Antero Olakiven mielestä yritykset paikata hoivan resurssipulaa palkkaamalla maahanmuuttajataustaisia työntekijöitä saattaa aiheuttaa rakenteellista eriarvoisuutta. Kuva: Jyrki Komulainen
Suomessa on hoiva-alalle vaikea saada työntekijöitä osittain siksi, että työ koetaan raskaaksi ja alipalkatuksi. Tilannetta voitaisiin korjata tekemällä työstä houkuttelevampaa parantamalla työoloja ja palkkoja.
Työvoimapulaa on kuitenkin usein lähdetty paikkaamaan rekrytoimalla työntekijöiksi muun muassa siirtolais- ja maahanmuuttajataustaisia hoitajia, jotka ovat toistaiseksi olleet valmiimpia tekemään raskasta työtä pienellä palkalla, sanoo väitöskirjatutkija Antero Olakivi Helsingin yliopistosta.
Olakiven viimeistelyvaiheessa oleva väitöskirja käsittelee sitä, kuinka julkisen sektorin vanhusten hoito-organisaatiot pyrkivät vastaamaan resurssipulan aiheuttamiin haasteisiin ja muutospaineisiin.
Tutkimukseen haastateltujen, rekrytoinnista vastaavien toimihenkilöiden näkökulmasta maahanmuuttajataustaiset työntekijät vastaavat usein ihannetta itsenäisestä, aktiivisesta ja vahvasti motivoituneesta hoivatyöntekijästä. Varsinkin Afrikan tai Aasian maista tulevat nähdään helposti nimenomaan vanhushoivaan motivoituneina.
Tällainen ihannoiva puhe on Olakiven mielestä ymmärrettävää, sillä se asettaa sekä rekrytoijat että maahanmuuttajatyöntekijät myönteiseen valoon. Samalla se voi estää meitä huomaamasta hoivatyön ongelmia, kuten syrjiviä käytäntöjä.
Tilastot osoittavat, että maahanmuuttajien on vaikea päästä ylenemään omassa työssään.
− Osa maahanmuuttajista kokee, että suomalainen työntekijä voi valittaa liiallisesta työmäärästä, mutta maahanmuuttajan on vaikeampi sanoa sitä, koska häneltä odotetaan suurempaa työpanosta, innostuneisuutta ja jopa kiitollisuutta saamastaan työstä.
Maahanmuuttajien lasikatto
Toki moni maahanmuuttaja on itsekin kiinnostunut hoivatyöstä. Osa taas katsoo, ettei työ vastaa unelmia, mutta vaihtoehdot työmarkkinoilla ovat vähissä.
− Monille päättäjille ja työnantajille olisi varmaankin helpottavaa ajatella, että muuttajien aktiivinen rekrytointi hoivatyöhön palvelee aina myös maahanmuuttajien etuja. Maahanmuuttajat eivät kuitenkaan ole yhtenäinen ryhmä, vaan yksilöitä siinä missä muutkin.
Olakivi muistuttaa, että niin kauan kuin pidämme yllä mielikuvaa kulttuurinsa vuoksi vanhustyöhön suuntautuvista maahanmuuttajista, on paine työolojen ja palkkojen parantamiseen pienempi. Jos tämä mielikuva särkyy, joudumme keskustelemaan syrjinnästä.
Vaikka maahanmuuttajataustaisten hoivatyöntekijöiden työpanosta ja sitoutuneisuutta arvostetaankin, tilastot osoittavat, että heidän mahdollisuutensa päästä ylenemään omassa työssään ovat keskimäärin heikommat kuin syntysuomalaisilla.
Erityisesti pääkaupunkiseudulla on lisääntynyt voimakkaasti maahanmuuttaja ja siirtolaistaustaisten lähihoitajien määrä vanhustenhoidossa, mutta heitä palkataan sairaanhoitajiksi vähemmän ja johtaviin tehtäviin ei käytännössä lainkaan. Vuonna 2013 lähi- ja sairaanhoitajista oli maahanmuuttajataustaisia 11 prosenttia, kun vuonna 2004 heidän osuutensa oli 4 prosenttia. Osastonhoitajista ja ylihoitajista heitä oli samana vuonna 0,5 prosenttia ja vuonna 2004 0,3 prosenttia.
– Kun ajattelee julkisen keskustelun kiittelyä siitä, kuinka hyviä ja sitoutuneita maahanmuuttajataustaiset työntekijät vanhustenhoidossa ovat, alkaa miettiä, mistä siinä oikein on kyse.
Lisätään omatoimisuutta − ei resursseja
Olakivi on tutkimuksessaan päätynyt siihen, että vanhustenhoidon rakenteellisia ongelmia, kuten resurssipulaa ja työn raskautta, on pyritty ratkaisemaan erityisesti tukemalla työntekijöiden oma-aloitteista ja aktiivista toimijuutta. Usein tämä tarjoillaan ikään kuin mahdollisuutena saada toteuttaa itsenäisyyttään ja luovuuttaan ja päästä kehittymään omassa työssään.
Koska Suomessa arvostetaan ammatillista kehittymistä ja vahvaa sitoutumista ja itsenäisyyttä vanhushoivatyössä, on tällaisella ajattelulla Olakiven mukaan myönteinen kaiku.
Onko se syy olla parantamatta työolosuhteita ja palkkoja, jos jostain löytyy ihmisiä, jotka suostuvat työskentelemään nykyisin ehdoin?
– Kun keskitymme myönteiseen kehittämispuheeseen, ei meidän tarvitse puhua siitä, onko meillä vanhustyössä hoitajia liian vähän.
Tämä näkyi Olakiven mukaan esimerkiksi silloin, kun vanhuspalvelulakia muotoiltaessa jätettiin laista pois hoitajamitoitus. Sitä perusteltiin näkemyksellä, että hoitajien määrä ei ole olennainen kysymys vaan se, millä tavoin hoivatyö on organisoitu, jotta se tukisi hoitajien aktiivisuutta.
Vanhusten hoidon rakenteellisia ongelmia yritetään ratkaista myös työpaikoilla. Esimiesasemassa olevat joutuvat entistä enemmän aktivoimaan ja kannustamaan alaisiaan – niin kantasuomalaisia kuin maahanmuuttajataustaisia – sietämään työn raskautta. Olakivi tulkitsee, että heillä on nyt paine olla alaistensa mielialojen, asenteiden ja psykologisten ominaisuuksien asiantuntijoita ja vaikuttaa heidän motivoitumiseensa ja sitoutumiseensa.
Hoivatyöntekijöiltä odotetaan, että he ratkaisevat itse rakenteellisia pulmia oman luovuutensa ja aktiivisuutensa avulla. Usein maahanmuuttajat esimerkiksi joutuvat itse ratkaisemaan, kuinka suhtautua syrjintään työkavereiden tai vanhusasiakkaiden taholta. Antero Olakivi muistuttaa, että kaikesta huolimatta moni maahanmuuttajataustainen hoivatyöntekijä on tyytyväinen työhönsä ja sitoutunut siihen.
– Mutta onko se hyvä syy olla parantamatta työolosuhteita ja palkkoja, jos jostain löytyy ihmisiä, jotka suostuvat työskentelemään nykyisin ehdoin?
