− Nyt meillä pitäisi vahvistaa järjestöjen, ei markkinatoimijoiden asemaa hyvinvointipolitiikan toteuttajana, sanoo Sampo Järvelä. Kuva: Laura Vesa
Markkinavetoinen keskustelu tiukentaa yleishyödyllisen toiminnan rajoja, sanoo pitkän linjan järjestötyön konkari Sampo Järvelä.
Sampo Järvelä on tehnyt elämänmittaisen uran järjestömaailmassa. Ennen eläkkeelle jäämistään hän toimi viimeiset 16 vuotta tamperelaisten kansalaisjärjestöjen perustaman Silta-Valmennusyhdistyksen toiminnanjohtajana.
Järvelä sanoo, että hän on huolissaan järjestöjen asemasta sote-uudistuksessa. Siitä ei ole vuosikausia kestäneessä valmistelussa keskusteltu lainkaan. Kun uudistusten myötä paine järjestöjen palvelutuotannon yhtiöittämiseen tulee kasvamaan, on Järvelän mukaan iso haaste, kuinka niiden erityisosaaminen säilyy kilpailutettavissa palveluissa ja kuinka järjestetään järjestöjen yleishyödyllinen toiminta suhteessa niiden elinkeinotoimintaan.
− Erityisesti verottaja on kiristänyt jo pitkään järjestöjen yleishyödyllisen toiminnan reunaehtoja ilman, että yleishyödyllisyyden määrittelystä olisi käyty yhteiskunnallista keskustelua, Järvelä ihmettelee.
Järjestöt kerjuulle?
Rajanvedon tiukkeneminen on Järvelän mukaan looginen seuraus sote-palvelujen markkinoistumiselle. Aiemmin oli mahdollista järjestää ja rahoittaa kuntien ja järjestöjen kumppanuusperusteista yhteistyötä ilman, että toimittiin markkinoilla. Sote-palvelujen hankintavastuun siirtyminen maakunnille heikentää olennaisesti tällaisten kumppanuusperusteisten mallien käyttömahdollisuuksia.
Järjestöjen palveluille on usein tyypillistä se, että niissä yhdistyvät jokin ostettava palvelu vertaistukeen tai muuhun vapaaehtoisuuteen perustuvaan järjestelyyn. Kenelle tällaiset palvelut kuuluvat vastaisuudessa, ja jos ne tulevat olemaan avustusrahoitteisia, kumpi niitä rahoittaa, kunta vai maakunta?
− Olen ymmärtänyt Kuntaliiton kannanotoista, että tämä ongelma hyvin tunnistetaan, sanoo Järvelä.
Järvelää huolestuttaa myös kuntien järjestöavustusten kohtalo, sillä monille järjestöille kunta on ollut keskeinen rahoittaja. Nyt uusiksi toimijoiksi tulevat maakunnat, joilla on pelkästään suora valtion rahoitus, josta ne voivat käyttää yhden prosentin osuuden tukeakseen kuntien hyvinvointia kehittävää toimintaa.
− Onko tämä yksi prosentti se osuus, joka voidaan katsoa osittain järjestöjen avustusrahoitukseksi?
Tulevaisuudessa kuntien vastuu sote-palveluista supistuu ehkäiseviin palveluihin, ja niiden painoarvo pienenee, kun kuntien budjeteista putoaa puolet pois. Suurimmissa kaupungeissa kunta on hankkinut sote-palveluja sadoilla miljoonilla, ja esimerkiksi Tampereella sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustukset ovat olleet 2−3 miljoonaa euroa. Riskinä on, että järjestöjen kunnilta saama avustusrahoitus vähenee, eikä maakuntien mahdollinen avustusrahoitus korvaa sitä.
− Millä se vähenevä osuus voidaan korvata? Onko järjestöjen lähdettävä kerjuulle?
Järvelä ihmettelee, mitä järkeä on yleishyödyllisen toiminnan toimintaedellytysten kaventamisessa, vaikka tarve ja kiinnostus esimerkiksi vapaaehtoistoimintaan lisääntyvät koko ajan. Vaikka yleisesti painotetaan yleishyödyllisen toiminnan merkitystä, ei näytetä ymmärtävän sitä, että myös vapaaehtoistoiminnan järjestäminenkin vaatii resursseja.
Suomessa on noin 120 000 yhdistystä, joista toimivia noin 70 000. Järjestöissä on yhteensä noin 15 miljoonaa henkilöjäsentä, ja niissä työskentelee noin 82 000 työntekijää.Kansalaisjärjestöjen liikevaihto on noin 5 miljardia euroa. Tästä julkisen rahoituksen osuus on noin 1,6 miljardia eli 32 prosenttia. Eniten julkista tukea saavat sosiaali- ja terveysalan järjestöt, joissa on myös suurin liikevaihto.
Sosiaali- ja terveyspalveluja tuottavia järjestöjä on lähes 1 000 eli noin 10 prosenttia Suomessa toimivista 10 000 rekisteröidystä sosiaali- ja terveysyhdistyksestä.
Eri järjestöjen paikalliset yhdistykset eivät yleensä saa toimintaansa STEA:n avustuksia, vaan niiden toiminta on jäsenmaksujen, pienten lahjoitusten ja kuntien toiminta-avustusten varassa.
Paikallisista yhdistyksistä 53 prosenttia saa kunnalta toiminta-avustusta. Paikallisjärjestön keskimääräinen vuosittainen toimintabudjetti on noin 6 400 euroa. Kuntien toiminta-avustus on keskimäärin 550 euroa.
Muita järjestöjen julkisia tulonlähteitä ovat avustukset, joita voi hakea muun muassa ELY-keskuksista ja Euroopan Unionin ohjelmista.
