Nukkarista voi tulla lapselle ahdistava paikka, jos uni ei tule silmään. Iloisia eivät ole nekään, jotka äiti on käskenyt herättää. Miten lepohetkestä saisi tehtyä kaikille miellyttävän?
Lapsi ei halua mennä päivälevolle, koska häntä ei nukuta. Pahimmassa tapauksessa hän saa itkupotkuraivarin, jonka rauhoitteluun tarvitaan kollegaa. Siinä meni sekin tiimipalaveriin varattu aika.
Toisen lapsen vanhemmat pyytävät rajoittamaan lapsensa päiväunia, jotta yöunet eivät häiriintyisi. Ikävä kyllä lapsi on kesken unien herätettäessä kiukkuinen.
Mistä ratkaisu näihin klassisiin päivälepo-ongelmiin? Päiväkotiarjen, vanhempien toiveiden ja lapsen tarpeiden yhteen sovittaminen ei ole helppo tehtävä, myöntää terveydenhoitaja ja pediatrinen unihoitaja Sari Tammikari lasten ja nuorten lääkäriasema Pikkujätistä.
Hän on ollut mukana suunnittelemassa Tampereen ammattikorkeakoulun järjestämää sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten uniohjaajakoulutusta, joka antaa alle kouluikäisten kanssa työskenteleville valmiuksia lasten unihäiriöiden kohtaamiseen.
Tammikarilla on motto, jota noudattamalla pääsee unipulmien hoitamisessa hyvään alkuun.
– Ei ole yhtä ainoaa tapaa nukkua oikein.
Nukkumaan ei kannata pakottaa
Lounaan jälkeinen päivälepo on varhaiskasvatuksessa tärkeä hetki sekä lasten jaksamisen että aikuisten työn sujumisen kannalta.
Kun lapset rauhoittuvat nukkariin, heitä valvoo yksi aikuinen ja muut työntekijät voivat keskittyä suunnittelutöihin tai palavereihin.
Se, miten lapset päivälepoaikansa viettävät, vaihtelee päiväkodeittain.
Varhaiskasvatuksen opettaja Jussi Honkasalo alkoi pohtia erilaisten päivälepokäytänteiden toimivuutta 1990-luvulla, jolloin hän oli harjoittelussa päiväkodissa ja joutui yksin valvomaan eskarilaisten nukkaria. Eihän se hyvin mennyt.
– Siihen aikaan filosofiana oli, että on suurin piirtein pakko nukkua. Koin sen jo silloin vääräksi strategiaksi.
Pakkonukkumista ei kannata myöskään uniasiantuntija.
Kaikki vanhemmat eivät tiedä, miten paljon varhaiskasvatukseen osallistuminen kuormittaa lasta.
Sari Tammikari huomauttaa, että lasten unen tarve on hyvin yksilöllinen. Sitä ei voi suoraan päätellä iästä. Suurin osa lapsista nukkuu päiväunia noin kaksivuotiaaksi. Osa tarvitsee nokosensa vielä viisivuotiaana.
Toisaalta pienelläkin lapsella voi olla tavallista vähäisempi unen tarve, jos hän on esimerkiksi autismin kirjolla.
Vaikka päikkärit olisivat jo taakse jäänyttä elämää, hoitopäivän hulinan katkaiseva lepohetki on jokaiselle tarpeen, painottaa Tammikari.
– Lasten aivot ja vireystila kuormittuvat herkästi. Kun varhaiskasvatuksessa on paljon lapsia, myös virikkeitä ja ääniä on paljon.
Rauhoittumismahdollisuus kaikille
Mikä sitten on alle kouluikäiselle riittävää lepoa?
Honkasalon mielestä oleellisinta on, että päivälevolla lapsen vauhti pysähtyy. Samalla opetellaan antamaan rauhoittumismahdollisuus myös toisille.
Nykyisessä työpaikassaan ilmaisupäiväkoti Illusiassa Vantaalla Honkasalo työskentelee pääasiallisesti esiopetusryhmässä. Eskarilaiset viettävät lepohetkensä lattiatyynyjen päällä. Pitkäkseen ei ole pakko mennä, vaan istuakin saa.
Honkasalo suosii lepotuokioilla ääneen lukemista.
– Usein kerron myös tarinaa, joka syntyy juuri sillä hetkellä, kun se kerrotaan. Ja mukana usein seikkailevat paikalla olevat lapset – tai ainakin heidän kaimansa.
Jos lapsella on jotain kysyttävää tarinasta, kysyminen on sallittua. Lepäillessään lapset saavat myös silitellä toisiaan, laittaa toistensa hiuksia tai käyttää vaikkapa hierontapalloa.
– Niin kauan kuin toiminta ei aiheuta häiriötä, sitä voi katsoa sormien läpi.
Niin Honkasalon kuin Tammikarinkin mielestä olisi ihanteellista, jos päiväkodissa olisi tarpeeksi henkilökuntaa järjestämään valveilla oleville lapsille vaihtoehtoista tekemistä.
Riittävän levollisia puuhia ovat esimerkiksi piirtäminen, tehtävien tekeminen tai kirjojen katselu.
