‒ Hyvinvointivaltion kriisipuhe on pysyvä teema. Jo 1980-luvulla luettiin kriisikirjallisuutta, vaikka Suomessa porskuteltiin ihan hyvin, sanoo Aila-Leena Matthies. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen
Professori Aila-Leena Matthies näkee sote-uudistuksen valtavana mullistuksena, josta kukaan ei kanna vastuuta.
Sosiaalialan ammattilaisen päätehtävä on tukea ihmisten omaehtoista selviytymistä, sanoo Aila-Leena Matthies, sosiaalityön professori Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksesta.
Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa hyvinvointipalveluilla on suuri merkitys siinä, liukuuko ihminen elämänkaarellaan marginaaliin vai onko hän siellä, missä haluaa olla, osallistujana. Toisaalta hyvinvointipalvelut voi toimia myös esteenä osallistumiselle.
Sosiaalityössä osallistumisessa on kyse syvällisestä ammattikulttuurin muutoksesta ja myös kontrollin ja kumppanuuden jännitteestä. Kumppanuus edellyttää omasta valta-asemasta luopumista, eli siitä oletuksesta, että tietäisimme asiakkaiden asiat paremmin kuin he itse. Sitä myös asiakkaat haluavat. He toivovat, että kysymme heiltä ensin ja tiedämme vasta sitten.
‒ Meidän täytyy kysyä jatkuvasti itseltämme sitä, mihin suuntaan viemme ihmisiä. Osallisuutta ja osallistumista on tärkeää pohtia ja niiden suhteen on oltava herkkänä.
Osallisuuden teema on ollut läsnä koko Matthieksen oman työuran ajan aina 1980-luvun puolivälistä lähtien. Silloin hän oivalsi tehdessään pro gradua vaihtoehtoisesta sosiaalityöstä Saksassa, että on olemassa toisenlainen tapa auttaa ja ymmärtää omaehtoista selviämistä. Kaikki tuki ei voi olla vain ammattilaisten tekemää työtä, vaan ihmistä tulee auttaa selviytymään itse.
Luokkaretkellä
Aila-Leena Matthies syntyi isoon sisarussarjaan maanviljelijäperheeseen. Perheeseen sijoitettiin kesäisin kesälapsia, ja he olivat osa perhettä ja tärkeitä ihmisiä. Yksi lapsista kuoli myöhemmin tulipalossa mentyään imppaamaan maalitehtaaseen. 18-vuotiaalle Aila-Leenalle se oli iso järkytys.
‒ Kun olimme hänen hautajaisissaan Lahdessa jäin lopuksi arkun ääreen ja lupasin, että haluan sosiaalityöntekijäksi ja haluan auttaa nuoria. Se oli määrätietoinen ja hyvin varhaisessa nuoruudessa tehty sitoutuminen, Matthies kertoo.
Matthies väitteli vuonna 1994 ja siirtyi stipendillä Saksaan vertaamaan entisen Itä-Saksan ja Pohjoismaiden järjestelmiä, kuten päivähoitoa. Siihen aikaan entisen Itä-Saksan puolelle perustettiin paljon sosiaalityön yksiköitä, ja siellä oli professuureja auki.
Soten suurin riski on se, että järjestelmä itsessään on niin monimutkainen ja kallis, ettei varsinainen palvelu tule siitä ulos.
‒ Saksalainen mieheni alkoi yllyttää, että hae professuuria. Olin, että haloo, olen juuri väitellyt ja 35-vuotias! Siihen aikaan professorit olivat Suomessa iäkkäitä herroja. Alunperin en edes ollut suunnitellut akateemista uraa, puhumattakaan professuurista.
Saksassa, Madgeburgin yliopistossa, vierähti 10 vuotta ja Aila-Leena Matthies palasi Suomeen vuonna 2007 ja siirtyi rakentamaan Kokkolaan työelämäpohjaista sosiaalityön maisteriohjelmaa.
‒ Olen tehnyt luokkaretken. Lapsuudessani olimme palvelunkäyttäjäperhe ja saimme muun muassa naisjärjestöltä hyväntekeväisyyspaketteja. Hyvinvointivaltiokontekstissa olen kiitollinen, että olen voinut perheenäitinä tehdä akateemista uraa ja olla töissä, hän sanoo.
Muutoksen äärellä
Aila-Leena Matthiesin lähes 35-vuotisen uran aikana yhteiskunnassa ja sosiaalityössä on koettu isoja muutoksia, mutta toisaalta monet teemat ovat pysyviä.
‒ Edelleen esimerkiksi toivotaan, että päästäisiin tekemään niin sanottua oikeaa sosiaalityötä ja jalkautumaan. Myös kriisipuhe on pysyvä teema ja jo 1980-luvun alussa puhuttiin hyvinvointivaltion kriisistä ja luettiin kriisikirjallisuutta, vaikka Suomessa porskuteltiin ihan hyvin.
Seuraava iso muutos on taas käsillä, kun sote- ja maakuntauudistus tulevat. Professori ei enää hahmota, mitä asiasta pitäisi ajatella, koska uudistuksen taustalla on käynnissä niin massiiviset valtapelit.
‒ Valinnanvapaus on menossa juuri sinne, minne kukaan ei oikein halua, paitsi ne, jotka ovat kiivaasti ostaneet osakkeita näistä terveysyhtiöistä. Sotesta on tullut vitsi, ja järjestelmän sisällä on sokeuduttu sille, miltä tämä näyttää kansalaisten näkökulmasta. Jo kolme vuotta sitten alkoi kuulua puheita, että ihan sama, kunhan se vain jollakin tavalla tehdään. Se on vastuutonta puhetta, kun on kyseessä näin iso asia, hän sanoo.
