Ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja aloitti sosiaalityöntekijänä vuonna 1963 eikä lähde kulumallakaan pois sosiaalityön kentältä. Kuva: Veikko Somerpuro
Uuden vuoden näköaloihin otan vauhtia 1980-luvulta, joka toi merkittäviä uudistuksia sosiaalialalle: sosiaalihuoltolaki, uusi lastensuojelulaki, sosiaalityön pätevyysvaatimukset, yliopistotason koulutuksen laajentuminen.
Lisäksi sosiaalihuollon kirjava valtionapu uudistettiin terveydenhuollon rahoitusjärjestelmää vastaavaksi.
Sosiaalityön yliopistokoulutuksen vakiintuessa heräsi kysymys käytännön, opetuksen ja tutkimuksen mahdollisista yhteisistä yksiköistä. Terveydenhuollossa yhteistyö oli jo vakiintunutta yliopistollisissa keskussairaaloissa. Silloinen sosiaaliministeri Vappu Taipale kokosi 1984–1985 sosiaalityön yliopistopaikkakuntien sosiaalijohdon ja yliopistojen edustajia keskustelemaan kaupunkien ja yliopistojen yhteistyön vahvistamisesta.
Taipaleen neuvottelujen pohjalla eri kaupungeissa rakentui erilaisia yhteistyön muotoja, usein projekteina. Yliopistoihin saatiin sosiaalityön käytännön opetuksen lehtorin virkoja. Joissakin kunnissa perustettiin määräaikaisia tutkija-sosiaalityöntekijän tehtäviä. Valtakunnallista ratkaisua ei kuitenkaan syntynyt.
Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteen sovittaminen korostaa tutkimus- ja kehittämistarpeita.
STM jatkoi käytäntöä, tutkimusta ja erityisosaamista yhdistävän rakenteen suunnittelua 1980-luvulla kahdessakin ryhmässä. Opetussosiaalikeskustoimikunta esitti kolmea sosiaalikeskusmallia, joista yksi oli yliopistollinen sosiaalikeskus (KM 1990:48). Tämäkään ehdotus ei saanut riittävästi voimaa taakseen. Myöhemmin on teemasta syntynyt erilaisia ”muunnelmia”: Heikki Waris ‑instituutti pääkaupunkiseudulle, Mathilda Wrede ‑instituutti ruotsinkieliselle alueelle, Turun yliopiston Moniammatillinen opetus- ja tutkimusklinikka ja sosiaalialan osaamiskeskukset. Mikään näistä ei kuitenkaan ole ratkaissut käytännön asiakastyön ja tutkimustoiminnan jatkuvan ja toisiaan ruokkivan vuorovaikutuksen ja erityisosaamisen kumuloitumisen tarvetta. Viimeksi yhdistävää ratkaisua on haettu lastensuojeluun LAPE-hankkeen osaamis- ja tukikeskuksista.
1980-luvun puolivälistä on kulunut 35 vuotta. Kokonaisuuteen on tullut uusia tekijöitä – ammattikorkeakoulut ja viime vuosina sote-prosessi. Kysymystä on tarkasteltava uudelta pohjalta. Sote-hankkeessa vahvasti korostuva sosiaali- ja terveydenhuollon yhteen sovittaminen korostaa entisiä ja nostaa esiin uusia tutkimus- ja kehittämistarpeita. Olisiko nyt yliopistollisten sote-keskusten aika?
