Mitä tapahtuu diakonialle?

Kirkon diakoniatyö on ollut sosiaalityölle tärkeä kumppani ihmisten hädän helpottamisessa. Nyt diakoniatyöntekijät epäilevät, että ammattimaisen diakoniatyön annetaan hiipua. Mitä diakonialle on tapahtumassa?

Diakoniatyössä on paineita. Työntekijät uupuvat, kun resurssit ja työmäärä eivät enää kohtaa. Näin väittää Diakoniatyöntekijöiden liiton (Dtl) toiminnanjohtaja Tiina Laine.

– Siellä näkyy ruuhkina se, mikä yhteiskunnan sosiaalisektorilla piiputtaa, hän kuvaa.

Perustoimeentulotuen siirto Kelalle tuo paineita diakonialle edelleen. Siirto ei vähentänyt byrokratiaa, vaan toi yhden luukun lisää.

– Ihmisten näkökulmasta avun hakeminen ei helpottunut. Nyt apua haetaan Kelasta, sosiaalitoimesta ja viime hädässä diakoniasta.

Avustaminen hakemusten teossa on iso työsarka diakonialle. Joka viides asiakas tarvitsee apua digiviidakossa. Monet diakoniatyöntekijät ovat uupumassa työtaakan alle, Laine sanoo.

– He soittavat ja itkevät, että he eivät jaksa. Työtä on entistä enemmän, mutta työntekijöitä vähemmän. Työn määrä ja resurssit eivät enää kohtaa.

Työntekijöiden määrä kirkossa on laskenut. Työntekijöitä on karsittu etenkin lapsi- ja nuorisotyöstä sekä diakoniasta, Laine huomauttaa.

Vuosina 2008–2017 diakoniatyöntekijöiden määrä laski 11 prosenttia. Kauden alussa heitä oli 1 500, nyt 156 vähemmän. Eläkkeelle siirtyy lähivuosina lähes 150 työntekijää. Lisäksi joka toinen alle 36-vuotias diakoniatyöntekijä harkitsee alan vaihtoa.

– Diakoniatyöntekijät pitävät työtään tärkeänä, mutta heistä tuntuu, että on pakko lähteä muualle töihin. He ovat saaneet tarpeekseen. Jotkut ovat irtisanoutuneet, vaikka uutta työtä ei ole tiedossa, sanoo Dtl:n asianmies Marko Pasma.

– Diakoniatyöntekijät eivät ole vain hurskaita hyväntekijöitä, vaan korkeakoulutuksen saaneita ammattilaisia. Kovat työpaineet, huono palkka ja koettu arvostuksen puute saa heidät hakeutumaan muualle.

Ajetaanko diakoniaa alas kirkossa?

Diakoniatyöntekijöiden liiton mukaan näin on. Ammattimaisen diakonian alasajo näkyy myös diakonian asiantuntijuuden ohittamisena. Se tuntuu oudolta, sillä koko kirkon historian diakonia on ollut keskeisessä asemassa erikseen kutsuttuna työtehtävänä, Tiina Laine kuvaa.

– Kirkossa on alettu puhua diakoniasta pelkästään lähimmäisyytenä. Se häivyttää ammatillista ja vaikuttavaa diakoniatyötä ja kaventaa käsitystä diakoniasta, Marko Pasma sanoo.

Diakoniatyöntekijöillä on entistä vähemmän aikaa perinteiseen diakoniaan, liitosta sanotaan. Se näkyy muun muassa kyselystä, joka tehtiin jäsenille tämän vuoden alussa. Sen mukaan 40 prosenttia diakoniatyöntekijöiden työstä on muuta kuin diakoniaa.

Diakoniatyöntekijät ovat mukana muun muassa rippileireillä. Yksi leiri vie työaikaa kolme viikkoa.

– Kirkossa ajatellaan, että eri henkilöstöryhmien pitää tehdä yhteistyötä. Se on lähtökohtaisesti ihan fine. Varjopuoli on, että mitä enemmän muuhun menee aikaa, sitä vähemmän aikaa jää niille, jotka ovat pahiten pulassa. Kirkon pitää nyt punnita tätä. Karsitaanko työstä, joka kirkon jäsenten mielestä on tärkeintä, Tiina Laine kysyy.

Ammattimaisen diakonian alasajo näkyy diakonian asiantuntijuuden ohittamisena.

Laine viittaa Kirkon tutkimuskeskuksen selvitykseen vuodelta 2015. Sen mukaan suurimmat syyt kuulua kirkkoon ovat vähäosaisten auttaminen ja hautausmaiden ylläpito. Silti monet diakoniatyöntekijät kokevat, ettei diakoniaa arvosteta kirkossa kuten ennen.

