Jarno Korpela vaihtoi työn päiväkodista kaivokselle. Kuva: Nina Susi
Teksti: Hanna-Mari Järvinen ja Markku Tasala | Kuvat: Nina Susi, Timo Aalto ja Klaudia Kapuścińska
Huolestuttavan moni sosiaalialalla miettii alavaihtoa. Me jututimme heitä, jotka ovat jo päätöksensä tehneet.
Päiväkodista kaivokselle
”Kaivoksessa työskentely on helpompaa kuin päiväkodissa. Kun teet työtäsi maan alla yksin, niin eipä tarvitse turhia stressata. Olen valmistunut Keminmaan ammattikorkeakoulusta vuonna 2009 sosionomiksi (AMK) lastentarhanopettajan pätevyydellä (Toim. Huom. Pätevyys vastaa tämän päivän lain mukaan varhaiskasvatuksen opettajan pätevyyttä).
Päiväkodissa työskennellessäni alaselkä vaivasi. Pienissä pöydissä oli hankala istua. Olen 184-senttinen, joten lapset ylettyivät polveen. Sai olla kyykyssä ja nostaa huonossa asennossa. Päiväkoti missä työskentelin, oli tehty rivitaloon, joka oli epäkäytännöllinen ja meluisa.
Kaivostunnelissa ei tehdä raskaita nostoja. Käytän ruiskubetonointilaitetta kaukosäätimen avulla. Käsien asento kostautuu hartiakipuna, mutta se hoituu jumpalla. Kuulosuojaimet suojaavat melulta. Päiväkoti oli paljon äänekkäämpi. Vahvistan työkseni kallioseinämää, jotta myös muut voivat työskennellä turvallisesti tunnelissa. Simppeliä ja konkreettista.
Päiväkotimaailmassa saatoit ilahtua lapsen oppimisesta, kun seuraavana syksynä hän jo lähtikin toiseen paikkaan. Oma työpanos ei näkynyt missään. Kunnat tarjoavat liian usein päiväkotien työntekijöille vain toimintakauden tai kuukausien mittaisia sopimuksia. Henkilökunnan vaihtuvuus on suuri. Kiireen vuoksi ehditään perehdyttää vain työn ohessa. Toin kotoa tarvikkeita töihin, kun määrärahat eivät riittäneet.
Ryhmäkokoihin roti ja palkkaa lisää.
Ryhmässä vilkkaimmat lapset veivät huomion. Ei jäänyt aikaa suunnitteluun. Monet joutuivat tekemään suunnittelutyötä kotonaan. Ainoa tauko oli lasten nukkumista valvoessa. Ruokataukoa ei ollut, sekin on kasvatustilanne. Siellä opin syömään alle kolmessa minuutissa.
Minua stressasi myös vasujen kirjoittaminen. Samoin ryhmäkokojen kasvattaminen kirpaisi syvältä.
Kolmisen vuotta sitten Keminmaassa huhuttiin yksityisten päiväkotien perustamisesta paikkakunnalle. Pelättiin kunnallisten alasajoa. Niin ei käynyt, mutta olin yksi niistä, jotka lähtivät pelätessään menettävänsä työpaikkansa.
Veljeni oli työssä Kemin kromikaivoksessa. Hain itsekin sinne ja sain paikan koneenkuljettajana. Olen viihtynyt, vaikka vuorotyöhön saikin totutella.
Miksi menisin takaisin? Opettajille pitäisi saada todellista suunnitteluaikaa, jota ei käytettäisi palavereihin ja vasukeskusteluihin. Ryhmäkokoihin roti ja palkkaa lisää. Kaivoksessa tienaan melkein tuplasti enemmän.
Lomapäiviä kertyi ensimmäisenä vuonna saman verran kuin kunnalla viiden vuoden kokemuslisän kanssa.
Työnantajalta kaivoksella olen saanut työvaatteet, kahvit, tolpallisen autopaikan, kuntosalille ison hyvityksen ja uimahalliinkin pääsen ilmaiseksi.
Päiväkotivuosina sain yhden pesuainepurkin ja kahvit piti itse ostaa. Tyky-seteleitä saattoi ostaa, kun niihin oli määräraha.”
Jarno Korpela, Keminmaa koneenkuljettaja
Sosiaalityöntekijästä kahvilayrittäjäksi
Satu Sariola viihtyy nykyisessä työssään kahvilayrittäjänä. Kuva: Timo Aalto
”Aloittelin työuraani Tuusulan päivähoidon parissa yli 20 vuotta sitten. Työni ohessa toimin kesäisin tivolissa jäätelövaunu- ja pelivastaavana. Mieleeni jäi jo silloin kytemään ajatus, että olisipa mukavaa tehdä tätä yrittäjäpohjalta.
Mieheni työskentelee suvun omistamassa perheyrityksessä Tivoli Sariolassa teknisenä päällikkönä. Minulle tarjoutui tilaisuus tarttua haasteeseen ja toteuttaa aikaisempi unelma, kun tivolissa pari vuotta sitten haluttiin siirtää Karusellikahvilan toiminta yrittäjävetoiseksi.
