Miten opioidiriippuvainen selviää vanhempana?

touko 4, 2015

Suomessa noin 1 700 ihmistä on opioidikorvaushoidossa. Osalla heistä on alaikäisiä lapsia, jotka asuvat kotona vanhempiensa kanssa.

Nämä perheet ovat erityisryhmä. Ne ovat myös lastensuojelun asiakkaina. Näiden perheiden vanhemmat eivät saa toimia ammattiautonkuljettajina, mutta he saavat olla vastuussa kävelemään opettelevista taaperoista. Sosiaalityöntekijälle tilanne asettaa paitsi paineita, myös velvollisuuden arvioida riittävän tuen tarve. Onko tämä edes oikein?

– Lähtökohtaisesti ei ole estettä, etteikö korvaushoidossa oleva vanhempi kykene antamaan lapselle juuri sitä, mitä lapsi tarvitsee, sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erityisasiantuntija, lastenpsykiatri Jukka Mäkelä.

– Riittävän hyvä vuorovaikutus lapsen ja vanhemman välillä on sellaista, jossa lapsi omista lähtökohdistaan huomaa riittävän usein, että häntä kuullaan ja hänen kokemukseensa vastataan auttamalla häntä eteenpäin.

Vuorovaikutus on arkinen asia, joka ei vaadi erityisen paljoa. Yleensä se syntyy luonnostaan, ja lapsen kanssa oleminen tuottaa vanhemmalle mielihyvää. Päihteet voivat kuitenkin häiritä tätä järjestelmää.

– Vaikeisiin päihdekierteisiin ja korvaushoidon tarpeeseen ajautuneilla ihmisillä suuri osa mielen kapasiteetista on kaappautunut aineissa tapahtuviin prosesseihin, jatkaa Mäkelä.

– Lisäksi aineet vaikuttavat biologisesti aivojen mielihyvä keskuksiin ja niiden välisiin kommunikointisuhteisiin, jotka luontoäiti on antanut nimenomaan vuorovaikutuksen synnyttämälle tyydytykselle ja mielihyvälle. Tämä biologinen rajoitus voi jatkua korvaushoidossa.

Vuorovaikutus on arkinen asia, ja se syntyy yleensä luonnostaan.

Jukka Mäkelän mielestä korvaushoito on toki parempi vaihtoehto kuin käyttää niitä aineita, joita korvaushoidossa korvataan. Samalla se kuitenkin sitoo tiettyjä vuorovaikutuksessa palkitsevuutta tuovia ratoja aivoissa itseensä. Ihmissuhteiden tuoma mielihyvä ei pääse syntymään, kun kyseinen ”mielihyväkanava” on korvaushoitolääkkeen varaama.

Harva vieroittuu, moni sitoutuu

Opioidiriippuvuuden korvaushoito on lisääntynyt 2000-luvulla tultuaan osaksi virallista päihdepalvelujärjestelmää. Toisaalta myös opiaattien käyttö ja sen myötä hoidon tarve on lisääntynyt.

Korvaushoito voidaan jakaa kuntouttavaan ja haittoja vähentävään hoitoon. Kuntouttava hoito tähtää päihteettömyyteen ja haittoja vähentävällä hoidolla parannetaan potilaan elämän laatua. Korvaushoidon kestolle ole ala- eikä ylärajoja. Potilas voi olla hoidossa jopa 10–15 vuotta tai enemmän tai vain muutaman vuoden. Välillä hoito onnistuu, välillä ei.

– Korvaushoidossa onnistumista mitataan yleensä sillä, miten hyvin hoito auttaa potilaita pysymään poissa laittomien huumeiden katukäytöstä tai miten hyvin he pysyvät hoidossa, sanoo A‑klinikkasäätiön Arabianrannan toimipisteen vastaava lääkäri Reija Korhola.

Näin mitattuna hoidon onnistumiset huitelevat 90 prosentissa. Jos taas katsotaan korvaushoidosta ja ‑lääkityksestä kokonaan vieroittuvien määrää, onnistuminen tippuu enintään 5–10 prosentin tasolle. Mahdollisuudet vieroittautua täysin ovat pienet. Inhimillisesti katsottuna asiakkaan elämänlaatu kuitenkin yleensä paranee.

Ei aivan ongelmatonta

Korvaushoidossa potilaat saavat usein metadonia tai buprenorfiini-naloksoniyhdistelmälääkettä, jotka kumpikin ovat opioideja. Lääkkeiden tavoitteena on pitää opioidien vieroitusoireet poissa, estää opioidihimoa ja hallitsematonta käyttöä. Mutta miten käy korvaushoitoa saavan vanhemman toimintakyvylle ja reaktioajalle?

– Tutkimuksissa on todettu joillakin henkilöillä lievästi heikentyneitä arvoja. Metadoni vaikuttaa todennäköisesti enemmän. Olennaista on, ettei henkilöllä ole samanaikaisesti muiden keskushermostoon vaikuttavien aineiden päihdekäyttöä. Vanhemmuuteen vaikuttaa nimenomaan se, miten hyvin potilas on sitoutunut päihteettömyystavoitteeseen ja pystyy toimimaan sen mukaisesti, toteaa Reija Korhola.

Korvaushoitolääkkeitä oikein käyttämällä ei pitäisi kokea päihtymystä, mutta suurehkoilla metadoniannoksilla on mahdollista kokea väsymystä, joka voidaan tulkita päihtymykseksi.