– Yhteiskunnan ilmapiiri heijastuu kirkkoon. Arvot ovat koventuneet. Sitä eivät kirkon päättäjät aina edes tiedosta. Muutos tapahtui muutaman diakoniaa kriittisesti arvioivan artikkelin jälkeen. Niistä otettiin lauseita jopa suoraan kirkon nelivuotiskertomukseen. Jäi elämään lause, että diakonia hiipuu.

Laine huomauttaa, ettei diakoniassa voi tinkiä ammatillisuudesta. Asiakkaat ovat kaikkein rikkinäisimpiä ihmisiä.

– Yhteisöllisyys ei auta ihmisiä, jotka eivät pysty osallistumaan. Ensin rikkonaisuus pitää korjata, ja ihminen voimaannuttaa. Siihen tarvitaan ammattilaisen työtä. Se tapahtuu piilossa, se ei ole trendikästä eikä näyttävää. Mutta siihen perustuu pitkälti kirkon uskottavuus. Hädässä olevien auttamistyötä ei nyt saisi tuhota.

Diakonian pitää kehittyä murroksen keskellä

Diakonian asiantuntija Tiina Saarela Kirkkohallituksesta ja sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo Helsingin yliopistosta eivät näe, että diakonian arvostus kirkossa ja seurakunnissa vähenisi.

– Kirkolle diakonia on tärkeää, ja sitä arvostetaan. En ole nähnyt missään ajatusta tai puhetta, että sitä pitäisi ajaa alas. Näen, että kirkkoa ja seurakuntaa ei voi olla ilman vahvaa diakoniatyötä, Saarela sanoo.

– Tiedossa on myös se toinen puoli eli resurssien väheneminen. Kun työtekijöitä joudutaan vähentämään kaikkialla kirkossa, syntyy helposti tunne, että resursseista joudutaan taistelemaan. Mistään taloustilastoista ei näy, että diakonia olisi hiipumassa. Tärkeintä on seurakunnan jäsenten näkökulma: diakonia on tärkeää.

Heikki Hiilamo sanoo samaa. Hiilamolla on pitkä kokemus diakoniasta. Hän työskenteli aiemmin kirkkohallituksessa diakonia- ja yhteiskuntatyön johtajana.

– Diakonian merkitys on tärkeä ja laaja-alainen ottaen huomioon ihmisten elämäntilanteet. Siinä autetaan niitä, joiden hätä on suurin ja joita ei ole muualla autettu.

– Diakonia on kirkolta todella iso ja merkittävä työpanos vaikeimmassa asemassa olevien auttamiseksi. Kirkko rahoittaa diakoniaa Suomessa selvästi enemmän kuin missään muussa Pohjoismaassa.

Hiilamo kirjoitti Yhteiskuntapolitiikka-lehteen ammatillisesta diakoniasta artikkelin, joka Dtl:n mukaan muutti kirkon tapaa puhua diakoniasta kriittisempään suuntaan. Hän vertasi siinä toimeentulotuen saajien ja diakonian asiakkaiden määriä. Tutkimus toi esiin, että diakonia ei reagoinut 2008 alkaneeseen lamaan yhtä nopeasti kuin 1990-luvun laman aikana.

Tiina Saarela kuitenkin ymmärtää, mistä aiheutuu diakoniatyöntekijöiden tunne arvojen koventumisesta.

– Koko yhteiskunnassa asenteet ovat koventuneet. Eikä kirkko ole yhteiskunnan ulkopuolella. Usein samat päättäjät päättävät seurakunnassa ja kunnissa. Julkisuudessa toistuvat näkemykset, että köyhyys on omaa syytä ja ihmiset eivät halua tehdä töitä. Kova ilmapiiri näkyy köyhissä häpeänä. Meidän tehtävä kirkossa ja sosiaalitoimessa on puolustaa vähäosaisia.

Saarela sanoo, että koko sosiaali- ja terveysala on nyt murroksessa. On tekeillä sote-uudistus ja maakuntamalli. Myös diakonia joutuu murroksen keskellä muuttumaan ja kehittymään, hän sanoo. Työpaineiden alla on helppo jäädä kiinni vanhaan. Se ei nyt riitä, vaan nyt pitää miettiä uudelleen, mitä diakoniassa tehdään, miten ja kenen kanssa ja mitkä ovat työn tärkeimmät painopisteet.