Päivälevosta voi tulla mörkö
Monessa päiväkodissa lepohetkeä valvomaan ehtii vain yksi työntekijä, jolloin koko lapsikatraan on pysyteltävä nukkarissa.
Joissakin päiväkodeissa taas nimenomaan halutaan, että lapsi makaa tietyn ajan hiljaa aloillaan ennen kuin pääsee pois lepohuoneesta.
Unen tarve on yksilöllistä.
Tämä voi olla kova vaatimus varsinkin niille lapsille, joilla on ylivilkkautta tai keskittymisvaikeuksia. Pahimmillaan päivälevosta tulee lapselle mörkö. Hän saattaa jopa vastustella päiväkotiin lähtemistä, koska ei koe selviävänsä keskipäivän koitoksesta.
Tällaisessa tilanteessa on aikuisten vastuulla miettiä, miten lepohetkestä saataisiin miellyttävämpi. Tammikari neuvoo selvittämään mahdollisimman tarkkaan, mikä lasta ahdistaa.
Luuleeko lapsi, että hänen on pakko nukahtaa? Onko hänellä riitaa vieruspedin kaverin kanssa? Häiritseekö lasta taustamusiikki, jonka aikuiset mieltävät rentouttavaksi?
Tammikari muistuttaa, että varsinkin erityislapsia voivat häiritä hyvin pieniltä tuntuvat asiat. Hän kertoo esimerkin omasta pojastaan, jonka vireystila nousi nukkarissa soitetun ”rauhoittavan” musiikin takia.
Joustavat ratkaisut auttavat kaikkia
Honkasalo kysyisi lapselta suoraan, mikä tätä auttaisi rentoutumisessa.
Mitä jos lapsi ottaisi sänkyyn mukaansa esineen, jota voisi hiljaisesti näpräillä? Tarvitseeko hän rauhoittumiseen silittelyä tai painopeittoa? Vai pitäisikö kokeilla jotain erityistä lepopaikkaa, kuten säkkituolia?
Pulma voisi ratketa myös antamalla lapselle kuulokkeet äänisadun kuuntelemiseen tai taustaäänien vaimentamiseen. Mutta olisiko tällainen erityiskohtelu tasa-arvon vastaista?
Tammikarin mielestä ei. On päiväkodin tehtävä järjestää ympäristö sellaiseksi, että jokainen lapsi pystyy toimimaan odotusten mukaisesti.
– Asiasta voidaan tehdä hirveä numero tai se voidaan hoitaa sillä tavalla, että muille lapsille kerrotaan avoimesti, että Villellä on nyt kuulokkeet. Kun asia perustellaan riittävän hyvin, he kyllä ymmärtävät.
Samaa mieltä on Honkasalo, joka antaisi vanhempien tuoda lapselle omat kuulokkeet. Hän ajattelee, että lapsen tarpeiden yksilöllinen huomioiminen palvelee lopulta koko ryhmää.
– Ei kenelläkään ole kivaa, jos toinen on ahdistunut ja murheissaan.
Mikäli paha mieli uhkaa estää levolle laskeutumisen kokonaan, Honkasalo pyrkii joustaviin ratkaisuihin.
– Minulla on joskus ollut koko lepohetken yksi lapsi sylissä.
Jos päivälepoahdistus yltyy suoranaiseksi raivariksi, apuun on Honkasalon mukaan pyydettävä kollegaa. Tällöin toinen voi viedä lapsen toiseen tilaan rauhoittumaan ja juttelemaan.
Ratkaisut tehtävä lapsen etu edellä
Mitä tehdä niiden lasten kanssa, joita ei huoltajien mielestä saisi päästää nukahtamaan – ainakaan pitkäksi aikaa?
Honkasalon mielestä vanhempien toiveita pitää kuunnella, mutta ratkaisut tulee tehdä yhdessä keskustellen ja lapsen parasta ajatellen. Kaikki vanhemmat eivät hänen mukaansa tiedä, miten paljon varhaiskasvatukseen osallistuminen kuormittaa lasta.
– Nekin, jotka eivät ikinä nuku kotona päiväunia, saattavat nukkua päiväkodissa ilman, että se häiritsee heidän rytmiään millään tavalla.
Ei ole yhtä ainoaa tapaa nukkua.
Tammikari ei olisi huolissaan siitä, jos päivällä torkahtaminen viivästyttää yöunille menoa päikkäreiden verran. Mikäli päiväunet kuitenkin suistavat lapsen vuorokausirytmin raiteiltaan, herättämistä voi unihoitajan mukaan kokeilla.
Tavoitteena olisi osua kevyen unen vaiheeseen. Joskus se on tunnin kuluttua nukahtamisesta, toisinaan jo aiemmin.
– Jos lapsi on helposti herätettävissä, silloin tietää, että unisykli on oikeassa vaiheessa.
Oli päivälepoon liittyvä pulma mikä hyvänsä, varhaiskasvattajien kannattaa Honkasalon mielestä ideoida ratkaisuja avoimin mielin.
Hän kannustaa kollegojaan myös kriittiseen itsetutkiskeluun: minkä takia meillä on aina tehty näin? Voisiko jotain tehdä toisin?
– Muuten päästään tilanteeseen, joka ei koskaan kehity.
Minna Hotokka
