Perheen taloudellinen tilanne on yhteydessä jo alakouluikäisten elämäntyytyväisyyteen.
Ensin hyvät uutiset. Yli kahdeksan kymmenestä suomalaislapsesta ja -nuoresta on varsin tyytyväisiä elämäänsä.
Tämä selviää Enna Toikan tuoreesta väitöskirjasta, jossa hän tutki lasten ja nuorten koetun köyhyyden ja materiaalisen puutteen merkitystä elämäntyytyväisyydelle kolmen laajan kyselyaineiston pohjalta.
Nämä kyselyt olivat vuosina 2014–16 tehdyt kansainvälisen Children’s Worlds -kyselyn Suomen osuus, Nuoret Luupin alla sekä EViVa -kysely. Kaikkiaan vastaajina oli 5 399 lasta ja nuorta.
Koettu köyhyys ja materiaalinen puute puolestaan selitti matalampaa elämäntyytyväisyyttä erittäin kattavasti ja systemaattisesti läpi aineiston, Toikka havaitsi. Asiaan eivät vaikuttaneet taustamuuttujat kuten ikä, perherakenne, maahanmuuttotausta tai sukupuoli.
– Täysin uusi havainto oli se, että koetun köyhyyden yhteys elämäntyytyväisyyteen ilmeni jo alakouluikäisillä. Kun siis puhumme paljonkin syrjäytymisestä nuorten aikuisten kohdalla, meidän pitäisi olla hereillä jo huomattavasti nuorempien ihmisten kanssa, hän huomauttaa.
Käytettävissä oleva rahan määrä vaikuttaa osallisuuteen
Elämme Suomessa melko kulutuskeskeisessä kulttuurissa, joka ilmenee esimerkiksi nuorten ajanviettona ostoskeskuksissa ja shoppaillen. Siksi käytössä olevan rahan määrä vaikuttaa jonkin verran nuorten sosiaalisten suhteiden määrään ja osallisuuden kokemukseen.
Koetussa köyhyydessä elämäntyytyväisyyttä vähentävä asia näyttää puhtaan rahan puutteen sijaan lopulta olevan se, miten rahattomuus vaikuttaa sosiaalisten suhteiden määrään. Köyhyyttä kokevat lapset harrastivat väitöskirjan mukaan muita vähemmän ja olivat tyytymättömämpiä ystävyyssuhteidensa määrään.
– Vähempi harrastaminen vaikuttaa myös sosiaaliseen elämään, sillä Suomessa vietetään paljon vapaa-aikaa ja saadaan ystäviä maksetuissa ja ohjatuissa harrastuksissa. Lasten harrastamista tukemalla osallisuuden tunnetta voidaan mahdollisesti lisätä, Toikka kertoo.
Köyhyyttä kokevat lapset harrastivat muita vähemmän.
Toikka kehuu Harrastamisen Suomen mallia erinomaiseksi avaukseksi tälle kentälle. Hänen mukaansa malli on hyvä esimerkki siitä, miten ennaltaehkäisevät toimet voidaan kohdistaa koko ikäluokkaan ja tarjota kaikille jonkinlainen mahdollisuus harrastaa ja lisätä osallisuuttaan vertaisjoukossa.
– Koulupäivän jatkoksi suunniteltuna malli myös vähentää ala-asteikäisten lasten yksinoloa lyhyiden koulupäivien ja vanhempien työpäivien välillä.
Köyhyysparadoksi vaikuttaa
Perheissä , joissa lapset eivät harrasta lainkaan, rahat eivät usein yksinkertaisesti riitä. Vanhemmat hyvin tyypillisesti karsivat ensin omista menoistaan kaiken mahdollisen, mutta pakon edessä myös lasten harrastukset osuvat tulilinjalle, Toikka tietää. Hän muistuttaa, että sosiaalihuollossa on keinoja tukea vähävaraisten lasten harrastamista.
– Uusilla hyvinvointialueilla on mahdollisuus täydentävään toimeentulotukeen, joista voidaan tukea lasten harrastusmenoja. Näitä tuen tarpeita tulisi systemaattisesti kartoittaa lapsiperheille tukea myönnettäessä.
Ehkä hieman yllättäen lapsiperheiden palveluissa ja lastensuojelussa perheiden taloudellinen pärjääminen ei kovinkaan usein nouse perheiden kanssa keskusteluun. Annemari Jaakola havaitsi muutaman vuoden takaisessa väitöksessään, että lapsen palvelutarpeen arvioinnissa sosiaalityöntekijät vain harvoin kartoittivat lapsen ja perheen taloudellista toimeentuloa.
Köyhyydestä tulee normi, jolle sokeudutaan.
– Tämä oli mielestäni yllättävää siksi, että varmasti merkittävä osa sosiaalihuollon ja lastensuojelun asiakasperheistä kokee taloudellisen toimeentulon huolia.
Toikka arvelee syyksi kansainvälisesti tunnistettua niin sanottua köyhyysparadoksi-ilmiötä: sosiaalihuollon asiakkailla on niin säännönmukaisesti toimeentulohuolia, etteivät työntekijät enää tunnista ja muista ottaa köyhyyttä ja sen monialaisesti vaikuttavia ongelmia esiin systemaattisesti. Köyhyydestä tulee normi, jolle sokeudutaan.
Lapsen ääni esiin
Toikan käyttämät kyselyaineistot koostuivat lasten itse tuottamasta tiedosta. Tulevaisuudessa Toikka toivoo lasten omaa ääntä kuunneltavan yhä enemmän niin kentällä kuin tutkimuksissakin.
– Elämäntyytyväisyyden kaltaisia asioita lapsilta mitatessaan tutkijoiden täytyy muistaa aina varmistaa kysymysten sisällöllinen ymmärrettävyys monilla lisäkysymyksillä. Pelkkä ”oletko tyytyväinen elämääsi skaalalla 1–10” on aivan liian abstrakti kysymys nuorimmille lapsille.
– Lisäkysymyksiä vaaditaan sitä enemmän mitä nuoremmista on kyse, jotta tuloksista saadaan luotettavia.
Kentällä ammattilaiset toki kysyvät lapsilta ja nuorilta paljon heidän elämäntilanteistaan, mutta Toikka kaipaa käytäntöihin lisää systemaattisuutta. Hyviä, kansainvälisesti validoituja elämäntyytyväisyys- ja hyvinvointimittareita kannattaisi ottaa lisää käyttöön.
– Hyvät mittarit ja kyselyt ovat hyvä lisätyökalu sosiaalityössä. Niitä voi käyttää keskustelun tukena ja runkona, aiemmin lastensuojelussa itsekin työskennellyt Toikka katsoo.
Mittareita voitaisiin hyödyntää enemmän myös interventioiden vaikuttavuuden arvioinnissa.
– Ennen intervention toteuttamista voidaan tehdä baseline-mittaus vaikkapa asiakkaan elämäntyytyväisyydestä, ja intervention jälkeen uuden kyselyn tuloksia voidaan verrata alkutilanteeseen. Tämä olisi mutkaton tapa saada tietoa intervention vaikuttavuudesta.
Tapio Ollikainen
VTM Enna Toikan sosiaalityön alan väitöskirja Lasten ja nuorten elämäntyytyväisyys koetun köyhyyden ja materiaalisen puutteen kontekstissa tarkastettiin Turun yliopistossa 12.5.
