Koko Hubaran mielestä sosiaalityössä tarvitaan lisää ei-valkoisia opiskelijoita, opettajia ja tutkijoita. Kuva: Veikko Somerpuro.
Värisokeus ei ole ratkaisu rasismiin, sanoo sosiaalityön opetusmateriaaleja tutkinut Koko Hubara.
Kun Koko Hubara nuorena sosiaalityön opiskelijana sai erinomaiset arvosanat virolaisia siivoojia ja sukupuolittuneita työmarkkinoita käsittelevästä harjoitustyöstä, hän hämmästyi professorin perusteita. Työ oli professorin mielestä onnistunut koska Hubaralla oli asiasta omakohtaista kokemusta.
– Muistan kuinka hämmentynyt olin. Olen kotoisin vantaalaisesta lähiöstä, meidän suvussamme ei ole virolaisia, eikä siivoojia.
Sen sijaan Hubaralla oli omakohtaista kokemusta siitä, että hänen suomalaisuuttaan kyseenalaistettiin joka päivä. Hänen isänsä on Israelissa syntynyt jemeninjuutalainen ja Hubara rodullistetaan milloin mustaksi, milloin arabiksi, milloin romaniksi.
Hubara antoi äänen heille, jotka elävät ja rakentavat identiteettiään useamman todellisuuden välillä.
Toisessa harjoituksessa opiskelijat pyydettiin seisomaan Suomen kartalle vuoron perään äitinsä ja isänsä syntymäpaikkakunnalle. Kun hämmentynyt opettaja tajusi, että Hubaralle ei ollut kartalla paikkaa, ohjattiin hänet luokan kauimmaiseen nurkkaan.
– Se konkretisoi minulle, kuinka yliopistolla ihmiset nähdään. Koin olevani näkymätön.
Häntä puhuteltiin englanniksi ja luultiin joko siivoojaksi, Unicafen työntekijäksi tai vaihto-opiskelijaksi.
Työskennellessään lastensuojelussa kollegat olivat iloisia hänen läsnäolostaan ”koska meillä on niin paljon maahanmuuttajaperheitä”.
– He varmasti tarkoittivat hyvää. Mutta ei pelkän ihonvärin perusteella voi tehdä olettamusta, että minä ymmärtäisin maahanmuuttotaustaisten ihmisten asioita.
Hubaran mielestä on ongelmallista, että vähemmistöihin kuuluvien työntekijöiden harteille sälytetään velvollisuus kouluttaa muita.
– Ei se ole yksin heidän tehtävänsä. Se kuuluu koko sosiaalityön kentälle.
Syrjintä jää helposti havaitsematta
Valmistuttuaan sosiaalitieteiden kandidaatiksi Hubara työskenteli A‑klinikkasäätiön Lasinen lapsuus ‑hankkeessa.
Muutamaa vuotta myöhemmin hän perusti blogin ja antoi sille nimeksi Ruskeat Tytöt. Nimi juontui Hubaran ja hänen siskojensa tavasta kutsua toisiaan.
Vuonna 2015 blogi palkittiin vuoden parhaana yhteiskunnallisena blogina. Blogi kasvoi verkkomediaksi, järjestöksi ja kirjoittajakouluksi. Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu Ruskeat Tytöt ‑esseekirja sysäsi liikkeelle keskustelun mitä Suomessa ei ollut vielä käyty.
Vuonna 2017 Hubara valittiin Vuoden yhteiskuntatieteilijäksi. Vuonna 2019 opetus- ja kulttuuriministeriö palkitsi Ruskeat Tytöt ‑median Suomi-palkinnolla.
– Ruskeilla tytöillä tarkoitetaan tänä päivänä ihmisiä, jotka eivät tule kohdelluksi valkoisina tai kantasuomalaisina, vaan heidät rodullistetaan ulkomaalaisiksi, maahanmuuttajiksi, tummaihoisiksi tai puoliksi suomalaisiksi, Hubara kertoo.
Hubara antoi äänen heille, jotka elävät ja rakentavat identiteettiään useamman todellisuuden välillä. Aivan kuten Hubarakin, nämä ihmiset jäävät helposti näkymättömiksi ja heidän kokemansa syrjintä havaitsematta.