– Kukaan muu kuin diakoniatyöntekijät eivät voi sitä tehdä. Seurakunnat päättävät itse diakoniatyöstään, kirkon johto voi vain antaa suosituksia.

Diakonia kutoo yhteistyön verkkoja

Tiina Saarelan näkemys on, että diakoniaa pitää kehittää yhteisöllisempään suuntaan. Sitä ei pidä käsittää kapeasti, hän sanoo. Yhteisöllisyys ei ole sitä, että vapaaehtoiset korvaavat ammattilaiset, hän sanoo.

– Diakonityöntekijöillä on sosionomin tai sairaanhoitajan koulutus. Heidän työtään ei voi tehdä vapaaehtoisten voimin.

Sen sijaan yhteisöllisyys voisi tarkoittaa yhteistyön kehittämistä alan eri toimijoiden kanssa.

Yhteiskunnassa asenteet ovat koventuneet. Eikä kirkko ole yhteiskunnan ulkopuolella.

– Kunnat ja järjestöt ovat diakonialle tärkeitä kumppaneita. Yhteistyötä niiden kanssa pitää kehittää, jotta ihmisille saadaan hyvää tukea. Diakonialle sopii ammatillisen verkonkutojan rooli tässä kuviossa.

– Perinteisesti eri toimijat ovat Suomessa vastanneet vain omasta kapeasta sektorista. Nyt monet asiat pitää ajatella uudelleen. Ammatillisuus diakoniassa ei tarkoita sitä, että hoidetaan vain oma sektori. Tarvitaan uusia tapoja tehdä työtä toisella tavalla.

Diakonian vahvuus on se, että se kohtaa ihmisen, Tiina Saarela sanoo. Diakoniassa ihminen saa puhua ja häntä kuunnellaan. Samaan eivät aina pysty kuntien sosiaali- ja terveyshuolto, jossa aikataulut ovat usein tiukat ja resurssit pienet lakisääteisiin tehtäviin nähden.

– Diakonia pystyy paneutumaan kokonaisuuteen.

Heikki Hiilamo näkee, että diakoniatyöntekijöiden uupumisen taustalla on laajempia syitä.

– Diakonit ovat koulutuksellisesti ja hallinnollisesti jääneet vaikeaan rakoon. Diakonian viran asemaa kirkossa on yritetty ratkaista 30 vuotta, mutta hyvää ratkaisua ei ole saatu aikaan.

Diakoniatyöntekijöillä on amk-tasoinen koulutus. Se ei anna samoja oikeuksia kuin sosiaalityöntekijöillä on. Diakoniaa ei ole samalla lailla normitettu kuin sosiaalityö tai Kelan toiminta, Hiilamo huomauttaa. Niille on laissa määrätty tehtävät ja oikeuksien rajat. Diakonia joutuu itse määrittelemään työnsä sisällön ja fokuksen.

– Toisaalta se on vahvuus. Diakonia pystyy nopeasti reagoimaan uusiin, esiin nousseisiin tarpeisiin ja ilmiöihin.

Diakoniatyöntekijöiden ammattiasema seurakunnassa on hankala, Hiilamo kuvaa. Kirkon valtahierarkiassa papin ja diakoniatyöntekijän oikeuksissa on suurempi ero kuin lääkärin ja sairaanhoitajan.

”Huolta on kuunneltava”

Olen perusdiakonian suuri kannattaja, sanoo Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo.

– Kirkkolainsäädäntö määrää, että jokaisessa seurakunnassa pitää olla diakonityöntekijä, sanoo Teemu Laajasalo. Kuva: Kirkon kuvapankki / Markku Pihlaja

Helsingin hiippakunnan piispa Teemu Laajasalo sanoo, että hän tunnistaa diakoniatyöntekijöiden huolen. Hiippakuntaan on tullut muutamia yhteydenottoja asiasta.

Vielä vuosi sitten hän toimi kirkkoherrana Kalliossa. Silloin hän kuuli työntekijöiden tuntemuksia omasta seurakunnastaan.

– Ammatillista diakoniaa tekevät työntekijät kokevat, että vapaaehtoisjutut heikentävät heidän asemaansa. Sitä huolta pitää kuulla.

– Jos heillä on tunne, ettei heitä arvosteta tai heidän osaamisensa syrjäytetään, jotakin on mennyt pieleen.

Kirkossa ajatellaan nyt, että lähimmäistyö ja palvelu kuuluvat kaikille työntekijöille pappeja myöten, Laajasalo sanoo. Samalla halutaan kehittää diakoniassa vapaaehtoisten osuutta.