– Tällöin otamme asian puheeksi ja pyrimme alentamaan lääkeannosta. Taustalla voi myös olla jonkin muun aineen samanaikainen käyttö, joka ei esimerkiksi ole paljastunut huumepikaseuloissa.

Mikäli potilas on käyttänyt hoito-ohjelman ulkopuolella metadonia tai buprenorfiinia, eivät ne erotu käytössä olevissa pikatesteissä. Toiset valmisteet voivat kuitenkin näkyä ja löytyvät laajemmissa huumeseulontatesteissä, mikäli testaus osuu lähelle käyttökertaa.

– Mikään testi ei erota, mikä osuus lääkkeestä on hoitopaikasta määrättyä ja mikä ei, sanoo Reija Korhola.

Lastensuojelun tehtävänä on vain seurata ja luottaa siihen, että asiakas pysyy korvaushoito-ohjelmassaan eikä ylimääräistä käyttöä esiinny. Vuorovaikutusongelmia ”tavallisissa” perheissä Korvaushoito voi aiheuttaa epäluuloja ja tuntua pelottavaltakin.

Korvaushoidon pitkästä kestosta johtuen on lisäksi mahdollista, että lapsi viettää koko kasvuikänsä vanhemman hoidossa, joka käyttää opiaatteja. Saako lapsi riittävät eväät hyvälle kasvulle?

– Vaikka vieroitushoito asettaa vanhemmalle biologisia rajoituksia, yksittäistä vanhempaa ei voida arvioida pelkästään hänen taustaryhmänsä perusteella, sanoo Jukka Mäkelä.

Muut riippuvuudet tai pitkittynyt masennus alentavat vanhemman vuorovaikutuskykyä. Moni vanhempi saattaa selviytyä töistään, mutta vapaa-ajalla ei enää löydy energiaa lapselle. Vanhempi saattaa viestiä, että lapsi kuormittaa häntä. Lapsen asiat eivät kiinnosta ja lapsi tulee emotionaalisesti kohdelluksi kaltoin.

– Opiaattien tiedetään aiheuttavan ongelmia vuorovaikutussuhteessa, sillä ne käyttävät kemiallisesti samoja aivojen ratoja. Toisaalta kaikki riippuvuudet, kuten työ‑, peli- ja liikuntariippuvuudet aiheuttavat myös ongelmia, jatkaa Mäkelä.

Mikä ikäisiä lapsia voi olla perheissä, joissa vanhemmat ovat korvaushoidossa.

Monessa perheessä käytetään lääkärin määräämiä keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä, jotka voivat olla tärkeä osa jonkin muun sairauden hoitoa.

– Ihmisillä on ongelmia, mutta hoitamattomista sairauksista voi olla vielä suurempia ongelmia. On kuitenkin muistettava, että lääkitys ei takaa, että kaikki on hyvin.

Tuki ei saa loppua kesken

Jukka Mäkelä sanoo että pienemmät lapset vaurioituvat helpommin, mutta mitään ikärajaa korvausoitovanhemmuudelle ei voida antaa.

– Kyseessä on jatkumo. Näiden vanhempien kohdalla ei riitä, että vain seurataan ja valvotaan. He tarvitsevat rohkaisua vanhemmuuteensa. Heille tulee osoittaa, mikä on hyvää ja riittävää, sanoo Mäkelä.Käytännössä vanhemmat ja lapset hyötyvät esimerkiksi varhaista vuorovaikutusta tukevista vauvaperheryhmistä ja ‑työstä sekä ryhmämuotoisesta kuntoutuksesta.

– Äitejä on kyetty auttamaan ryhmissä huiman hyvään äitiyteen. Usein vanhemmat eivät huomaa, että he tekevät asioita hyvin. He näkevät vain huonon puolen ja palaavat helposti takaisin luotettavampaan tapaan saada mielihyvää, eli päihteisiin.

Korvaushoidossa olevan vanhemman kanssa pelkkä keskustelu ei riitä, vaan työskentelyn tulee olla terapeuttista.

– Olen kuullut asiakkailta, että esimerkiksi perhetyössä puhutaan vanhemmuudesta. Se saattaa olla pitkälle hukkaan heitettyä. Vanhemmille tulisi näyttää, mitä kivaa lasten kanssa voi tehdä ja miten paljon lapsi ilahtuu siitä, kun voi olla vuorovaikutuksessa äidin tai isän kanssa. Tarvitaan käytännön harjoittelua.

Kun vuorovaikutustilanteessa tuotetaan onnen kokemuksia, saadaan päihteiden vallassa olevia aivoratoja kaapattua siihen, mihin ne on tarkoitettu: mielihyvän kokemukseen vuorovaikutustilanteessa. Kuntoutuksen on kuitenkin oltava riittävän pitkäkestoista. Usein kunta maksaa enintään puolentoistavuoden jakson.

– Ryhmäkuntoutuksen tulisi kestää vuosia. Puolitoista vuotta on lyhyt aika sellaiselle ihmiselle, jonka aivot ovat koukuttuneet johonkin muuhun. Vakavan päihdeongelman ollessa kyseessä tulisi vanhemman saada tukea koko sen ajan, kun lapsi on kasvuikäinen.

– Huomioitavaa on, että lapsen kriisit saattavat olla näille vanhemmille erityisen raskaita. Jos vanhempi ei tällöin ole tiiviin tuen piirissä, otetaan lapsen kannalta selkeä riski, toteaa Jukka Mäkelä.

Kaisa Yliruokanen