihen päätöksiin kuului myös osallistavan sosiaaliturvan kokeilu. Hallitus haluaa kokeilla uutta palvelukokonaisuutta, jossa sosiaalityölle annetaan nykyistä enemmän välineitä tukea pitkään työttömänä olleita henkilöitä. Kokeilussa osallisuutta tukeva sosiaalinen kuntoutus ja työllisyyttä tukeva kuntouttava sosiaalityö integroidaan yhteen. Tarkoituksena on testata yhdyskuntatyön, jalkautuvan sosiaalityön ja valtaistamisen toimivuutta.
Kuten hallituksella yleensä, nytkin on aikataulu hyvin tiukka. Kokeiluun valitaan sosiaalityöntekijät jo keväällä ja heidän koulutuksensa alkaa syksyllä. Kokeilukautta on vuosi 2018. Tosin vielä toukokuun puolivälissä ei tiedetty tätä enempää.
Hallituksen päätöksen mukaan kokeilussa testataan, miten sosiaalityöhön integroidut pitkäaikaistyöttömien työvoimapalvelut ja osallisuutta tukevat sosiaalityön menetelmät, kuten valtaistaminen, yhdyskuntatyö ja liikkuvat sosiaalityön palvelut edistävät vaikeasti työllistettävien henkilöiden työ- ja toimintakykyä, osallisuutta ja työllistymistä.
Kokeilussa tutkitaan myös sitä, vähentääkö uusi palvelumalli viimesijaisten etuuksien käyttöä. Kokeilun tarkoituksena on tuottaa tietoa kuntouttavan työtoiminnan lainsäädännön uudistamista varten. Kokeilun pohjalta selkiytetään, mitä osallistavan sosiaaliturvan selvityksessä (ns. Hiilamon esitys) kuvattu sosiaalityöhön liitetty osallisuustulo voisi olla ja millaisia lainsäädännöllisiä ja muita muutoksia tarvitaan, että osallisuustulo voitaisiin ottaa tulevaisuudessa käyttöön osana osallistavan sosiaaliturvan palvelukokonaisuutta. Tulosten tarkastelu ja analyysi tapahtuu keväällä 2019.
