Päätös rajata lastensuojelun asiakasmäärää on poliittinen valinta

Vuonna 2013 hallitus esitti uuden 29 §:n lisäämistä lastensuojelulakiin. Pykälällä haluttiin lisätä lastensuojelussa lasten tapaamisten määrää. Lain voimaantulosta on viisi vuotta. Mitä tänä aikana on tapahtunut?

Ennen lastensuojelulain 29 § voimaan tuloa ammattijärjestö Talentia totesi lausunnossaan, että hallituksen esityksessä ehdotettu ”aktiivisen työn tehostaminen” ei tuo laadullista parannusta lastensuojelutyöhön ilman mitoitusperusteiden muuttamista. Työn intensiteettiä ei voi jättää yksittäisen työntekijän vastuulle, sillä se ja asiakasmäärä ovat sidoksissa toisiinsa.

Vuonna 2018 mitoituskysymystä on jälleen käsitelty Aulikki Kananojan selvitysryhmässä. Ryhmä linjasi alkutalvesta, ettei se esitä enimmäismitoituksen säätämistä lailla. Talentia jätti eriävän mielipiteen linjaukseen. Samanaikaisesti kansanedustaja Li Andersson teki esityksen mitoituksesta lastensuojelulakiin. Tämä esitys juuttui valiokuntiin, eikä opposition esityksellä ole todellisia läpimenon mahdollisuuksia.

Vuonna 2013 Talentiasta esitetiin myös, että lastensuojelun kehittämiseen osoitetusta määrärahasta olisi otettu erikseen rahoitus sille, että selvitettäisiin mitoituksen vaikutuksia. Ehdotimme kokeilukuntiin kehittämispilotteja ja erikseen palkattuja työntekijöitä. Mitoitus olisi ollut Talentian vanhan mitoitussuosituksen mukaisesti enintään 30 lasta vastuusosiaalityöntekijää kohden.

Kehittämispilotin osaksi esitimme arviointitutkimusta, jotta saataisiin tietoa mitoituksen vaikutuksista lastensuojelun asiakastyytyväisyyteen sekä työntekijöiden jaksamiseen, pysyvyyteen ja työhyvinvointiin. Pilotti ei koskaan toteutunut.

Vuonna 2014 ammattijärjestö Talentiasta totesimme Valviran tekemään lastensuojelun henkilöstöselvitykseen ja Toimiva lastensuojelu ‑selvitykseen liittyen, että lastensuojelun kuormitus on työsuojelukysymys. Valviran henkilöstöselvitys todensi sen, minkä olimme tienneet lastensuojelun tilasta jo kauan. Asiakasmäärät ovat suuria ja sijaistyövoimaa käytetään paljon. Valviran kyselyyn vastanneista 11 kuntaa ilmoitti, että vireillä olevien lastensuojeluasioiden lukumäärä oli yli 100 työntekijää kohti. Näistä enemmistö oli yli 50 000 asukkaan kuntia. Liian moni kunta ylläpiti lastensuojelua sijaisvoimin.

Lastensuojelun henkilöstön resursointi ja vastuusosiaalityöntekijöiden asiakasmäärät ovat myös olleet nähtävillä kuuden suurimman kaupungin ”Kuusikko”-vertailuissa vuosia. Yli 60 lapsen määrä herättää lievää paheksuntaa. Alle 60 kertoo, että kuormitusta on. Alle 50 lasta kertoo jo sen, että virkoja on aivan riittävästi ja homma toimii.

Kuinka kauan yhteiskunnalla on varaa odottaa sen poliittisen tavoitteen toteutumista, että ehkäisevä työ tuottaa tulosta?

Viime vuosien kehitys on kuitenkin kulkenut siihen suuntaan, että sopivaksi lapsimääräksi on kaavailtu vastuusosiaalityöntekijälle 15–20 lasta. Tätä pienempääkin lapsimääriä on esitetty optimaaliseksi.

