Kristiina Koskiluoma. Kirjoittaja on eläköitynyt toimittaja, joka seuraa valppaasti ympäristöään. Kuva: Veikko Somerpuro
Asun kerrostalossa, jonka alakerrassa toimii päiväkoti. Lapset tuovat elämää taloon, jossa muuten asuu paljon meitä eläkeläisiä. Lasten päivää on hauska seurata silläkin riskillä, että minua sanottaisiin kerrostalokyyläksi.
Aamuisin katselen makuuhuoneen ikkunasta, kun lapset menevät leikkimään metsäpihalle. Korttelimme keskellä on nimittäin laaja kallioinen metsikkö, jonka sydämeen on tehty lasten leikkipuisto. Metsä antaa virikettä, seikkailua tai rauhaa, mitä kulloinkin tarvitaan. Vastaan saattaa pomppia jänis, joskus vilahtaa jopa kettu.
Taaperoiden ja vähän isompien marssi toistuu kolme kertaa päivässä säällä kuin säällä. Aamupalan jälkeen metsään, lounaaksi takaisin päiväkotiin ja iltapäivällä kolmen maissa taas metsään, josta vanhemmat hakevat lapset kotiin.
Tättähäärien marssi mäessä nostaa väkisinkin suupielet ylöspäin! Hellyttävää menoa. Joskus joku on omapäinen, ja on hykerryttävää katsoa, miten aikuinen hoitaa tilanteen. Tarvittaessa isommat paimentavat pienempiään mäkeä ylös tai alas. Lasten keskinäinen yhteys tuntuu hyvältä nähdä.
Aamupäivällä, jos ikkunani on auki ja tuuli sopiva, saattaa sisään leijua herkullinen kotiruuan tuoksu.
Tättähäärien marssi mäessä hellyttää.
Päiväkodissa on oma kokki, jonka olen nähnyt kokin tyylikkäässä ammattiasussa roskakatoksella. Lasten kelpaa, kun ateriat valmistetaan alusta alkaen omassa keittiössä.
Joku voisi luulla, että päiväkoti tuo melua ja häiriötä. Ei sinnepäinkään!
Paitsi toissakesänä, joka oli kovin helteinen, ja jouduin makaamaan toipilaana päivät pitkät sängyssäni. Pohjoisen puolen ikkunat oli pidettävä selällään. Pohjoisen takapihalle kokoontuivat myös lapset välipalaa syömään tai leikkimään. Lasten äänet eivät haitanneet, mutta ehdin tuskastua päiväkodin aikuisten tapaan huutaa ja komennella. Kunpa kuulisivat itsensä.
Päiväkoti myös viestii. Koronapandemian puhjettua päiväkodin ikkunaan ilmestyi värikäs teksti: Kaikki järjestyy. Se lohdutti. Muutama vuosi sitten minua sykähdytti päiväkodin ovessa tikkukirjaimin kirjoitettu sininen lappu: ”Olemme kuuttien puolella”.
Näin mielessäni söpön valkoisen kuutin isoine silmineen, ja olin hyvin iloinen lasten kannanotosta. Sittemmin tajusin, että lappu oli viesti lapsiaan hakeville vanhemmille, että ”Hylkeet” eli isompien lasten ryhmä oli pienten eli ”Kuuttien” osastolla talon toisessa päädyssä.
Lapset myös osallistuvat kerrostalon elämään. Kun talonmiehemme Seppo täytti viisikymmentä, järjestivät lapset hänelle omat kekkerit ja lauloivat onnittelulaulun. Ensi kevääksi taloyhtiöön suunnitellaan pientä muraalia elävöittämään betonista aitaa.
Asukkaat ovat tehneet ehdotuksia muraalin väreistä ja muodoista. Päiväkodin lasten suunnitelma on myös mukana kilpailussa, jossa asukkaat äänestävät toteutettavan työn. Luulenpa, että annan ääneni lasten ehdotukselle!