Verottaja määrittelee yleishyödyllisyyden
Järjestöjen aseman turvaamiseksi ja vahvistamiseksi pitäisi Järvelän mukaan ensisijaisesti väljentää voittoa tavoittelemattoman yleishyödyllisen toiminnan reunaehtoja.
Suomalaisen järjestökentän aktiivisuus on sidoksissa muun muassa siihen, miten yleishyödyllistä toimintaa suhteutetaan markkinoihin. Moniin Euroopan maihin verrattuna suomalaisten kansalaisjärjestöjen työn kansantaloudellinen ja hyvinvointipoliittinen painoarvo on pienempi.
− Nyt pitäisi vahvistaa järjestöjen, eikä markkinatoimijoiden asemaa hyvinvointipolitiikan toteuttajana, sanoo Järvelä.
Yleishyödyllinen toiminta pitäisi Järvelän mielestä määritellä uudelleen. Sen nykyiset kriteerit perustuvat liikaa verottajan tulkintoihin yleishyödyllisestä toiminnasta ja elinkeinotoiminnaksi katsottavasta toiminnasta. Verottajan elinkeinotoiminnan määrittely on hyvin laaja, mutta yleishyödyllisyyden hyvin suppea. Tästä rajanvedosta kiistellään tämän tästä ja haetaan ratkaisuja hallinto-oikeudesta asti.
− Minun mielestäni pitäisi korostaa enemmän sitä, että järjestöjen tehtävä on vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa lisäämällä ihmisten yhdenvertaisuutta ja osallisuutta.
Järvelä kummastelee, millainen asema loppujen lopuksi kolmannella sektorilla on, kun verottaja voi hallintoviranomaisena vetää omaa linjaansa ja määrittää sosiaalipolitiikan alaan kuuluvaa toimintaa ilman, että siitä on käyty minkäänlaista poliittista keskustelua. Nyt käynnissä olevassa sote-muutoksessa olisi välttämätöntä arvioida ja uudistaa myös yleishyödyllistä toimintaa ohjaava lainsäädäntö.
− Markkinoiden vapauttamista koskevaa kansallista ja EU-tasoista lainsäädäntöä uudistetaan jatkuvasti, mutta kolmatta sektoria ja yleishyödyllistä toimintaa koskeva lainsäädäntö on säätiölain uudistusta lukuun ottamatta jäänyt tekemättä, Järvelä toteaa.
Järjestöjen paikka sotessa
Tuija Brax selvitti sosiaali- ja terveysalan järjestöjen roolia hallituksen ehdottamassa sote- ja maakuntamallissa. Selvitys julkaistiin heinäkuussa 2018. Siinä korostuu järjestöjen, maakunnan ja kunnan välisen yhteistyön merkitys. Brax muistuttaa, että yhteistyöstä on sovittava konkreettisesti.
− Maakuntien ja kuntien on nimettävä vastuuhenkilöt sekä järjestötyöhön että hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseen. Näin järjestöt tietävät keneen olla yhteydessä, ja vältetään tietokatkokset, sanoo Tuija Brax.
Selvityksessä korostuu maakuntien rooli luoda järjestötyölle toimintamahdollisuudet. Parhaimmillaan järjestöt ovat luonteva osa maakunnan toimintaa, jolloin niiden osaaminen saadaan käyttöön. Maakunnan kannattaa ottaa järjestöt huomioon jo maakuntastrategiassa ja palvelulupauksessa.
Brax esittää, että kuntien lisäksi maakunnat myöntäisivät järjestöavustuksia. Tällä turvattaisiin niiden järjestöjen toiminta, jotka saavat nykymallissa avustuksensa kunnilta.
Myös sosiaali- ja terveyspalvelujen valinnanvapaus vaikuttaa järjestökenttään. Järjestöjen on tulevaisuudessa määriteltävä toimintansa sen mukaan, onko se markkinaehtoista palvelutuotantoa vai yleishyödyllistä, voittoa tavoittelematonta terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä.
Määrittelyä ja yhteisiä kriteerejä tarvitaan, jotta maakunta saa selkeän kuvan alueensa järjestöistä ja osaa hyödyntää niiden palveluja. Määrittely vaikuttaa myös siihen, millaisia avustuksia järjestö voi saada. Selvityksessä annetaan ehdotus yleishyödyllisyyden kriteereistä, joita on valmisteltu yhdessä järjestöjen kanssa.
Sote-uudistus haastaa järjestöjä tunnistamaan entistä paremmin alueensa väestön ominaispiirteet ja tarpeet, jotta ne voivat suunnata omaa toimintaansa ja tuottaa tarvetta vastaavia palveluja. Selvitys on luettavissa tästä.
Suomessa on sosiaali- ja terveyspalveluja tuottavia järjestöjä lähes 1 000 eli noin 10 prosenttia Suomessa toimivista 10 000 rekisteröidystä sosiaali- ja terveysyhdistyksestä.Eri järjestöjen paikalliset yhdistykset eivät pääsääntöisesti saa toimintaansa STEA:n avustuksia, vaan niiden toiminta on jäsenmaksujen, pienten lahjoitusten ja kuntien toiminta-avustusten varassa.
Paikallisista yhdistyksistä 53 prosenttia saa kunnalta toiminta-avustusta. Paikallisjärjestön keskimääräinen vuosittainen toimintabudjetti on noin 6 400 euroa. Kuntien toiminta-avustus on keskimäärin 550 euroa.
Muita järjestöjen julkisia tulonlähteitä ovat avustukset, joita voi hakea muun muassa ELY-keskuksista ja Euroopan Unionin ohjelmista.