En kuitenkaan koe, että kahvilayrittäjäksi siirryttyäni olisin kokonaan jättänyt sosiaalialaa. Toimin nykyään sivutoimisena tuntiopettajana Seinäjoen koulutuskuntayhtymässä, ja opetan mielenterveys- ja päihdetyön ammatti- ja erikoisammattitutkintoja verkko-opintoina.
Viimeksi työskentelin sosiaalialalla vakinaisessa virassa Seinäjoen lastensuojelun avohuollon sosiaalityöntekijänä vuoteen 2020 saakka. Viihdyin työssä, koska lastensuojelu on mielenkiintoista, monipuolista ja haastavaa.
Aina teet joko liian vähän tai liian paljon.
Tilaisuus kokeilla yrittäjyyttä oli tärkein syy vaihtaa alaa. Pidin myös lastensuojelun työmäärää, työntekijöiden vaihtuvuutta ja vastuukysymyksiä kuormittavina. Jatkuvat muutokset ja niiden aiheuttama epävarmuus työyhteisössä kuluttivat voimavaroja.
Lastensuojelutyössä on aina kiire ja paine läsnä. Laki sanelee tiukkoja aikaraameja, vaikka asiakkaita olisi samanaikaisesti kymmeniä. Avohuollossa tilanteet ovat erityisen haastavia ja monesti ollaan jo huostaanoton arvioinnin äärellä.
Käsillä on aina riski virhearvioinnista, joka saattaisi johtaa jopa oikeudellisiin seuraamuksiin. Kärjistetysti voi sanoa mediakohujen luovan sellaista kuvaa, että lastensuojelussa ei edes ole mahdollista onnistua. Aina teet joko liian vähän tai liian paljon. Palkkakaan ei vastaa työn vaativuutta.
Tällä hetkellä en usko palaavani sosiaalityöhön ainakaan vakituisesti. Koen silti identiteettini rakentuvan edelleen vahvasti sosiaalityön kautta. Tarkoitukseni on ollut opiskella yrittäjyyteen liittyviä opintoja, mutta edelleen löydän itseni usein istumassa sosiaalialan webinaarilla.
Sosiaalialan opettajan työni kautta pystyn säilyttämään tuntuman kentälle. Opiskelijoiden kautta voin oppia koko ajan uutta ja saada uusia näkökulmia. Teen myös työnohjausta, tällä hetkellä lähinnä sijaishuollossa toimivien perhehoitajien parissa. Se osaltaan pitää minua kiinni lastensuojelussa.
Näkisin, että sosiaalityön vetovoimaa olisi kohennettava tekemällä sitä näkyväksi. Sote-uudistuksessakin painottuu terveydenhuollon näkökulma. Toivoisin myös lähiesihenkilötyön vahvistamista niin, että esihenkilö olisi aidosti läsnä ja työntekijöiden tukena. Tärkeätä olisi myös uskaltaa puuttua epäkohtiin.”
Satu Sariola, Seinäjoki kahvilayrittäjä
Lastensuojelusta pankkiin
Prosessispesialistina Puolassa työskentelevä Harri Riihimäki työskenteli aikaisemmin lastensuojelussa. Kuva: Klaudia Kapuścińska
”Valmistuin nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi vuonna 2011, ja työskentelin aluksi kehitysvammaisten parissa. Sosionomin opinnot aloitin vuonna 2012. Opiskelin työn ohessa ja työskentelin lastensuojelussa ohjaajana.
Sosionomiksi valmistuin vuonna 2015. Pidin työstäni lastensuojelussa. Lasten kanssa oli mukava tehdä töitä. Pidin siitä, että työn tuloksen pystyi näkemään. Näki, kuinka lamppu syttyi lapsen päässä, ja hän ymmärsi, että joitain asioita voi tehdä toisin.
Tykkäsin vuorovaikutuksesta lasten kanssa, ja koin, että se on minulle luonnollista. Sain työstäni myös hyvää palautetta.
Olin ollut neljä kuukautta töissä ensimmäisessä lastensuojelualan työssäni, kun jouduin asiakkaan pahoinpitelemäksi kaksi kertaa saman viikon aikana. Sain pahoinpitelystä pysyvän vamman.
Viimeinen työpaikkani oli Sippolan Koulukoti, jossa työskentelin erityisen huolen pidon osastolla yövalvojana. Yötyö sai minut miettimään työn riskejä tarkemmin.
Samoihin aikoihin tapahtui myös Muhoksen Pohjolakodin yövalvojan tappo. Pohdin, että tekemäni työ sisältää suuria riskejä, joiden vähentäminen on hankalaa. Tilanteet tapahtuvat nopeasti, ja ne voivat eskaloitua hyvin äkkiä. Jos tilanteessa on yksin, pahimmillaan voi lähteä henki.
Olen aina myös ollut kunnianhimoinen ja halusin edetä urallani. Mietin, lähtisinkö opiskelemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa tai sosiaalityöntekijäksi.