Rakenteellinen rasismi voi näkyä esimerkiksi koulumaailmassa, kun maahanmuuttajataustaisia nuoria ohjataan hoiva-alalle riippumatta heidän kiinnostuksen kohteistaan.
Hubarallekin suositeltiin yläkoulussa lähihoitajan opintoja. Huolimatta hänen lähes kympin keskiarvosta ja kirjoittajahaaveistaan.
Rasismin ajatellaan esiintyvän muualla kuin Suomessa
Maisterin tutkinnon Hubara suoritti loppuun vuonna 2020. Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella puhalsivat uudet tuulet apulaisprofessorina aloittaneen amerikkalaisen Kris Clarken johdolla.
Hubara halusi tuoda keskusteluun oman näkökulmansa ruskeana sosiaalityöntekijänä. Hän tutki gradussaan miten niin sanottu ”rotu” käsitetään ja käsitteellistetään suomalaisessa sosiaalityön opetuksessa.
Suomessa on tutkittu sosiaalityön kontekstissa rasismia olemattoman vähän.
Aineistona hänellä oli Helsingin yliopiston sosiaalityön opetussuunnitelmassa listattu opetuskirjallisuus vuosille 2020–2023.
– Sosiaalityöntekijät kohtaavat eri vähemmistöihin kuuluvia asiakkaita ja he saavat koulutuksensa Suomen yliopistoissa. Sen vuoksi on mielestäni tärkeä tutkia miten professiotamme opetetaan, hän perustelee.
– Käydessäni läpi opetusmateriaaleja kävi heti selväksi, että Suomessa on tutkittu sosiaalityön kontekstissa niin sanottua ”rotua” ja rasismia aivan olemattoman vähän.
Hubara käyttää tutkielmassaan ilmaisua niin sanottu ”rotu” lainausmerkeissä. Hänelle se on tapa paikantaa keskustelu nykykäsitykseen, jonka mukaan rotua biologisena kategoriana ei ole olemassa, mutta sen sijaan se esiintyy sosiaalisena luokkana ja rakennelmana sekä arjessa, että yhteiskunnan rakenteissa.
Niin sanottu ”rotu” esiintyi Hubaran tutkielman mukaan käytännössä vain englanninkielisissä, angloamerikkalaiseen kontekstiin sijoittuvissa oppimateriaaleissa.
– Se saattaa aiheuttaa sen, että rasismiongelman ajatellaan esiintyvän muualla, ei Suomessa. Rasismikeskustelua ei myöskään tämän vuoksi tarkastella pohjoismaisesta hyvinvointivaltio- ja tasa-arvokeskustelusta käsin.
Se jättää huomiotta myös suomalaisen rasismin erityispiirteet. Kysymys koskee kuitenkin jopa satojatuhansia suomalaisia.
Ei kyse pelkästään maahanmuuttajista
Suomalaisten tutkijoiden tuottamissa opetusmateriaaleissa ei puolestaan pohdittu mikä on sosiaalityön mahdollinen rooli palvelujärjestelmien rasististen rakenteiden ylläpitämisessä.
Aihetta käsiteltiin ainoastaan kansainvälisen tutkimuksen ja oppihistorian näkökulmasta, ei suomalaisen akateemisen rakenteen kontekstissa ja nykyhetkessä.
Toinen Hubaran tutkielman tulos on, että suomenkielisissä opetusmateriaaleissa niin sanottu ”rotu” ja rasismi esiintyivät melkein pelkästään erilaisilla kiertoilmaisuilla ilmaistuna ja määrittelemättöminä käsitteinä.
Monikulttuurisuus, maahanmuuttajataustainen, ulkomaalainen tai ennakkoluulot olivat yleisesti käytettyjä sanoja. Kysymystä ei tarkasteltu hierarkisena ilmiönä lainkaan.
Hubara muistuttaa, että niin sanotun ”rodun” kysymyksessä ei ole kyse vain maahanmuutosta tai pakolaisuudesta.
– Suomessa on aina ollut etnisiä vähemmistöjä, alkuperäiskansoja sekä syntyperältään suomalaisia ihmisiä, jotka ovat ei-valkoisia.
Jos rakenteellisesta rasismista tai esimerkiksi etnisestä profiloinnista ei uskalleta puhua, jäävät itse ongelmatkin piiloon, Hubara sanoo.