Istuvan hallituksen LAPE-hankkeen yhteydessä aloitettiin lastensuojelun systeemisen toimintamallin mukainen tiimityökokeilu, jossa työntekijäkohtainen asiakasmäärä on nykyistä pienempi. Kokeiluun osallistuneita ryhmiä on useita kymmeniä eri maakunnissa ja kehittämistyötä ohjaa THL.

Systeemisen toimintamallin etuna on, että sen on arvioitu kolminkertaistavan asiakkaan kohtaamiseen käytettävän ajan – ja vasta nyt on toteutumassa vuoden 2013 lastensuojelulain 29 §:n tavoite. Vähän kuin varkain, sillä lakimuutos ei ohjannut kuntia toivottuun suuntaan. Se sijaan lastensuojelun suunnanmuutoksen tekivät sosiaalityön johto ja työntekijät itse käyttöön ottamillaan uusilla ammatillisilla menettelytavoilla.

Valvonnan vaikutuksia

Kuluneen viiden vuoden aikana lastensuojelutyöntekijöiden asiakasmitoitus on korostutusti ollut esillä aluehallintovirastojen (avi) kaupunkeihin tekemien tarkastusten yhteydessä.

Lastensuojelun kriisiytyminen kunnissa noudattelee hyvin samantapaista kaavaa. Ensin vuosien ajan lastensuojelun asiakasmäärä on kasvanut kasvamistaan, ja tästä on seurannut työn hallinnan tunteen menettäminen. Kuormitus on todettu kuormituskyselyllä.

Ylikuormituksesta on sitten seurannut työntekijöiden vaihtuvuus, ja tästä kokemuksen ja tietopääoman katoaminen perheiden tilanteesta. Tämä on aiheuttanut lisäkuormitusta jäljelle jääneille johtaville sosiaalityöntekijöille ja vastuusosiaalityöntekijöille. Lopulta ongelmien kehä vaikuttaa lapsen ja perheen saaman lastensuojelupalvelujen saatavuuteen ja laatuun.

Aluehallintovirastojen tarkastusten tulokset ovat olleet yksiselitteisiä: yleensä kunta on määrätty palkkaamaan lisähenkilöstöä.

Yhteiskunnallinen ja poliittinen paine lastensuojelun mitoituksen tarpeellisuudesta ei ole hävinnyt. Päinvastoin. Avien tarkastukset, sosiaalihuoltolain epäkohtailmoitusten lisääntyminen ja ammattihenkilön eettisten velvoitteiden uusi esille nousu yhdessä LAPE-hankkeen systeemisestä toimintamallista saatujen kokemusten kanssa ovat kaikki pitäneet mitoituskysymystä tapetilla. Lisäksi lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden ääni muutoksen välttämättömyydestä tuli esille Facebookin Uraverkoston 1 000 nimeä ‑adressin voimin.

Joidenkin kuntien yksittäiset valtuutetut ovat myös esittäneet rajauksia vastuusosiaalityöntekijän lapsimäärän. Mitoituksen on ymmärretty vaikuttavan työhyvinvointiin ja työntekijöiden saatavuuteen. Kuntakymppi-tutkimuksen yhteydessä arveltiin, että mitoitus vaikuttaa työn kuormitukseen ja työntekijän ammattieettiseen sietokykyyn. Yhteisvaikutus saa työntekijät pohtimaan jopa alan, mutta vähintään työpaikan vaihtoa.

Palkka keinona

Erityisesti kuluneena vuonna palkkauksen parantamista on käytetty kilpailuvalttina laillistettujen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden saamiseksi, ja tulokset ovat olleet hyviä. Meillä on useita esimerkkikuntia, joissa palkkauksen parantaminen vaikutti heti kokeneiden ja kelpoisten työntekijöiden saantiin.

Palkkauksen parantaminen on kuitenkin ollut erityisesti isojen kaupunkien henkilöstöpolitiikassa kuin kivi kengässä. Nämä ilmeisesti luottavat viimeiseen asti asuinpaikan houkuttelevuuteen ja mahdollisen oman yliopiston vaikutuspiiriin. Vaikutusta lienee myös sillä, että tilapäisten työntekijöiden saatavuus on yliopistopaikkakunnilla parempi.