Kun katsoin palkkatietoja, tajusin että molempien polkujen kautta palkka tulisi aina menemään TES:in mukaan. Sillä miten hyvin tai huonosti teet työsi ei ole mitään merkitystä palkan tasoon. Siihen aikaan ei ollut minkäänlaista palkkakilpailua. Palkka olisi huono suhteessa vastuuseen, työn haastavuuteen sekä henkiseen kuormitukseen.
Yötyö sai miettimään työn riskejä.
Sillä hetkellä palkkani oli sosiaalialalle ihan hyvä yötyökorvauksien ja haittakorvauksien myötä. Koin ammatillisen kriisin, kun tajusin, että jos palaan päivätyöhön niin palkkani laskee ja työn kuormittavuus kasvaa. Aloin pohtia, että sosiaaliala ei ehkä sittenkään tule olemaan työ, mistä jään eläkkeelle.
Samoihin aikoihin olin aktivoitunut aikaisempaa enemmän omissa sijoitustoimissani. Päätin sosiaalialan jatko-opintojen sijaan opiskella tradenomiksi. Kun vaihtoehtona oli suorittaa opintoihin kuuluva puolen vuoden työharjoittelu ilmaiseksi Suomessa tai palkallisena ulkomailla, valitsin jälkimmäisen.
Otin virkavapaata ja lähdin Puolaan, josta minulle tarjottiin saman tien vakituinen työ. Puolen vuoden työharjoittelu on vaihtunut neljään vuoteen mielenkiintoisten töiden ja parisuhteen vuoksi. Nykyisin työskentelen suuren pohjoismaalaisen pankin palveluksessa prosessispesialistina Lodzissa.
Jotta palaisin takaisin sosiaalialalle ohjaajan työhön palkkaan pitäisi tulla huomattava korotus. Koen että ulkomailla hankkimani erilainen osaaminen menisi hieman ’hukkaan’ jos palaisin takaisin ohjaajaksi.
Uskon, että toiselta alalta hankittu kokemus voisi tuoda lisäarvoa sosiaalialan prosessikehityksessä enemmän kuin ohjaajan työssä. Poikkitieteellisellä osaamisella voisi tuoda erilaisia lähestymistapoja asioiden kehittämiseen.”
Harri Riihimäki, Lodz Puola prosessispesialisti
Myös näin lähtijät kommentoivat
”Palkka on työmäärään nähden ihan liian pieni. Alaa ei arvosteta. Pelkäsin myös sitä, että jos jään varhaiskasvatukseen 10 vuodeksi, en saa enää muualta sosiaalialalta töitä.”
”Valitsin työn, jossa minulle tuli haluttu olo, jossa saan noin 1000 euroa enemmän palkkaa ja minulle jäi mahdollisuus perheen ja työn yhteensovittamiseen. En usko, että palaan alalle, ellei jotain suuresti muutu.”
”Lähdin tietoisesti suuntaamaan uudelle uralle, koska totesin että silloin yksinäisenä naisena en pystynyt elättämään itseäni sosiaalialan perustöissä huonon palkan vuoksi.”
Alanvaihtoon monia syitä
Työuransa aikana ammattia tai alaa vaihtaa Suomessa jopa kuusi kymmenestä työikäisestä. Sitran viimeisimmän Työelämätutkimuksen mukaan heistä noin joka toinen opiskelee uuden ammatin tai tutkinnon. Vastavalmistuneista sosiaalityöntekijöistä sosiaalialalla haluaa Työterveyslaitoksen Kunta 10 ‑tutkimuksen mukaan pysyä vain noin puolet.
Alanvaihtoa on Talentian selvitysten mukaan pohtinut kolmasosa vastavalmistuneista.
Syyt alan vaihtoon ovat moninaiset. Sosiaalialalla ne tavallisimmin ovat alan huono palkkaus ja työn kuormittavuus.
Mikä lopulta vaikuttaa lopulliseen päätöksen vaihtaa alaa kokonaan, on hyvin yksilöllistä, uskoo Työelämän tutkimuskeskuksen johtaja Anne Mäkikangas Tampereen yliopistosta.
– Joillakin syynä voi olla työn korkea kuormitus, joka aiheuttaa uupumusta. Tutkimushankkeessamme, jossa selvitimme mitä työuupuneille kuului kahden vuoden seuranta-ajan jälkeen, aika tyypillinen ratkaisu oli ollut työpaikan tai alan vaihdos.
Joillakin alan vaihtoon ajaa työn kokeminen merkityksettömänä. Syyt voivat olla erilaisia eri ikäisillä.
– Eri-ikäiset ihmiset voivat suhtautua työhön eri tavalla. Vanhemmilla ihmisillä protestanttinen työetiikka voi saada jatkamaan työskentelyä, vaikka työolot eivät täysin ihanteelliset olekaan, Mäkikangas kertoo.
Korona on Mäkikankaan mukaan saanut ihmiset entistä enemmän pohtimaan omia arvoja ja jaksamista.
– Erityisesti ne ihmiset, jotka työskentelevät aloilla, joihin korona on tuonut lisäkuormitusta ovat voineet alkaa miettiä mitä haluavat tehdä elämässä. Amerikassa on jo raportoitu irtisanoutumisen aalloista.