– Silloin niitä ei myöskään voida ratkaista. Rotu ja rodullistaminen ovat sanoina hyvin kipeitä. Mutta ei sosiaalityö vaikene muistakaan vaikeista, eettisistä asioista.
Historiallinen konteksti uupuu
Opetusmateriaaleista puuttuu Hubaran mukaan myös historiallinen konteksti. Ne eivät esittele lainkaan minkälainen rooli sosiaalityöllä on ollut esimerkiksi romanien tai saamelaisten syrjinnässä.
Sosiaalityö tarvitsee hänen mukaansa ei-valkoisen Suomen historian ymmärrystä samalla tavalla kuin se tarvitsee esimerkiksi köyhäinhoidon historian tuntemusta.
Historiallisen kontekstin puute johtaa helposti normatiivisyyteen.
– Historian läpikäyminen vaikuttaa myös siihen, miten ammattilaiset käsittävät oman asemansa ja miten he kohtaavat asiakkaita, Hubara kertoo.
Oppimateriaalin analyysin perusteella opetuksen keskeisiksi teemoiksi nousivat hyvin yksilö‑, vuorovaikutus ja vastavuoroisuuspainotteinen sosiaalityö.
Kun hän tarkasteli sitä kriittisen rotuteorian näkökulmasta, riskinä näyttäytyi, että keskittymällä pelkästään läsnäoloon ja dialogiin, voivat taustalla toimivat erilaiset valtasuhteet jäädä piiloon.
– Kävi hyvin selväksi, että kaikki muut marginalisoivat tekijät paitsi rotu tunnistetaan hyvin, ja niitä tutkitaan ja niistä keskustellaan. Rodusta ei.
Sosiaalityö tarvitsee ei-valkoisen Suomen historian ymmärrystä.
Niin sanotun ”rodun” historiallinen ja hierarkinen valtasuhde on aina läsnä, kun valkoinen, kantasuomalainen sosiaalityöntekijä ja ruskea suomalainen asiakas kohtaavat, Hubara muistuttaa. Sen hän on itsekin kokenut ollessaan väsyneenä yksinhuoltajana sosiaalipalvelujen asiakkaana.
– Rasismikokemuksia ja niiden aiheuttamia traumoja ei ymmärretä. En voi kertoa, että ne ovat olleet niin traumatisoivia, että minulla on vaikeuksia selvitä arjesta. Vähemmistöstressiin, vähemmistötraumaan ja erilaisiin marginalisoimiseen liittyviä psykofyysisiä oireita ei vielä tunnisteta Suomessa. Työntekijöillä ei ole välineitä käsitellä niitä.
Silmien sulkeminen kysymykseltä, eräänlainen värisokeus, ei Hubaran mielestä ole ratkaisu. Väestön monimuotoistuessa entisestään, monet tärkeät sosiaalipoliittiset kysymykset voivat jäädä näkymättömiin, jos kysymystä ei käsitellä.
Muitakin vaikutuksia on.
– Pahimmassa tapauksessa ihmiset jättäytyvät entistä enemmän syrjään. Sillä voi olla hyvin kauaskantoisia seurauksia.
Keskustelu etenee
Muiden tieteiden parissa rakenteelliseen rasismiin, rodullistamisen prosesseihin ja valkoisuuteen perehtyneitä tutkijoita Suomessa jo on. Hubara iloitsee, että sosiaalityön piirissäkin keskustelu on edennyt.
– Pelkkä kurssikirjallisuuden päivittäminen ei riitä. Tarvitsemme enemmän ei-valkoisia opiskelijoita ja tutkijoita ja opettajia. Ja paljon yhteistä keskustelua. Edessä on varmasti paljon kömpelöitä vaiheita. Mutta ne kuuluvat siihen prosessiin.
Itse Hubara aikoo olla mukana keskustelussa – ja tutkimuksessa – jatkossakin. Väitöskirjan siemen on jo itämässä.
Se saa kuitenkin odottaa vielä hetken. Tänä vuonna julkaistu, hyvät arvostelut saanut esikoisromaani Bechi on sitä ennen saamassa jatkoa.
Lapsuuden haaveammatti kirjailijan työstä on toteutunut. Siitäkin huolimatta, että Hubara ei esikuvien puuttuessa ole siihen aina itse uskaltanut luottaa.