Toisaalta valinnanmahdollisuudet ovat myös työntekijällä itselleen rajalliset ja vain harvoilla alueilla aidosti kilpaillaan vakiintuneesti palkalla kelpoisista lastensuojelun ammattilaisista. Palkan lisäksi työmenetelmien kehittäminen on tarpeellista. Systeeminen malli on tervetullut, mutta sen perusrahoitukseen hankkeena on syytä varata pitkähkö, vähintään kahden hallituskauden mittainen juurruttaminen ja ajallisesti vielä pidempi tutkimuksellinen seuranta.

Syksyllä 2018 mitoituksen kokonaiskuvaa ja valvonnan selkiyttämistä tarkastellaan lastensuojelun selvityshenkilö Kananojan asettamassa asiantuntijaryhmässä.

Poliittisesti on viisaampaa ollut sanomatta, että lastensuojelun virkoja pitäisi lisätä koko maassa.

Lisäksi elokuussa julkaistaan Lastensuojelun Keskusliiton ja ammattijärjestö Talentian tekemä selvitys, josta saadaan vastauksia siihen, mille tasolle sosiaalityöntekijät, sosiaaliohjaajat ja perhetyöntekijät itse asettaisivat asiakasmäärän mitoituksen.

Puhdistuksen aika

Lastensuojelun työntekijäkohtaista lapsimitoitusta on pidetty poliittisesti koskemattomana maaperänä. Mitoituksen säätämisen esteenä on selkeästi ollut joukko poliittisia perusteita. Lastensuojeluhan on virkamäärän osalta valtakunnallisesti varsin pieni ammattikunta.

Poliittisesti päätöksentekijöille on viisaampaa olla sanomatta, että lastensuojelun virkoja pitäisi lisätä koko maassa, jotta asiakasmäärää voidaan pienentää. Jos asia todettaisiin ääneen, tunnustettaisiin samalla, että meillä on tehty tietoinen poliittinen arvovalinta ja lastensuojelu on haluttu hoitaa juuri nykyisen tasoisena.

Pelätäänkö kenties sijoitusten määrän kasvua? Paljastuisiko se, että politiikkaa ja päätöksentekoa ohjaavissa instituutioissa on peitellysti ajateltu lapsen sijoituksen tarpeen arvioinnin olevan paremminkin ammattiin itseensä sisältyvä toimintatapa ja motivaatiotekijä, kuin ammattitaitoon, koulutukseen ja kokemukseen perustuva kyky pyrkiä objektiivisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen lapsen olosuhteiden ja tarpeiden arvioinnissa.

Tällainen peitelty poliittis-hallinnollinen psykoanalyysi syö luottamuksen ja johtaa eettiseen arvokatastrofiin. On myös ollut vaikeaa tunnustaa, että lapsiperheiden tuen tarpeessa oli piiloreservi, jonka vuoksi uusi sosiaalihuoltolaki ei vähentänytkään lastensuojelun tarvetta, vaan sosiaalihuollon perhetyö toi esille perheiden tuen lisätarpeet.

On kysyttävä, kuinka kauan yhteiskunnalla on varaa odottaa sen poliittisen tavoitteen toteutumista, että ehkäisevien toimenpiteiden kattavuus lastensuojelun ulkopuolella ja peruspalvelujen vaikuttavuus pienentävät lastensuojelun vastuusosiaalityöntekijän lapsimäärää. Jos jokainen hallitus kerrallaan rakentaa visionsa tämän unelman varaan, olisiko aika kokeilla rinnakkaisunelmaa, lapsimitoituksen lakisääteistämistä. Aika ei enää menisi poliittiseen unelmointiin, ja lapsi saa kolminkertaisen ajan kohtaamiseen.

Alpo Heikkinen
erityisasiantuntija
ammattijärjestö Talentia