Pakolaisnaisten kohtaama väkivalta pysyy piilossa monesta eri syystä, kertoo Euroopan kriminaalipolitiikan instituutin HEUNin tutkija Anni Lietonen. Kuva: Jyrki Komulainen
Pakolaisnaiset ovat haavoittuvimpia ja vaikeimmin tunnistettavia väkivallan uhreja. Heidän auttamisekseen osataan tehdä vielä vähän.
”B” PAKOTETTIIN 14-vuotiaana naimisiin miehen kanssa, jota hän ei tuntenut ja josta hän ei pitänyt. Avioelämässä oli paljon ongelmia. ”B” päätti jättää miehen. Hän ei voinut palata perheensä luo, sillä hänet olisi väkisin viety takaisin aviomiehelle.
Elättääkseen itsensä hänen täytyi alkaa prostituoiduksi.
Hänet kuljetettiin Eurooppaan. Matkan varrella häntä myytiin miehille. Euroopassa hän luuli päässeensä turvaan ja haki turvapaikkaa. Tervetuliaiseksi hänet pahoinpideltiin ja raiskattiin.
”B”:n tarina on yksi kertomus, jonka Euroopassa pakolaisia auttavat organisaatiot saivat talteen vuoden 2015 pakolaisaallon aikana. Silloin kymmeniä tuhansia pakolaisia kulki Välimeren tai Balkanin kautta eri puolille Eurooppaa.
Euroopan kriminaalipolitiikan instituutti HEUNI tarttui mahdollisuuteen saada tietoa sukupuolistuneesta väkivallasta turvapaikanhakijoiden joukossa. Tietoa kerättiin osana EU-hanketta, jossa kehitettiin psykososiaalista ohjausmenetelmää väkivaltaa kohdanneiden auttamiseksi.
Kuuden EU-maan auttajaorganisaatioiden työntekijät kirjoittivat strukturoitua päiväkirjaa, jossa he kuvasivat kokemuksiaan antamastaan avusta ja ohjauksesta. Osana aineistoa tuli runsaasti tietoa turvapaikanhakijoiden kohtaamasta sukupuolistuneesta väkivallasta.
Ilmiöstä vaikea saada tietoa
Sukupuolistunut väkivalta on väkivaltaa, joka liittyy sukupuoleen. Useimmat uhrit ovat naisia, mutta uhrien joukossa on myös miehiä. Heitä ovat esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen edustajat ja seksuaalisesti hyväksikäytetyt pojat.
Naiset eivät edes aina tunnista olevansa väkivallan uhreja.
Järjestöt tavoittivat pakolaisvirrassa yli 4 000 naista. Heistä noin 3 500 kertoi kokeneensa väkivaltaa. Miten paljon sitä todellisuudessa pakolaisyhteisöissä on, kukaan ei varmaksi tiedä, sanoo tutkija Anni Lietonen HEUNIsta.
– Voi olettaa, että tiedossa on vain jäävuoren huippu. Ilmiöstä on vaikea saada tietoa.
Naisten tarinoista kävi ilmi, että väkivalta on kuulunut heidän elämäänsä monella tavalla joskus koko elämän ajan.
Naiset eivät aina tunnistaneet olevansa väkivallan uhreja. Oli lapsena solmittuja avioliittoja ja pakkoavioliittoja, raiskauksia, silpomista ja seksiin tai prostituutioon pakottamista.
Kaikki väkivalta ei ollut fyysistä tai seksuaalista. Naiset kertoivat myös henkisestä väkivallasta, alistamisesta ja pakottamisesta.
Naiset olivat kokeneet useita eri väkivallan muotoja myös EU:ssa. Ihmiskauppaa ja kunniaväkivaltaa eli esimerkiksi perheen tai suvun naiseen kohdistamaan kontrollia ja fyysistä väkivaltaa on alettu tunnistaa jo Suomessakin.
– Pakolaisten joukossa on naisia, jotka ovat kahteen kertaan uhreja. He ovat jättäneet kotimaansa väkivallan tai sen uhan vuoksi. Lisäksi he ovat kohdanneet tai kohtaavat sitä myös oman perheen sisällä, kuvaa GBV-työntekijä Sanni Mäkinen. Hän työskentelee sukupuolistuneen väkivallan uhrien kanssa Kuopiossa Setlementti Puijolan Tyttöjen Talolla.
– Täällä tapahtuu samaa kuin muuallakin Euroopassa, eikä se ole marginaalista.
