– Työskennellessäni väkivaltaa kohdanneiden naisten parissa tai tehdessäni vaikuttamistyötä tulevaisuutta rakennetaan jättäen uhkakuvat taakse. Riskit ja vaarat ovat olemassa, mutta ne eivät ole työssäni olennaisinta, sanoo Maiju Lehtonen. Kuva: Jussi Partanen
Joka kolmas suomalainen nainen on Euroopan perusoikeusviraston väkivaltatutkimuksen mukaan kokenut lähisuhdeväkivaltaa. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisina emme ole suojassa näiltä kokemuksilta, sanoo Maiju Lehtonen.
Mahdolliset omat kokemukset väkivallasta on tärkeää tiedostaa ja miettiä, miten suhtaudumme väkivaltaan. Pahimmassa tapauksessa omat käsittelemättömät kokemukset estävät meitä ottamaan väkivaltaa puheeksi ja auttamaan muita, sanoo projektityöntekijä Maiju Lehtonen Ensi- ja turvakotien liiton Jalkautuva naistyö ‑hankkeesta.
− Apua väkivaltaan voi olla vaikea hakea, ja sitä hakee edelleen vain pieni osa väkivallan kokijoista. Omista väkivaltakokemuksista ei uskalleta kertoa pelon ja häpeän vuoksi, eikä väkivaltaa aina tunnisteta väkivallaksi.
Avun hakemista saattavat hankaloittaa myös lisääntyvän väkivallan pelko ja ristiriitaiset tunteet väkivallan tekijää kohtaan. Taloudelliset kysymykset ja sosiaalinen asema saattavat olla esteenä.
− Apua haetaan terveydenhuollosta esimerkiksi univaikeuksiin, selittämättömiin kipuihin tai ahdistuneisuuteen, kun oireilun taustalla tosiasiasiassa on väkivalta.
Huomaatko ihmisen, joka tarvitsee apua
Usein ajatellaan, että väkivallan puheeksi ottaminen ja siihen puuttuminen ovat joillekin tietyille ammattilaisryhmille kuten väkivaltatyöntekijöille, poliiseille tai sosiaalityöntekijöille kuuluvia asioita. Todellisuudessa jokainen voi ottaa väkivallan puheeksi ja auttaa, jos asiakkaan, läheisen tai työtoverin tilanne huolestuttaa.
Hyvinvointi on väkivallattomuutta ja väkivallattomuus on hyvinvointia.
− Väkivalta muuttaa kokemusta ympäröivästä todellisuudesta ja vaikuttaa aina hyvinvointiin, vaikka fyysisiä vammoja ei olisikaan. Väkivallan kokemukset muuttavat ihmisen minäkuvaa ja ajatuksia siitä, millaisena ihminen itsensä näkee, sanoo Lehtonen.
Eräs väkivaltaa kokenut nainen kertoi, kuinka hänen on mahdotonta sovittaa vaatteita kauppojen sovituskopeissa, jossa kirkkaat valot näyttävät jokaisen kohdan vartalosta, jota on haukuttu ja arvosteltu, kertoo Lehtonen.
− Toinen toi esille itseinhon ja arvottomuuden tunteet ja kolmas kertoi piilottaneensa vartalonsa säkkimäisiin kaapuihin ja vältelleensä peilejä. Tarinoita on lukemattomia.
Miten väkivaltaa kohdannutta tulisi sitten auttaa?
Ennen kaikkea kyse on arvostavasta ja tasavertaisesta kohtaamisesta. Keskeistä on, että väkivallan kokijalla on turvallinen olo ja hän tuntee tulleensa kuulluksi.
− Jos ihminen kertoo kokemuksistaan, tilanteeseen pitää suhtautua vakavasti ja vähättelemättä. Kaikkien tulisi tiedostaa, ettei väkivalta ole vuorovaikutusongelma. Väkivalta on aina väkivaltaa ja on myös ammattieettisesti väärin olla puuttumatta siihen, Maiju Lehtonen sanoo.
Kun ihminen kokee toistuvasti väkivaltaa, hän oppii löytämään erilaisia keinoja, joiden avulla selviytyä jokapäiväisissä tilanteissa. Vaikka selviytymiskeinot oppii, väkivaltaan ei koskaan totu. Väkivalta rajoittaa ihmisen elämää ja aiheuttaa pelkoa ja pahoinvointia.
− Ehkäisevä työ, varhainen puuttuminen ja väkivallan kierteen katkaiseminen ovat keinoja, joilla voimme vähentää väkivaltaa ja sen aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä sekä luoda hyvinvoivaa yhteiskuntaa.
Hyvinvointinäkökulma on Maiju Lehtosen työssä vahva johtotähti.
− Työskennellessäni väkivaltaa kohdanneiden naisten parissa tai tehdessäni vaikuttamistyötä tulevaisuutta rakennetaan jättäen uhkakuvat taakse. Riskit ja vaarat ovat olemassa, mutta ne eivät ole työssäni olennaisinta.