– On tärkeä ajatella, että vapaaehtoistyö ja ammatillinen diakonia eivät ole kilpailijoita tai vaihtoehtoja. Ammatillisella diakonialla on osaamista, josta on pidettävä kiinni. Vapaaehtoistyö ei korvaa ammattimaista diakoniaa. Se on vain tapa tehdä enemmän.

Ei tarvetta vähentää virkoja

Helsingin hiippakunnassa työskentelee tällä haavaa noin 140 diakoniatyöntekijää, Laajasalo kertoo.

Diakoniatyöntekijöiden määrä vaihtelee eri seurakunnissa. Ne päättävät viroista ja toiminnan painopisteistä itse.

– En ole kuullut signaalia, että olisi halua tai tarvetta vähentää määrää.

Diakonian viroilla on kirkossa vahva suoja, hän kuvaa. Kirkkolainsäädäntö määrää, että jokaisessa seurakunnassa pitää olla diakoniatyöntekijä.

Diakoniatyöntekijöiden liitto on ollut huolissaan siitä, että kaikissa hiippakunnissa ei enää ole omaa diakoniasta vastaavaa henkilöä. Helsingin hiippakunnassa toimi ennen diakoniaan nimetty hiippakuntasihteeri. Kun viranhaltija jäi eläkkeelle viitisen vuotta sitten, diakonia yhdistettiin muiden hiippakuntasihteerien tehtäviin.

– En ollut tuolloin piispa enkä tiedä keskustelua, joka liittyi muutokseen. Yleisellä tasolla voi sanoa, että kirkossa on työalakohtaisuutta vähennetty ja työtehtäviä yhdistetty muutenkin taloussyistä. On varmasti hyvä miettiä tulevia ratkaisuja tässä diakonien näkökulmasta.

Olen kikkailemattoman perusdiakonian kannattaja

Laajasalo sanoo, että diakonia on kirkon työn ytimessä. Sitä arvostetaan sekä kirkon sisällä että jäsenistössä.

Diakonian merkitys näkyy myös työmuodoissa, joita se on kehittänyt, Helsingin piispa muistuttaa. Esimerkiksi sovittelu, velkaneuvonta ja prostituoitujen auttaminen on lähtenyt diakoniatyöstä. Nyt ne ovat levinneet muuhun yhteiskuntaan.

Uusista työmuodoista diakonia on kehittänyt ruoan jakelua ja ruokailuja vähävaraisille.

– Olen itse kikkailemattoman perusdiakonian suuri kannattaja ja tukija. Siihen kuuluvat vastaanottotyö, erilaiset tapahtumat ja kotikäynnit. Kotikäyntejä eivät juuri muut enää tee kuin kirkko.

”Kaikki eivät jaksa enää edes yrittää”

Johtava diakoniatyöntekijä Liisa Juusela kuulee raskaita elämänkohtaloita Hakunilan kirkolla.

– Tehtävämme on tuoda asiakkaiden ääni kuuluviin, sanoo Liisa Juusela. Kuva: Jyrki Komulainen

Me upotaan työhön, sanoo johtava diakoniatyöntekijä Liisa Juusela. Hän ohjaa diakoniatiimiä Hakunilan seurakunnassa Vantaalla.

Hakunila on pääosin 1970-luvulla rakennettu kerrostalolähiö kaupungin itäosassa. Seurakuntaan kuuluu myös läheinen Länsimäen alue, jossa kolmasosa asukkaista on taustaltaan maahanmuuttajia. Seurakunnan alueella asuu 30 000 ihmistä.

Diakoniatyöntekijöillä on kerran viikossa avoin vastaanotto kummassakin toimipaikassa. Muuten työntekijöiden luokse pääsee ajan tilaamalla.

Ihmisten raskas arki ja monet ongelmat näkyvät diakoniatyöntekijöiden työssä: Isä tekee kuolemaa Rovaniemellä eikä ole varaa matkustaa hyvästelemään häntä. Raha ei riitä lapsen hautakiveen. Ruokaa ei voi ostaa, kun pienestä eläkkeestä maksetaan ensin vuokrat ja velat. Ei voi mennä lääkäriin, kun käynti ja lääkkeet maksavat. Hampaat jäävät hoitamatta.

Monet sattumat tuovat vastaanotolle myös työssä käyviä: Omistusasunnon vastike nousi yli maksukyvyn, kun taloon tuli yhtä aikaa katto- ja putkiremontti. Mies oli pelannut, hävinnyt ja ottanut vippejä, ja velat kaatuvat perheen päälle.

Moni on luovuttanut.

– Et käy missään, et tee mitään, et osta mitään. Et jaksa enää edes yrittää, Juusela kuvaa.