Väkivalta pysyy piilossa
Pakolaisnaiset ovat haavoittuvin ja tuntemattomin ryhmä väkivallan uhreja. Se on todettu esimerkiksi Euroopan neuvoston yleissopimuksessa naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta.
Sukupuolistunut väkivalta pakolaisyhteisöissä pysyy piilossa monesta syystä, Anni Lietonen HEUNIsta kuvaa.
– Naisten on vaikea puhua siitä. Heille on haastavaa ottaa väkivalta esiin esimerkiksi viranomaisten kanssa. Heillä voi olla huonoja kokemuksia viranomaisista.
Väkivalta voi olla niin arkista, että nainen ei tiedä, että hän on rikoksen uhri. Kotimaassa naisten oikeudet ovat voineet olla huonolla tolalla. Naisen kokema väkivallan muoto ei ole ollut välttämättä rikos.
Joskus naisella ei ole edes sanoja, joilla he voisi kuvata tapahtunutta, Lietonen sanoo. Väkivallasta ei uskalleta kertoa pelon ja trauman seurauksena.
Naiset saattavat myös ajatella, että kertomisesta ei ole heille mitään hyötyä. Se päin vastoin voi jopa lisätä väkivallan uhkaa, jos tekijä tai yhteisö saa tietää avun hakemisesta.
Naiset eivät usein voi lähteä väkivaltaisesta avioliitosta. He haluavat suojella lapsiaan tai kotimaahan jäänyttä perhettä. Kotimaahan jääneitä omaisia voidaan uhata vahingoittaa, jos nainen ei tottele.
Seksuaalinen väkivalta voi olla naiselle suuri häpeä. Siksi ei haluta, että se tulee muiden tietoon.
Myös turvapaikkakuulemisessa naisten väkivaltakokemukset jäävät usein pimentoon. Kuulustelija tai tulkki voi olla mies, eikä nainen pysty kertomaan asioista heille.
Naisilta edellytetään yksityiskohtaisia ja loogisia kertomuksia väkivallasta. Väkivallan seuraukset, esimerkiksi trauma ja mielenterveysongelmat, tekevät kertomisesta vaikeaa.
Väkivallan kohteeksi joutuminen voi olla EU:ssa peruste turvapaikalle, mutta naiset eivät sitä tiedä. Lainsäädäntö takaa periaatteessa tukea sukupuolistuneen väkivallan uhreille. Silti turvapaikanhakijat jäävät usein sitä vaille. Turvapaikkapäätöksestä jää pois tärkeitä asioita.
– Onko naiselle edes turvallista kertoa väkivallasta turvapaikkaprosessissa? Voidaanko sataprosenttisen varmasti sanoa, että naisen kertoma ei mene eteenpäin tulkilta? Entä voiko nainen olla varma, että tieto raiskauksesta tai perheväkivallasta pysyy vain viranomaisilla, Lietonen kysyy.
Vaikeita asioita ei voi haudata menneisyyteen
Sanni Mäkinen tunnistaa ja tukee väkivaltaa kokeneita pakolaisnaisia Kuopiossa.
– En tee etsivää vaan löytävää työtä. Menen sinne, missä kohtaan naisia. On meidän vastuullamme tavoittaa heidät.
– Ei voi odottaa ja olettaa, että kaikki naiset osaisivat etsiä tietoa ja apua itse. Heitä ei voi laittaa vastuuseen avun hakemisesta. Jos he eivät ole saaneet tehdä itseä koskevia päätöksiä, miten he osaisivat hakeutua palveluihin.
Suuri osa hänen tapaamistaan naisista on kohdannut väkivaltaa. On tarvittu monta tapaamista, keskustelua ja yhteistä kävelylenkkejä, kun luottamusta on rakennettu. Sitten he ovat voineet puhua kipeistä asioista.
– Pitää olla valmis kohtaamaan oikeasti ja arvostavasti ihminen, joka kertoo kokemastaan. Kuulluksi ja kohdatuksi tuleminen on kaiken avain. Se helpottaa häpeän kokemuksia. Se voi olla jopa korjaava kokemus.
– Heillä on paljon lapsia, joista kasvaa aikuisia. Mikä merkitys lapsille onkaan sillä, että äiti pääsee käsittelemään kokemaansa. Pienikin psykososiaalinen tuki voi auttaa. Jo pelkkä hyväksyvä katse voi merkitä paljon.