Matthies ei kuitenkaan ole sitä mieltä, ettei mitään pitäisi uudistaa.
‒ Maakuntarakenne ainakin täytyy viedä lakiin, koska jonkun ne palvelut pitää järjestää. Olen kriittinen, mutta se on parempi, kuin että olisi vain henkilökohtaiset budjetit ja yksikanavainen rahoitusmalli palvelumarkkinoille, eli Margaret Thatcherin ajattelu, että ei ole yhteiskuntaa, ainoastaan yksilöt ja markkinat. Maakuntamalli voisi olla pienempi paha.
Sote romuttaa hyvän
Saksan vuosina Matthies törmäsi myös maan heikkoihin PISA-tuloksiin. Suomen järjestelmä herätti ulkomailla kiinnostusta ja suurta arvostusta, jolloin hän pystyi osoittamaan, että suomalaisten lasten koulumenestyksen taustalla ei ole vain opettajien korkea koulutus, vaan koko huolenpidon verkosto, joka rakentui muun muassa päivähoidosta, neuvoloista, koulukuraattoreista ja lastensuojelusta.
‒ On vastuutonta ja viheliäistä romuttaa hyvä järjestelmä näin kevyin perustein. Jostain vain on tullut hokema, että järjestelmä on liian kallis ja kilpailukyvyn este, vaikka silti ollaan koko ajan oltu maailman parhaita maita.
En ole sitä mieltä, etteikö mitään pitäisi uudistaa.
Matthiesin mielestä sotessa ei toteudu asiakaslähtöisyys, ei kustannusten lasku, ei palvelujen laatu eikä sujuvuus. Pikemminkin ne heikkenevät.
‒ Nyt täytyisi katsoa, mikä olisi puolue‑, ryhmä- ja professiointressit huomioiden riittävän kunniallinen tapa hoitaa tämä sotku järkevään malliin. Nyt pitää lähteä kuuntelemaan asiakkaita, kansalaisia ja ruohonjuuritason työntekijöitä ja verrata siltä pohjalta erilaisia malleja.
Kestävän kehityksen näkökulmasta sote-uudistus on irvikuva, jossa alitetaan kaikki sosiaalisen kestävyyden kriteerit, kuten paikallisuus, yhteisöllisyys, osallisuus, kokonaisvaltaisuus ja myös talouden kestävä suhde luontoon ja ympäristöön.
Järjestelmän ehdoilla
Sote-uudistusta on haukuttu järjestelmälähtöiseksi ja samaa mieltä on professori.
‒ Peruskoulumalli tuli Suomeen vastuullisen laajapohjaisen komitean työskentelyllä, jossa oli mahdollisuus löytää vain yhteinen ratkaisu. Sotea sen sijaan on voitu heitellä riippuen siitä, ollaanko hallituksessa vai oppositiossa ja terveydenhuollossa vai sosiaalihuollossa. Tämä on erilaisten egojen diilihanke, jossa on voitu ajaa omia etuja.
Sotesta ei liioin ole kukaan vastuussa.
‒ Tässä sosiologi Ulrich Beckin termein kyseessä organisoitu vastuuttomuus, jossa ei paikanneta yhtään vastuullista ihmistä ja se näyttää siltä, että se on hyvin organisoitu.
Professori näkee suurimpana riskinä sen, että järjestelmä itsessään on niin monimutkainen ja kallis, että varsinainen palvelu ei tule siitä ulos. Toinen riski, jota ei ole osattu ajatella, on sen vaikutus Suomen asutuspolitiikkaan ja väestön keskittymiseen.
‒ Seuraava sukupolvi ei voi enää kuvitella rakentavansa kotia kauas näistä keskitetyistä palveluista. Tulee tapahtumaan todella iso urbanisoituminen ja keskittyminen. Sotessa ei ole ajateltu, mitä palvelujen vetäytyminen isoihin keskuksiin merkitsee muulle infralle ja ylipäätään asumisen mukavuudelle ja turvallisuudelle. Toisaalta voi tulla myös uudenlaista omavaraisuutta ja toimeliaisuutta. Mutta tietty kahtiajako maaseudun ja keskusten välillä varmasti tulee.
Osallistumalla hyvä elämä?
Myös sotessa julkiset palvelut ovat oikeasti kansalaisten omistamia ja he myös rahoittavat ne itse verotuksella. Se ajattelu on kuitenkin hävinnyt ja palveluista on tullut työpaikkoja ja poliittisen vallankäytön kenttä tavalla, jossa kansalaisilla ei ole vaikutusvaltaa. Osallisuuden tulisi olla läsnä myös sote-uudistuksessa.
‒ Jos ei osallistumista tehdä mahdolliseksi ja jos ihminen ei saa tietoa tai tule kuulluksi, olemme manipuloimassa heitä, Aila-Leena Matthies sanoo.
Virallinen poliittinen järjestelmä on luonut osallisuudelle ja kansalaisvaikuttamiselle paljon uusia mahdollisuuksia, mutta ne uppoavat lähinnä aktiivisiin ja hyväosaisiin kansalaisiin. Samaan aikaan huono-osaisille, lähinnä työelämän ulkopuolella oleville, on lisätty velvollisuuksia.
‒ Meille oli viimeisen 10 vuoden aikana tullut 11 uutta lakia, joissa säädetään, mitä työelämän ulkopuolella olevien tulee tehdä oikeuttaakseen olemassaolonsa. Halutaanko köyhille oikeasti saada yhtä hyvä elämä kuin parempiosaisilla on? Voidaanko luvata, että se saavutetaan, kun vain ahkerasti osallistutaan?