Työttömyystuen ja ansiosidonnaisen työttömyysturvan pitkät käsittelyajat näkyvät ruuhkina. Päätökset viipyvät viikkoja, ja lopulta ruokaan ei ole rahaa. Aktiivimallin leikkaukset kiristävät kukkaroa entisestään, ja työtön saattaa saada 460 euroa käteen kuussa.

Pääkaupunkiseudun vuokrataso on korkea, ja asumistuki on jäänyt siitä jälkeen.

– Kuka ne asumismenojen sallitut rajat on keksinyt? Kallis asuminen kurjistaa ihmisiä lisää, sanoo Juusela.

– Täällä yksiötä on vaikea saada alle 700–800 euron. Olen sanonut välillä asiakkaalle, että jos sinulle ei ole siteitä Hakunilaan, muuta Lahteen. Siellä kiva kaksio voi maksaa 500 euroa kuukaudessa.

Jokaisen avun hakijan tilanne selvitetään, Juusela sanoo. Periaate on, että rahaa annetaan vasta, jos Kela ja sosiaalitoimisto eivät ole sitä antaneet. Yhteydet sosiaalitoimeen ovat tärkeät ja toimivat, hän kuvaa. Asiakkaan asioita voidaan selvittää yhteistyössä. Äkillisiin kriiseihin voidaan hakea kerta-apua seurakunnan kriisirahastosta.

– Joskus käy ilmi, että hakija ei ole tiennyt, osannut tai jaksanut edes hakea tukia, joihin hänellä on oikeus, Juusela kertoo.

Asiakkailla suruja ja rankkoja kokemuksia

Liisa Juusela on toiminut Hakunilassa diakoniatyössä kolme vuosikymmentä. Sinä aikana työn painopiste on siirtynyt kotikäynneistä vastaanottoihin turvallisuussyistä.

– Ennen diakoniatyöntekijä meni asiakkaan kotiin yksin. Siellä saattoi olla vastassa mitä vain. Menin itsekin paikkoihin, joihin ei olisi pitänyt mennä. Kirkolla meitä on enemmän paikalla, ja työhuoneesta pääsee pois, jos tilanne vaatii.

– Vanhusten luona kahvittelujen aika on ohi. Jos tiedämme, että joku meille tuttu vanhus kaipaa seuraa, etsimme vapaaehtoisen.

Ihmisten kohtaaminen on kuitenkin meidän tärkein tehtävämme, Juusela linjaa. Kaiken muun voi jättää vähemmälle. Esimerkiksi kokouksissa istuminen ja byrokratia on Hakunilassa karsittu minimiin. Meidän hallintosihteeri sanoo, että ”antakaa minä hoidan paperityöt, keskittykää te auttamiseen”, Juusela kertoo.

– Kysymme asiakkailta aina, mitä sinulle kuuluu. Kukaan ei ehkä ole kysynyt sitä ennen. Asiakas saattaa romahtaa itkemään. En voi puhua näistä, kun se on niin noloa eikä kukaan jaksa kuunnella, moni kertoo.

– Ihmiset kertovat järkyttäviä asioita. Lapsi on tehnyt itsemurhan tai on perheväkivaltaa. He eivät ole saaneet niihin mitään apua.

Joitakin helpottaa puhuminen. Joitakin ohjataan lääkäriin, terapiaan ja psykiatriseen hoitoon.

– Tapaamme keskusteluapua tarvitsevia useita kertoja. Meillä on pitkäaikaisina asiakkaina myös päihdeongelmaisia. Monelle heistä yhteys diakoniaan on eräänlaista saattohoitoa, Juusela kertoo. Hän on käynyt monissa asiakkaiden hautajaisissa.

Diakoniatyöntekijät vastaavat myös yhteisöruokailuista, joiden yhteistyökumppanina on Yhteinen pöytä. Niitä on kerran viikossa Hakunilasssa ja Länsimäessä. Diakoniatyöntekijät osallistuvat myös rippileireille, hartaushetkiin ja laitoskäynteihin. Juuselan aikaa vievät myös vapaaehtoisten ja kuntouttavassa työtoiminnassa olevien ohjaus.

– Paineita aiheuttaa työn määrä ja sen sisältö: ihmisten suru, masennus ja toivottomuus. Meillä on työssä aina mukana toivo. Kristillinen ihmiskäsitys näkee jokaisen ainutlaatuisena, arvokkaana ja kauniina. Jos me emme itse usko parempaan, miten voimme välittää toivoa asiakkaille?

Jaana Laitinen