Luottamus rakentuu esimerkiksi yhteisten kävelyretkien aikana, kertoo väkivaltaa kokeneiden pakolaisnaisten kanssa Kuopiossa työskentelevä Sanni Mäkinen. Kuva: Matias Honkamaa
Kun nainen alkaa kertoa kokemuksistaan, kuulijan pitää uskoa, mitä hän sanoo, Anni Lietonen neuvoo. Hänellä ei ehkä ole ennen ollut lupa puhua. Häntä ei ehkä ole uskottu, tai häntä on vähätelty.
Väkivallasta pitäisi osata ja uskaltaa kysyä pakolaisnaisilta sosiaalityössä ja kaikissa palveluissa, Sanni Mäkinen sanoo.
– Vaikeita kokemuksia ei voi haudata menneisyyteen ja ajatella, että Suomessa nainen on turvassa. Naisten pitää päästä purkamaan kokemaansa. Väkivalta voi myös jatkua Suomessa.
Tarvitaan paikkoja, joissa naisia voidaan auttaa ja ammattilaisia, joilla on osaamista, hän sanoo.
Jos omassa työkalupakissa ei ole riittäviä keinoja pitää tiedossa olla henkilö, jonka luokse naisen voi ohjata. Tarvitaan ammattilainen, joka tekee sitä työkseen.
– Tarvitaan myös turvallinen, vain naisille tarkoitettu tila. On harmi, jos ihminen viimein uskaltaa puhua, mutta ei olekaan paikkaa, jossa häntä kuultaisiin. Tai työntekijällä on kiire, sovittu käyntiaika loppuu ja toinen asiakas jo odottaa.
Väkivallasta pitäisi uskaltaa kysyä pakolaisnaisilta sosiaalityössä.
Ammattilaisenkaan ei ole helppoa kohdata kertomuksia väkivallasta, Mäkinen miettii.
– Saatetaan sanoa, että meillä väkivalta ei tule näkyviin tai että meillä ei ole henkilöitä, jotka ovat sitä kohdannet. Naisilta ei silloin ole kysytty.
Houkuttelevaa on myös etäännyttää väkivalta, Mäkinen sanoo. Ajatellaan, että väkivaltaa kuuluu tuohon kulttuuriin, eikä sille voi mitään. Vastuu väkivallasta siirretään silloin ihmiseltä kulttuurille.
– Väkivalta voi liittyä kunniaan, mutta kyse on silti esimerkiksi raiskauksista ja pahoinpitelyistä. Meidän pitää rohkeasti puhua asioista oikealla nimellä.
Myös pakolaisnaisten auttajia pitää auttaa, Anni Lietonen muistuttaa. Auttaja joutuu kamppailemaan monien tunteiden kanssa, kun hän kuuntelee naisten kertomaa. Auttajan tulee pitää ensisijaisesti itsensä kunnossa.
– Myötätuntoväsymys on yleistä. Odotukset omalle kyvylle auttaa kannattaa pitää realistisina. Työ ei aina onnistu. Siksi pitää osata iloita pienistäkin edistymisistä.
Materiaalipankki ammattilaisten työn tueksi
Euroopan kriminaalipolitiikan instituutti HEUNI perustettiin Suomen ja YK:n välisellä sopimuksella vuonna 1981. Se toimii itsenäisenä yksikkönä oikeusministeriön yhteydessä. Se välittää viranomaisille ja päättäjille tietoa ja asiantuntemusta eurooppalaisista kriminaalipoliittisista ilmiöistä. Se osallistuu YK:n ja EU:n kriminaalipoliittiseen keskusteluun ja ohjelmien muotoiluun.
HEUNI tekee työtä etenkin ihmiskaupan ja naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi. Se toimii laajasti yhteistyössä Suomessa viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen kanssa. HEUNI on vastannut yhdessä Kuopion Settlementti Puijolan kanssa turvapaikkaa hakevien naisten ja tyttöjen sukupuolistuneen väkivallan kokemusten tunnistamisen ja kokemusten käsittelyyn tarvittavan tuen vahvistaminen ‑hankkeesta.
Hankkeen tavoitteena on edistää turvapaikkaa hakevien naisten ja tyttöjen sukupuolistuneen väkivallan kokemusten tunnistamista, väkivallan puheeksi ottamista ja antaa ammattilaisille työkaluja tarjota tukea väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille.
